Hellurei!
Kun nuo jo ennestään "lapselliset" ovat perustaneet ketjun, niin minä nousen barrikaadeille ja perustan oman ketjun meille ekaa vauvaa kantaville immeisille.
Myös "Kakkosen odottajat"- ovat tervetulleita halutessaan.
Aloitan kertomalla vähän omia fiiliksiä.
Olen kouluttautunut hoitoalalle ja olen tehnyt töitä lasten parissa jo monta vuotta. Olen myös usean lapsen täti sekä ystäväpiirissäni on paljon eri ikäisiä lapsia. Olen ollut ensimmäistä kertaa lastenlikkana kymmenen vuotiaana. Voisi siis sanoa, että olen todellakin "lapsi-ihminen". Silti en ole oikein osannut varautua tähän fiilikseen, mikä plussaamisesta tuli (tai siis kolmesta plussaamisesta kolmena päivänä, jos ihan rehellisiä ollaan). Onnen tunne on ollut hetkittäistä ja todella intensiivistä. Kuvailisin niitä sellaisiksi kirkkaiksi hetkiksi, kun oma tajunta kertoo, että "sinusta tulee äiti, sisälläsi kasvaa uutta elämää". Se tunne on jotenkin niin käsittämättömän voimakas, että voisin verrata sitä ainoastaan rakastumisen tunteeseen. Sitten on se toinen, oikeastaan hallitseva tunnetila, joka on ollut vallalla tän ajan plussaamisen jälkeen. Se on sellainen ulkoistava fiilis. Eli vaikka puhun mun raskaudesta miehelle tai ystävälleni, niin tuntuu, että se en ole minä tai minun raskauteni, josta puhun.. Että ihankuin puhuisin jostain ulkopuolisesta, jostain muusta. Nyt ovat alkaneet herätä myös jännitystilat siitä, onko vatsassani alkiota ollenkaan. Raskausoireet ovat selkeitä, ne mitä on esiintynyt, mutta olen myös ajatellut, että olenko jotenkin raskautta niin paljon miettimällä ja pohtimalla saanut itselleni aikaan psykosomaattisia oireita...ehkä vähän hullua, mutta tällaista on tullut mieleen. Huominen neuvola jännittää ja on jopa sellainen tunne, että en haluaisi mennä, koska en konkreettisesti tiedä onko masussa elämää. Vaikka ovathan raskaustestit suhteellisen konkreettisia todisteita.. Toivottavasti huomenna epävarmuus helpottaisi ja aion koittaa kepillä jäätä, jos neuvolan täti koklaisi dopplerilla sydänääniä..
Kun nuo jo ennestään "lapselliset" ovat perustaneet ketjun, niin minä nousen barrikaadeille ja perustan oman ketjun meille ekaa vauvaa kantaville immeisille.
Myös "Kakkosen odottajat"- ovat tervetulleita halutessaan.
Aloitan kertomalla vähän omia fiiliksiä.
Olen kouluttautunut hoitoalalle ja olen tehnyt töitä lasten parissa jo monta vuotta. Olen myös usean lapsen täti sekä ystäväpiirissäni on paljon eri ikäisiä lapsia. Olen ollut ensimmäistä kertaa lastenlikkana kymmenen vuotiaana. Voisi siis sanoa, että olen todellakin "lapsi-ihminen". Silti en ole oikein osannut varautua tähän fiilikseen, mikä plussaamisesta tuli (tai siis kolmesta plussaamisesta kolmena päivänä, jos ihan rehellisiä ollaan). Onnen tunne on ollut hetkittäistä ja todella intensiivistä. Kuvailisin niitä sellaisiksi kirkkaiksi hetkiksi, kun oma tajunta kertoo, että "sinusta tulee äiti, sisälläsi kasvaa uutta elämää". Se tunne on jotenkin niin käsittämättömän voimakas, että voisin verrata sitä ainoastaan rakastumisen tunteeseen. Sitten on se toinen, oikeastaan hallitseva tunnetila, joka on ollut vallalla tän ajan plussaamisen jälkeen. Se on sellainen ulkoistava fiilis. Eli vaikka puhun mun raskaudesta miehelle tai ystävälleni, niin tuntuu, että se en ole minä tai minun raskauteni, josta puhun.. Että ihankuin puhuisin jostain ulkopuolisesta, jostain muusta. Nyt ovat alkaneet herätä myös jännitystilat siitä, onko vatsassani alkiota ollenkaan. Raskausoireet ovat selkeitä, ne mitä on esiintynyt, mutta olen myös ajatellut, että olenko jotenkin raskautta niin paljon miettimällä ja pohtimalla saanut itselleni aikaan psykosomaattisia oireita...ehkä vähän hullua, mutta tällaista on tullut mieleen. Huominen neuvola jännittää ja on jopa sellainen tunne, että en haluaisi mennä, koska en konkreettisesti tiedä onko masussa elämää. Vaikka ovathan raskaustestit suhteellisen konkreettisia todisteita.. Toivottavasti huomenna epävarmuus helpottaisi ja aion koittaa kepillä jäätä, jos neuvolan täti koklaisi dopplerilla sydänääniä..