Mun ongelma voi monesta tuntua ihan tyhmältä, mutta mulle se on aika iso asia.
Olen varttunut maalla, en maatilalla, mutta metsän keskellä, niin että lähimpään kauppaan on 7km. Ala-asteelle on 1,5km jonka lapsena aina kävelin. Rakastan luontoa ja viettäisin sielä mielelläni aikaa enemmänkin. Kun oloni on huono, lähden mieleläni samoamaan metsään koska sielä saa itkeä, puhua ääneen, tehdä mitä vaan ja yleensä kukaan ei näe (tosi harvoin olen nähnyt ihmistä kotiseutunut metsissä). Lisäksi koirat saavat juosta metsässä vapaana. Luonto on aina ollut mulle pakopaikka pahalta maailmalta, se on ollut mulle paras ystävä. Lisäksi arvostan erilailla pieniä asioita ja musta on hienoa jos kaikki ei ole niin helppoa ja käden ulottuvilla. Musta on hienoa etten teini-iässä voinut norkoilla kaupungilla ja en törmännyt ala-asteiässä ikinä tupakkaan tai alkoholiin, jota taas kaupungissa on jo ala-asteilla. Arvostan sitä, että liikuin lapsena paljon kävellen ja pyörällä, samoilin metsässä ja opin itekseni tuntemaan paljon eläimiä, hyönteisiä ja kasveja. Kun jouduin ex-miehen opiskelujen vuoksi asumaan kaupungissa pari vuotta, haaveilin koko ajan vaan omakotitalosta maalla, se oli ainoa tavoitteeni.
Erosin miehestäni ja löysin uuden miehen jolle kerroin kuinka tärkeää luonto mulle on ja haluan asua malla. Hänestä se oli ok ja olin onnellinen kun tiesin että löysin kumppanin joka myös haluaa maalle. Asuimme ensin parissa pienessä kylässä vuokra-asunnoissa. Kyseessä oli pienet paikkakunnat, joten olin tyytyväinen ja kun tiesin että suunta on vaan maalaisempaan, en murehtinut.
Aloimme katsella omakotitaloa ja ensin kiertelimme maalla katselemassa taloja ja olin valmis tekemään pienen kompromissin ja muuttamaan kylään, josta löytyisi kauppa ja muita "mukavuuksia". Taloja katsellessamme, mies alkoi pikkuhiljaa kallistua koko ajan enemmän kaupunkiin päin ja hän halusi katsella taloja myös kaupungista. Ensin pistin vastaan ja sanoin ettei meidän kannata katsella niitä koska en halua muuttaa sinne. Mies oli tästä mörkkinä joten suostuin katselemaan myös kaupunkitaloja, itse katselin taloa maalta. Lopulta mies sai jotenkin mut pyörrettyä katsomaan kaupunkitaloja ja ajattelin että voihan sellaisessakin vähän aikaa asua. Löydettiin kiva talo kaupungista ja ostettiin se. Ajattelin että pääsenhän mä aina maalle pakoon.
Seuraavaksi alettiin puhua siitä, että hankittaisiin lapsi ja enempiä miettimättä ryhdyttiin laittamaan hommaa alulle. Mies sanoi mulle yhtenä päivänä että hänkin on alkanut miettiä että maalle voisi muuttaa, jos asuisi ensin muutaman vuoden kaupungissa. Ilahduin kovasti ja koska en tarkentanut mitä mies tarkoitti, luulin että kyseessä olisi 2-5 vuotta kaupungissa ja sitten maalle.
Raskaus tärppäsi ja kun otin puheeksi sen, etten halua kasvattaa lastani kaupungissa, koska en ole itse kaupunkilainen enkä halua lapsestanikaan sellaista. Mies oli tästä erimieltä ja kertoi oman näkemyksensä ja tyrmäsi omani. Yritin pistää vastaan mutta itkuhan siitä vain tuli ja masennuin. Mies tarkoitti, että voidaan muuttaa maalle kun lapsi on 16-vuotias.. eli siihen olisi 17 vuotta aikaa. Mulle tuli tunne, että mut on huijattu elämään elämää jota en halua. Ja vaikka tuon jälkeen rauhoituin hetkeksi, niin ajattelen lähinnä tuskissani tulevaa 17 vuotta kaupungissa jossa en viihdy. On ihan kivaa kun kauppa on lähellä.. mutta missä on mun pakopaikka? Ja mitä mun lapsesta tulee.. kaupunkilainen.. Mä asun kaupungissa, mutta en ole kaupunkilainen.
Musta tuntuu, että elän toisen elämää, elän elämää jota en koskaan ole itse halunnut.
