Itselliseksi äidiksi?

M

Miaja

Silmät suurina ihmettelijä
Löytyisikö vertaistukea, muita jotka vasta miettivät tai ovat hyvin alussa pohtimassa lähteäkö tavoittelemaan itsellistä äitiyttä? Lapsia minulla on ennestään joten yksityiselle tie veisi, ja suurin pohdinta ei ole nyt siinä miten lapsi tulisi arkea muuttamaan vaan onko järkeä lähteä enää tähän etenkään yksin, kun edelliset lapset on jo isoja. Ikäkin tulee kohta vastaan, olen 37v. Mutta päivä päivältä ajatukset pyörivät enemmän ja enemmän siinä tunteessa että haluaisin vielä lapsen. Taloudellinen tilanne, työtilanne, lähipiirin tuki, nämä puoltavat pohdintaani, sitten taas oma ikä ja jonkunlainen ”syyllisyys” ja tunne että itsekkäästi vain haluan lapsen, mietityttää..
 
Olen pohtinut tätä ajatustasolla. Puolisoni ei halunnut lasta ja itse kipuilin asian kanssa. Kun sitten myönsin itselleni, että kyllä, haluan lapsen, alkoi ero näyttää vääjäämättömältä. Koska minullakin alkaa olla sen verran ikää, että uuden suhteen löytymisen kanssa tulisi kiire ja toisaalta ajatus uuden miehen etsimisestä vain lapsen isäksi tuntui ahdistavalta, aloin miettiä myös itsellistä äitiyttä vaihtoehtona.

Pohdin juuri tuota samaa, että olenko todella itsekäs, jos alan oikein tekemällä tekemään lasta yksin. Miten edes pärjäisin lapsen kanssa yksin? Isomman lapsen kanssa tulee sitten isommat ongelmatkin, miten niistä selviää ilman toisen aikuisen tukea? Toisaalta koskaan ei voi tietää, jääkö yksinhuoltajaksi ennakoimattomasti syystä tai toisesta. Itsellinen vanhempi on nämä vaikeat tilanteet joutunut prosessoimaan jollain tasolla jo etukäteen.

Miaja, koska sinulla on jo lapsia, ei sinulla ole varmastikaan liian ruusunpunaiset haaveet vaan tiedostat myös realiteetit. Minä olen erilaisessa tilanteessa, koska olen lapseton eikä minulla ole todellista kosketusta lapsiarkeen.

Meillä kövi sitten niin, että mies muuttikin mielensä ja jötimme ehkäisyn pois. Kun vertaan toivetta lapsesta tässä parisuhteessa versus se ajatus itsellisestä äitiydestä, en näe eroa toiveen itsekkyydessä. Käytännön arki olisi hyvin erilaista, mutta se halu, toive kumpuaa ihan samoista asioista.
 
Itse en varsinaisesti ole hyvä ottamaan kantaa tähän, koska itselläni on yksi lapsi ja se riittää, mutta käytännössä olen 3v. tytön yksinhuoltaja, vaikka paperilla onkin eksän kanssa yhteishuoltajuus ja erosimme lapsen ollessa jotain 1v paikkeilla. Nykyinen mies on kyllä jopa vihjaillut lapsesta, josta olen aivan hämilläni, koska hänelläkin on jo kolme (kaikki kylläkin jo aikuisia). En tiedä mikä kuume hänelle on iskenyt, vaikka ehkäisystä puhuttaessa juuri sanoin, että nyt täytyy sitten muistaa syödä pillerit ja hän totesi, että pitäiskö hänen mennä laittamaan piuhat poikki, koska ei halua lapsia enää hänen iässään paitsi mun kanssani 🧐😳 Katsokaas, kun kävin vihdoin ja viimein poistattamassa kierukan, jonka/joiden kanssa taistelin reilu 2v ja tuosta lähti taas lapsikeskustelu. Menee vähän ohi raiteen, mutta olen kyllä ihmetellyt, kun tuo miesystävä heittää vähän väliä jotain vauvaläppää. Tulee tosiaan tunne, että hänellä olisi jonkilainen vauvakuume. Mulla ei, mutta munasoluja aion luovuttaa.
MUTTA mun lapseni kummitäti on miettinyt itsellistä äitiyttä jo hetken, koska hän on aina halunnut yhden tai kaksi lasta, mutta hänellä ei ikinä ole ollut varteenotettavaa kumppania ja ikä alkaa tulla vastaan. Kovasti olemme kartoittaneet tukiverkkoja ja kaikenlaisia ratkaisuja hänen tilanteeseensa ja miettineet, että minkälaista tukea hän saisi mistäkin, jos tukiverkosto pettää. Mitenkään itsekkääksi en koe hänen pohdintojaan tai vauvakuumetta💓 Ja toki olen myös itse kertonut tuntemuksiani siitä, miten olen kuitenkin kasvattanut lapsen lähes yksin, eikä aina ole ollut mahdollisuutta omalle ajalle, jota myös ystäväni kaipaisi, jos alkaisi itselliseksi äidiksi
 
