Ensireaktio kun tiesit olevasi raskaana?

[Cece]

Haluaisin kuulla muiden kokemuksia ja mietteitä niiltä ensimmäisiltä päiviltä, kun selvisi, että olette raskaana. Mitä mielessänne vilisi? Nousiko pelkoja, vai ainoastaan ylitsevuotava onnellisuuden tunne?

Olisin ehkä vähän vertaistukea vailla. Meille selvisi perjantaina yllättäen, että olen raskaana. Tein testin, sillä ruumiinlämpöni ei lähtenytkään laskemaan ovulaation jälkeen, vaan päinvastoin. Intuitio ja tietämys osui oikeaan. Käteni alkoivat tärisemään ja sain pienen ahdistuskohtauksen, joka kyllä sitten laukesi siihen kun mieheni kanssa yhdessä vaa typerästi hekoteltiin asialle. Kumpikin oli ällikällä lyöty, sillä emme odottaneet tälläsiä uutisia tälle viikonlopulle.

Vaikka meillä onkin ollut etäisenä ajatuksena hankkia lapsia joku päivä, ajankohta yllätti emmekä olleet käyneet keskusteluja hetkeen. Olemme rempanneet taloa, joka on itsessään ollut jo stressaavaa. Vielä olisi makkarit rempattavana. Sen jälkeen oli tarkoitus laittaa talo myyntiin, ja muuttaa Suomeen, ja ehkä sen jälkeen miettiä lapsiasiaa.

Luultavasti olemme yhä muuttamassa Suomeen, mutta suunnitelmat taitavatkin viivästyä. Täällä voi kestää talon myynnissä kuukausia eikä ole takeita että ehdin Suomeen ennen synnyttämistä (huhtikuu 2024). Sen myötä tuskin hetkeen lapsen syntymän jälkeen viitsii olla muuttamassa?

Tunnistan itsekkäät ajatukseni ja koko tilanne pelottaa. Pää tuntuu samanaikaisesti tyhjältä, mutta miljoona ajatusta pyörii samalla mielessä. Olen nukkunut surkeasti viime yöt, jopa ennen kuin tiesin raskaudesta. Ehkäpä myös unenpuute aiheuttaa negatiivisuutta. Epävarmuus tulevasta taitaa ehkä olla itselle se isoin tekijä, joka myllää mielessä.

Meillä ei myöskään ole mitään tukiverkkoa täällä, mikä pohdittuttaa kovasti.

Ehkä se jo jeesii että kirjoitan nämä tuntemukset tänne :) mielellään myös lukisin muiden kokemuksia vaikka olisikin vain yltiöpositiivista!

 

[Aakkoset]

Me kun saimme tietää raskaudesta, vaikka olimme yrittäneet jo pidemmän aikaa ja lapsen saaminen oli suuri haave, niin oli se plussa shokki. Tunteet menivät vuoristorataa, pelkoa menetyksestä (yksi kkm ja yksi kemiallinen taustalla), onnea ja pelko itsensä menettämisestä. Pohditutti myös, haluanko oikeasti lasta? Olemmeko valmiita? Mitä kaikkea tulee hankkia? Miltä tulevaisuus näyttää? Eli sanoisin omasta kokemuksesta, että kaikki tunteet tulevat ja menevät. Sekä ovat ihan normaaleja.

Nyt kun vauva on viikkoja vanha, niin edelleen pohtii, että mihin olemmekaan ryhtyneet Mutta sitten kun katsoo omaa pientä ja ihastelee hänen söpöyttään, kaikki nämä unohtuvat.

Sori pitkä ja sekava sepistys, toivottavasti tästä vähän lohtua tunteisiin

 

[Wellllu]

Itsellä se positiivinen oli hieman epäuskoinen hetki; yrittäminen aloitettu viime lokakuussa ja sen jälkeen tehty jokunen nega testi. Sitten ostan iltavuorossa testiä kun rinnat olleet viikon arat ja menkat ei alkaneet arvioituna päivänä (ei koskaan ole olleet aivan päivälleen, niin siihen ei ikänä ole voinut luottaa).
Seuraavana aamuna unenpöpperössä tein testin ja olihan se vähän sellainen vähän kaikki tunteet läpi hetki, kun ei toinen puoliskokaan sillä hetkellä ollut kotona.
Ja vielä kun en häneltä saanut vastausta kuvaan, jonka testistä tein, jäi jo miettimään, että mitähän toisen päässä pyörii. Ja illalla töiden jälkeen oli pakko kysyä, että oliko koko viestiä edes ymmärretty.
Tähän tuli iloinen tokaisu "joo, vähän aikaa jouduin miettimään, mutta sulla on korona!" Ja huom, olin tosiaan päivän töissä.

