Heippa kaikki! Täällä kirjoittelee 31-vuotias pk-seudulta kotosin oleva esikoista oottava. 12/2016 kemiallinen, 4/17 kkm ja 6/17 varhainen km/kemiallinen. Suru on ollut suuri koko tämän vuoden ja melkein vuosi meni nyt tähän saakka yrityksessä. Kroppa alkanut toimimaan selvästi paremmin ekan kunnon keskenmenon jälkeen... Nyt on jotenkin varma ja luottavainen olo, vaikka toki taustalla juilii pieni pelko menetyksestä ja voimakkaasta alakulon tunteesta, jota on saanut koko kevään kokea. Mutta päivä ja viikko kerrallaan! Tänään siis vasta 3+6, mutta en malta olla kirjoittamatta...
Mulla kans sellainen asenne, että kyllä sitä sitten tekemällä oppii ja viimeistään kantapään kautta. Itse oon kuopus, ja kokemus lastenhoidosta vauvoina on vähäistä, vähän suurempien lasten kanssa koen pärjääväni kun ne on niin itsenäisiä. Itse oon toimistotyössä arkipäivisin ja nyt alkoi eka kesälomaviikko, joten hyvään aikaan sattui plussaus, ei ole ainakaan turhaa stressiä.
Varmasti kannattaa aika nopeastiki puhua teidän fyysistä ja vuorotyötä tekevien esimiesten kanssa tilanteesta, kuulostaa tosi rankalta vaihteleva vuorotyö ja painavat kantamukset! Varmaan oireet kanssa paljon vaikuttaa, jos väsymys on ihan mahdotonta niin kroppa tarttee enemmän pausseja ja säännöllisyyttä?