Itse vastaavassa tilanteessa voisin kuvitella "tekeväni" sen lapsen 😊 elämää ei voi koskaan suunnitella etukäteen ja ainahan sitä voi kaikkea tapahtua, mutta muuttaako se yksi lapsi sitä tilannetta juurikaan, varsinkin kun lapsia on jo ennestään. Tavallaan samoja asioita joutuu pohtia ihan miehenkin kanssa eläessä, että riittääkö voimavarat, onko tukiverkkoja ja onko lapsen "tekeminen" ylipäätään järkevää. Itse olen ajatellut, että enemmän katuisin sitä etten antanut sille lapselle mahdollisuutta. Meilläkin on useampi lapsi ja mies on yrittäjänä paljon pois töistä ja minä hoidan pitkälle kaiken yksin. Ihan hyvin tässä on pärjäilty 😁 toki eihän tämä sama asia ole kuin yksinhuoltajilla, mutta myös parisuhteessa eläessä se toinen puolisko voi muuttua ja joissain tapauksissa hänestä voi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä 🙈
 
Mun lapset on tosiaan jo isoja, kaksi yläkoululaista ja yksi lukiolainen. Kynnys aloittaa se raskas vauva- ja pikkulapsiaika alusta on tosi korkea. Parisuhdetta en halua, oon eronnut viisi vuotta sitten ja totesin silloin etten taida olla parisuhdeihminen 😅
Eihän tätä päätöstä voi kukaan muu tehdä kuin minä, mutta toivon että tää pyörittely vaikka sitten tällä foorumilla vähän auttaisi ja muiden näkökulmat myös. Yksinpärjääminen ei siis mietitytä, kolmesta lapsesta yksi on erityinen ja kaikkea on tullut vastaan.. Olen myös huomannut että lapset ja niiden kanssa puuhaaminen, on se sitten matkustelu tai kotona nyhvääminen, on mulle vaan mieluista puuhaa, en ole tän 18v aikana kaivannut sitä omaa aikaa sillä tavalla että haluaisin päästä jotain yksin tekemään.
Mitä enemmän tätä kaikkea sanoittaa sitä enemmän tuntuu että oikeastaan ainoa oikea reitti on lähteä vakavasti tätä pohtimaan ja varata ehkä aika jonnekin. Mulla on myöskin munajohtimet poistettu sairauden takia joka kaventaa hoitomuotojakin vähäsen. Ta inseminaatio tippuu heti pois.
 
Muokattu viimeksi:
Minä jouduin pohtimaan tätä yksinpärjäämistä lapsen kanssa kun esikoiseni ilmoitti yllärinä tulostaan. Lapsen isä ei ollut valmis isäksi ja minä olin loppuvaiheessa opintojani. Jotenkin en silti voinut ajatellakaan keskeyttäväni, en edes sillä uhalla että kasvatan lapsen yksin kuten aluksi näytti. Ketään ei voi pakottaa isäksi. Kyllä se lapsen isäkin lopulta hyväksyi tilanteen ja ainakin yritti parhaansa, vaikkei meistä perhettä lopulta tullutkaan. Minä en suostu päätöstäni katumaan vaikka hankalia hetkiä on ollut, esikoiseni on ehdottomasti elämäni valopilkkuja.

Ja sekin että voihan olla että myöhemmin löytyy se elämänkumppani jonka kanssa voi perustaa perheen, ja joka haluaa ottaa vastuuta lapsen kasvattamisesta. Yh:na kun etsii kaveria niin se jo valmiiksi karsii jyvät akanoista, näin olen huomannut. Elämäntilanteet muuttuvat.

Rohkeutta pohdintoihin! Vauva kanssa on rankkaa, mutta kaikkeen voi varautua ja kaikesta selviää. Lapsi on ainutlaatuinen lahja.
 