Mutta joo, sinä päivänä oli kyllä monia ajatuksia päässä. Ja toki senkin jälkeen.

Meilläkin edessä vielä kylppäri-/ saunaremontti, jonka toinen puolisko meinasi ensin ensi vuodelle jättää. Onneksi ymmärsi kun ilmoitin, että tulee muuten remonttiaika olemaan mahdoton sinappilingon kanssa, joten sen on tapahduttava ennen joulukuuta (laskettuaika). Vielä odotellaan aikataulua.

 

[dimou]

Meidän kolmas lapsi on ns yllätyslapsi. Emme ehkäisseet, mutta emme myöskään yrittäneet. Emme uskoneet, että raskaudelle olisi kovin suuret mahdollisuudet, kaksi ensimmäistä kun saivat alkunsa hoidoilla, eikä seksiäkään turhan usein tullut harrastettua. Kolmas lapsi oli haaveissa "sitten joskus".

Hän sitten saikin alkunsa kun edellisestä synnytyksestä oli vain 10 kuukautta, kolme viikkoa sen jälkeen kun olin aloittanut uudessa työpaikassa. Ensimmäinen reaktio testin teon jälkeen oli rehellisesti hysteerinen itku. Noin pieni ikäero kauhistutti ja muutenkin elämää oli suunniteltu sillä "sitten joskus" aikajanalla. Talo on liian pieni, töissä olisi ollut hyvä saada pidempi pätkä tehtyä jne.

Kyllä ne onnen tunteetkin sieltä sitten aikanaan tulivat ja elämäkin on ihan kivasti muotoutunut. Kaikenlaiset tunteiden kirjot on varmasti hyvin normaalia, onhan raskaus aina valtava elämänmuutos, vaikka olisi kuinka iloinen ja odotettu tapahtuma.

Hyvä muistutus siitä, että elämää ylipäätään pystyy suunnittelemaan hyvin vähän mutta kyllä se yleensä myös kantaa.

 

[litranmitta]

Hmm, ensimmäiset fiilikset oli kyllä hämmentyneet, vaikka oltiin ihan tietoisesti yritetty. Olin onnellinenkin joo, mutta paljon tuli ajateltua asiaa monelta kantilta, ja tunteita käytyä läpi. Jotenkin olin odottanut, että yritys kestää varmasti kauan mun pcos perusteella, ja siksi että suhteen alkuaikoina oltiin aika huolimattomasti ehkäisyttä monta kertaa ilman raskaaksi tuloa. Ja yritysaikana oltiin vieläpä arkipäivät erillämme töiden takia, joten yrittämiset piti mahduttaa viikonloppuihin yms vapaapäiviin. Tärppi yk3:sta oli siksi tosi yllätys. Aika pitkään tuli kaikennäköisiä pelkoajatuksiakin ja stressiä ties mistä, eniten ennen puoliväliä mutta osa seurasi ihan äitiyslomalle jäämiseen saakka.

@dimou lla hyvä pointti, johon itsekin samaistun, tuo että elämä kyllä kantaa Eihän sitä välttämättä tiedä etukäteen, vaikka just se teidän talo menisikin nopeasti kaupaksi, vaikka yleinen myyntiaika alueella olisikin pidempi. Elämä osaa yllättää.

Ja @Wellllu vähän kyllä naurahdutti tuo, että puolisosi luuli koronatestiksi mäkin puolisolle pistin kuvaviestinä ekan oikeasti havaittavan posin, eikä se osannut sitä tiirata ennen kuin piirsin apuviivat kuvaan mistä kohtaa sitä pitää katsoa

 

[Ginger]

Ensimmäisestä lapsesta reaktio oli hämmentynyt. Meillä oli yritystä takana 8kk ja tärppäsi sitten juuri, kun olimme sopineet, että lopetamme yrittämisen. Suhteen tila heikkeni ja pohdittiin tuossa kohtaa eroakin. Sitten olinkin yllättäen raskaana.