Miten tästä voisi puhua vielä miehelle? mitä teen?
Olen varttunut maalla, en maatilalla, mutta metsän keskellä, niin että lähimpään kauppaan on 7km. Ala-asteelle on 1,5km jonka lapsena aina kävelin. Rakastan luontoa ja viettäisin sielä mielelläni aikaa enemmänkin. Kun oloni on huono, lähden mieleläni samoamaan metsään koska sielä saa itkeä, puhua ääneen, tehdä mitä vaan ja yleensä kukaan ei näe (tosi harvoin olen nähnyt ihmistä kotiseutunut metsissä). Lisäksi koirat saavat juosta metsässä vapaana. Luonto on aina ollut mulle pakopaikka pahalta maailmalta, se on ollut mulle paras ystävä. Lisäksi arvostan erilailla pieniä asioita ja musta on hienoa jos kaikki ei ole niin helppoa ja käden ulottuvilla. Musta on hienoa etten teini-iässä voinut norkoilla kaupungilla ja en törmännyt ala-asteiässä ikinä tupakkaan tai alkoholiin, jota taas kaupungissa on jo ala-asteilla. Arvostan sitä, että liikuin lapsena paljon kävellen ja pyörällä, samoilin metsässä ja opin itekseni tuntemaan paljon eläimiä, hyönteisiä ja kasveja. Kun jouduin ex-miehen opiskelujen vuoksi asumaan kaupungissa pari vuotta, haaveilin koko ajan vaan omakotitalosta maalla, se oli ainoa tavoitteeni.
Erosin miehestäni ja löysin uuden miehen jolle kerroin kuinka tärkeää luonto mulle on ja haluan asua malla. Hänestä se oli ok ja olin onnellinen kun tiesin että löysin kumppanin joka myös haluaa maalle. Asuimme ensin parissa pienessä kylässä vuokra-asunnoissa. Kyseessä oli pienet paikkakunnat, joten olin tyytyväinen ja kun tiesin että suunta on vaan maalaisempaan, en murehtinut.
Aloimme katsella omakotitaloa ja ensin kiertelimme maalla katselemassa taloja ja olin valmis tekemään pienen kompromissin ja muuttamaan kylään, josta löytyisi kauppa ja muita "mukavuuksia". Taloja katsellessamme, mies alkoi pikkuhiljaa kallistua koko ajan enemmän kaupunkiin päin ja hän halusi katsella taloja myös kaupungista. Ensin pistin vastaan ja sanoin ettei meidän kannata katsella niitä koska en halua muuttaa sinne. Mies oli tästä mörkkinä joten suostuin katselemaan myös kaupunkitaloja, itse katselin taloa maalta. Lopulta mies sai jotenkin mut pyörrettyä katsomaan kaupunkitaloja ja ajattelin että voihan sellaisessakin vähän aikaa asua. Löydettiin kiva talo kaupungista ja ostettiin se. Ajattelin että pääsenhän mä aina maalle pakoon.
Seuraavaksi alettiin puhua siitä, että hankittaisiin lapsi ja enempiä miettimättä ryhdyttiin laittamaan hommaa alulle. Mies sanoi mulle yhtenä päivänä että hänkin on alkanut miettiä että maalle voisi muuttaa, jos asuisi ensin muutaman vuoden kaupungissa. Ilahduin kovasti ja koska en tarkentanut mitä mies tarkoitti, luulin että kyseessä olisi 2-5 vuotta kaupungissa ja sitten maalle.
Raskaus tärppäsi ja kun otin puheeksi sen, etten halua kasvattaa lastani kaupungissa, koska en ole itse kaupunkilainen enkä halua lapsestanikaan sellaista. Mies oli tästä erimieltä ja kertoi oman näkemyksensä ja tyrmäsi omani. Yritin pistää vastaan mutta itkuhan siitä vain tuli ja masennuin. Mies tarkoitti, että voidaan muuttaa maalle kun lapsi on 16-vuotias.. eli siihen olisi 17 vuotta aikaa. Mulle tuli tunne, että mut on huijattu elämään elämää jota en halua. Ja vaikka tuon jälkeen rauhoituin hetkeksi, niin ajattelen lähinnä tuskissani tulevaa 17 vuotta kaupungissa jossa en viihdy. On ihan kivaa kun kauppa on lähellä.. mutta missä on mun pakopaikka? Ja mitä mun lapsesta tulee.. kaupunkilainen.. Mä asun kaupungissa, mutta en ole kaupunkilainen.
Musta tuntuu, että elän toisen elämää, elän elämää jota en koskaan ole itse halunnut.
Miten tästä voisi puhua vielä miehelle? mitä teen?