Muokattu viimeksi:
^ Mäkin olen varma, että jos lapsen hankin en sitä tulisi katumaan. Jos en hanki niin se saattaisi jäädä mietityttämään.
Varmaan yksi asia mikä mietityttää on myös lasten suhtautuminen.
Mä koen että olen aina ollut hyvin "itsenäinen", tykkään pitää ohjat käsissä ja hoitaa asiat, ex-mies ei tykännyt niin paljon esim. matkustella joten mä matkustelin kolmen pienenkin lapsen kanssa itsekseni enkä kokenut sitä raskaaksi. Totta kai niitä raskaitakin hetkiä on ollut, sairastelut, uhmaiät, jne, mutta noin niinkuin kokonaisuutena.
 
Isommat lapset ovat myös voimavara! Heistä on jo apua arjen keskellä, ja on pelkästään terveellistä että hekin ottavat vähän vastuuta kodinhoidosta, ja saattavat joskus puuhailla vähän isomman vauvan kanssa. Murkkuikäinen sisarus pystyy jo hetken vahtimaan taaperoa, niin että pääset itseksesi pyörähtämään kaupassa tai lenkillä. Asetelma on jo selvästi parempi kuin nuorella joka kuumeilee ensimmäistään.

Sanoisin että mene yritä ihmeessä, se että ei edes yritä, jää varmasti kaihertamaan enemmän kuin vaikka se että hoidot eivät ehkä toimikaan.
 
@Miaja kerro sitten kokemuksia Ovumian käynnistä! 😊

Mulla on sellainen tilanne, että olen 100% varma siitä, että haluan lisää lapsia ja puolisoni ei. Mulla tulee ikä vastaan, joten alkaa olla viimeiset hetket yrittää toista raskautta. Tämä toisen lapsen kaipuu on niin suuri, että paljon asiaa pohdittuani olrn tullut siihen tulokseen, että mikäli puolisoni ei ole valmis uuteen lapseen aion erota ja yrittää toista lasta itseellisenä.
 
Täällä kans yks kuumeileva 36v ja hyvin samaistuttavia juttuja teillä! 🤭

Mulla yks lapsi, joka jo koululainen ja sitten mies joka on useamman vuoden nuorempi ja hän ei oo ihan vakuuttunut haluaako lasta vielä. No, katsellaan. Mutta joka tapauksessa siis itse myös miettinyt noita hoitoja yksin. Tosin mulla endometrioosi ja eka lapsikaan ei ollu mikään itsestään selvyys vaikka olis pitkälti alle 30v silloin.
Eilen jotenki iski, että nyt pitää jotain ratkaisuja alkaa tekemään ja kävin hakee ovistestejä, jotenki tekee mieli selvittää toimiiko keho vielä ok ja nyt kp14/27-28 ja selkeet viivat, että jotenki tulee ajatus, että ehkä en ihan toivoton ole vielä. Saapa nähdä! 🙈

Miaja: tuuhan päivittelemään sitten ku homma etenee ❤️
 
Olisiko kokemuksia itsellisiltä äideiltä jotka ovat monen mutkan kautta saaneet lapsen. Itselläni 4 inseminaatiota takana julkisella, yksi raskaus mikä päättyi rv 6 keskenmenoon. Nyt ensi vuoden puolella menossa ekaan ivf, ja jännittää. Lapsi ollut haave aina mutta pettymyksiä enemmän ja vähemmän. Ikää jo 35 ja alkaa toive hiipumaan. Henkisesti tämä raskasta, vaikka on tuttuja jotka tukena ja käyneet saman läpi. Tänä vuonna ei enää toivoa että raskautuisin lahjasolujen kautta.
 
Itse olen 37v ja minulla on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta entisen kumppanin kanssa. Kolmas lapsi oli toiveissa jo kun olin vielä parisuhteessa, mutta eron myötä asiaa piti alkaa punnita eri kantilta. 1,5 vuotta asiaa pyörittelin, kunnes tämän vuoden alkupuolella kävin Ovumialla hedelmällisyystarkastuksessa. Munasolureservi oli ok, ei hyvä, muttei huonokaan, mutta amh-arvo oli vain 0.7, eli hyvin matalalla tasolla. FSH arvoa ei mitattu. Lääkäri kehotti ikäni ja nämä tulokset huomioiden laittamaan vauhtia lapsisuunnitelmaan.