Toisen lapsen kohdalla yllätyin, mutta positiivisesti, koska raskauduin heti ensimmäisestä kierrosta ilman ehkäisyä. Olin olettanut, että kestäisi pidempään.

 

[Foreverfever]

Ekasta olo oli onnellinen, mutta samalla huolestunut, vuotoa oli ja edellinen raskaus oli päättynyt keskenmenoon. Yli 2v oltiin yritetty ja juuri seuraavasta kierrosta piti mennä lapsettomuustutkimuksiin.

Tokasta olo oli lähinnä onnellinen 1,5v yrittämisen jälkeen, huolet tuli mieleen vasta vähän myöhemmin. Tässä myös juuri seuraavasta kierrosta piti hoidot alkaa.

Kolmosesta eka ajatus oli wtf nyt jo, Ja apua miten me pärjätään? Kierukan poistosta yk 3 ja edellinen vauva 10kk, imetin myös paljon. Olin itse varautunut että ehkä vuoden parin päästä tärppäisi ja hyvin rennolla asenteella yritystä että ei ole kiire, vaikka ovulaatiota taas tikutinkin jo.

Nelosesta taas jes, ja heti perään apua mitä me ollaan menty tekemään. Pitkään oltiin ylipäänsä pohdittu yrittämistä onko järkeä enempää lapsia yrittää, aiemmin oli ollut keskenmeno myös, jonka jälkeen kävin hetken taas uudelleen onko tässä sittenkään järkeä ajatuksia ja onneksi se plussa ehti jo yk 4 tulla ennen kuin järjen ääni voitti.

 

[Yksinäinen odottaja]

Jos totta puhutaan, olin aika järkyttynyt ja kauhuissani. Lapsi sai alkunsa ehkäisyn läpi eikä silloinen poikaystävä halunnut lasta. Päätin kuitenkin pitää lapsen, vaikka se tarkoitti eroa poikaystävästä ja lapsen yksin kasvattamista. Tukiverkkoa minulla onneksi on. Mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä varmempi olen siitä, että päätös oli oikea. Rakastan vauvaa jo nyt. Kyllä mua yhä jännittää, miten pärjään vauvan kanssa yksin. Mutta en voisi enää kuvitellakaan tekeväni aborttia, mitä hetken harkitsin aluksi.

 

[Clara82]

Ensimmäinen raskaus oli yllätys, tein positiivisen testin kun olin tuntenut puolison tasan 7 kk. Hän juoksi itse aamulla apteekkiin ostamaan testin kun sanoin yksi aamu epäileväni, että olen raskaana. En uskaltanut itse katsoa sitä pientä ruutua, mutta aika nopeasti siellä tuijotti takaisin Raskaana 2-3 viikkoa. Luulin, että kuolema tulee ja korjaa, ja että hän ei halua lasta. Olin väärässä. Kuukausi sen jälkeen meni se onni sirpaleiksi kun ultraäänessä diagnosoitiin keskeytynyt keskenmeno. Sen kokemuksen jälkeen minut valtasi täysi varmuus siitä, että haluan lapsia juuri hänen kanssaan.

Yksi kierto ehti olla välissä kun päätimme yrittää uudelleen. Tulin jälleen raskaaksi, heti ensi yrittämällä, ja olo oli hermostunut. Sekin päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon.

Ehdin hädin saada kierron takaisin pari kuukautta ennen kuin kun olin taas raskaana, tällä kertaa päällimmäinen tunne oli järkyttävä pelko että sekin menee kesken. Olimme seuranneet kiertoa tarkkaan, ja olin jopa ollut gynekologilla juuri ennen ovulaatiota varmistamassa, että siellä on yksi kypsä munasolu ja että kohdun limakalvo näyttää hyvältä, joten en ollut mitenkään yllättynyt että testi oli positiivinen. Vaikka raskaus oli todella toivottu, sitä ahdistusta, epävarmuutta ja pelkoa ei voi sanoin kuvailla. Jokainen tunti ja päivä tuntuivat ikuisuuksilta.