Kevään ja kesän aikana tehtiin neljä tuloksetonta koti-inseninaatiota, minulla oli tuttu luovuttaja. Elokuun lopulla kävin Ovumialla ensikäynnillä, jossa lääkärin kanssa yhdessä tulimme lopputulokseen, että ivf voisi olla järkevin tapa lähteä etenemään. Syyskuussa kävin lahjasoluneuvonnassa ja siitä 1,5 viikon päästä pääsin jo aloittamaan Gonal F:n pistämisen. Vaikka pistin 300 yksikköä niin ensimmäisessä ultrassa näkyi vain kunnolla kehittyvää munarakkulaa. Kaksi päivää myöhemmin lukumäärä oli sama. Päätimme vaihtaa lennosta ivf:stä inseminaatioon, huomioiden monikkoraskausriskin. Inssi meni hyvin, sperma oli kuulemma erityisen hyvälaatuista, munarakkulat hyvän näköisiä ja sain luteaalitueksi Cyclogestit. Silti olo ei ollut kovin luottavainen. No tänään on dpo 13 ja eilen sain testiin plussan. Maanantaina käyn verikokeessa varmistamassa, ettei ole kemiallinen tai kohdunulkoinen. Vielä en uskalla luottaa, että tästä vauvan syliin saisi, mutta positiivinen testi itsessään on jo enemmän kuin mitä tähän mennessä on tuloksena ollut.
 
Ihan vain uteliaisuutta, millaisilla perusteilla olette valinneet spermanluovuttajan tulevalle vauvelillenne? Millaista tietoa luovuttajista on ylipäätään tarjolla jos haluaa edetä hedelmöityshoitojen kautta? Tämähän on oikeastaan arvokysymys, kun valitaan isää lapselle enemmän kai järki- kuin tunneperusteilla?
 
Minäkin olen vakavasti alkanut harkita itsellistä äitiyttä, oikeastaan se on ollut ajatuksissa jo pitkään.

Olen tällä hetkellä 28-vuotias. En ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa ja suoraan sanottuna minua pelottaa tosi paljon, että tulenko koskaan edes löytämään ketään. Siksi ajatus itsellisestä vanhemmuudesta on alkanut tuntua hyvältä, sillä olen aina halunnut enemmän lapsia kuin parisuhteen. Pelkään, että ikä tulee pian vastaan ja jään lapsettomaksi.

Minulla on yliopisto-opinnot vielä kesken, gradu olisi tarkoitus aloittaa ensi syksynä ja valmistuminen häämöttää edessä sen jälkeen. Valmistumisen jälkeen taloudellinen tilanteeni on toivottavasti hyvä, mutta toki tämä opiskeluaika on ihan oma lukunsa.

Tukiverkostoa minulla ei oikeastaan ole. Läheinen siskoni ja hänen perheensä asuu toisella puolella Suomea ja samoin vanhempani, mutta heidän kanssaan en edes halua olla tekemisissä. Minulla on onneksi läheisiä ystäviä lähellä ja muilla paikkakunnilla, mutta en osaa heitä ehkä varsinaiseksi tukiverkostoksi laskea.

Ehkä isoin kysymys on tällä hetkellä terveyteni, tai oikeastaan mielenterveyteni. Olen joskus johonkin ketjuun kirjoittanutkin siitä, että minulla on ollut jo vuosia mielenterveysongelmia, jotka ovat kuitenkin hoidossa. Jos tulisin raskaaksi, osa lääkityksestäni jouduttaisiin kuitenkin lopettamaan ja tietysti sen vaikutus vointiini mietityttää jonkin verran. Tällä hetkellä voin psyykkisesti kuitenkin paremmin kuin vuosiin ja toivon, että suunta on tästä vain ylöspäin.

Minulla todettiin alkuvuonna matala AMH-arvo, joten se on ehkä suurin syy siihen, miksi haluaisin lapsen pian, enkä halua enää odottaa parisuhteen löytymistä. Tiedän, ettei se ole suoraan tuomio lapsettomuudelle, mutta ammattilaisetkin ovat todenneet, ettei hedelmällisyyteni ole ikääni nähden mitenkään hyvällä tolalla. Juna lasten saantiin voi olla mennyt jo siinä vaiheessa, kun täytän edes 30v.

Lähtökohtani itselliselle vanhemmuudelle kuulostavat varmasti huonoilta, mutta halusin kuitenkin kirjoittaa tuntojani tänne. En tietenkään ole nyt suuntaamassa lääkäriin, mutta toivon kuitenkin, että elämäntilanteeni kohentuisi pian, jotta lapsitoive olisi aidosti ajankohtainen. Olen jo niin pitkään ajatellut, että saisin lapsen yksin, joten se ei ajatuksena pelota enää ollenkaan.
 
Takaisin
Top