Ahdistuneisuus :(

M

Mammaksi86

Jostain jotain jo tietävä
Mietin löytyisikö täältä kohtalotovereita? Mulla on aina ollut tosi paha kuoleman ja sairauksien pelko. Ja tosi paljon huolestun omasta ja läheisten terveydestä ja tarkkailen itseäni liikaa ja kokoajan huomaan itsessäni uusia oireita ja ajattelen niitten olevan vakavia.
En vain pääse yli tuosta ajatuksesta.Kerran olen saanut paniikkikohtauksen ja ambulanssi soitettiin paikalle kun ei tiedetty mikä mulla on..se alkasi aiva yhtäkkiä. Jonka jälkeen seuraavana päivänä lähdin päivystykseen kun olo oli tosi kamala ja sainkin Opamox nimisiä rauhoittavia ja ne auttaa kyllä hyvin oireisiini.
Niska-hartia on kokoaika huonona kun olen niin jännittynyt kokoajan ja kasvoihin on tullut nyt outoja tuntohäiriöitä ja ne pelottaa kans aiva kamalasti muuta olen lukenut että ahdistus voi tuoda kauheita oireita mukanaan :sad001 Kilpirauhaskokeet on otettu ja ne ok.
Sydänfilmiin menen 2viikon päästä ja sen jälkeen lääkärille.
Pakko sielä puhua tästä mun olotilasta ja peloista. En pysty oikein elämään normaalia elämää tämän asian kans. Juttelemas oon käyny kolme kertaa mutta ei sekään ole kuitenkaa helpottanut.
 
Kuulostaa kurjalta. Mulla on kans jonkin asteinen kuoleman pelko. Jos joudun olemaan yksin kotona, kurkin kaikkien sänkyjen alle ja kaappeihin sekä tarkastan monta kertaa, että ovet on lukossa, hellat on kiinni, sauna on kiinni, ikkuna on kiinni. Lisäks ahdistun välillä, kun ajattelen asioita liikaa. Mulla stressi lisää noita pakkotoimien tarvetta. Välillä ei tarvitse tarkastaa mitään. Mulla on myös paljon pelkoja kuten korkeapaikka, ahdaspaikka, hyönteiset. Ei mulla missään tapauksessa noin kovaa ahdistusta ole kun sinulla. Kurja juttu, jos ahdistus on noin paha.
 
Oon aina ajatellut, että mulla on kuoleman pelko, mutta ehkä se on ennemminkin vanhenemisen pelko. En oikein pysty tai halua ajatella, että joskus oon vanha, kuolen pois ja mikä hankalinta, että muut muka vain jatkavat täällä elämäänsä. Järjellä ymmärrän elämän kiertokulun, mutta en vain pidä tuosta ajatuksesta. Toivon, että lapsen myötä jotenkin saan käsiteltyä tuota asiaa. Mutta ei tämä mun normaali elämää häiritse millään tavalla. On vaan yks epämiellyttävä ajatus muiden joukossa.
Nuo hillevin kammot tuntuu tutuilta, iän myötä tullut ihan järjetön korkean paikan kammo (puhutaan siis metristä..), ötököistä en oo tykänny ikinä, mutta hämikset on kyllä pahin (elukoista heti käärmeiden jälkeen) & onhan näitä.. ahtaan paikan kammo on ettei voi olla esim teltassa jossa katto on liian lähellä, pelkään pimeää ja että yksin ollessa tulee moottorisahamurhaaja jostain (tiiän, naurettavaa) ja mitä näitä nyt on.. Mutta enemmän nämä on vain pelkoja. Osa varmaan kiitos sen että liian varhain nähnyt vääriä elokuvia.

Voi vain kuvitella miltä susta Mammaksi86 tuntuu :sad001. On varmasti rankkaa, että tuollaiset asiat hallitsee omaa olemista henkisesti ja fyysisesti. Toivottavasti juttelu kuitenkin aikaa myöten auttaa, ehkä asian käsittely vie pidempään. Tsemppiä!
 
En voi suorilta samaistua, mutta miehellä on paniikkihäiriöä johon kuuluu osaltaan sairauksien pelkoa. Tällä hetkellä vaiva on tosi hyvin hallinnassa, mutta tokihan se vaikuttaa moneen asiaan elämässä.
Nyt kun Turboananas on tuloillaan, niin mies pyrkii selvästi olla ajattelematta asiaa liiaksi, ettei ala maalata piruja seinille. Jonka ymmärrän hyvin, koska itsekin meinaan välillä eksyä synkkiin ajatuksiin.

Opamoxista on siis apua? Oletko päässyt psykologin juttusille tai terapiaan? Keskusteluapu yleensä ottaen on pitkällä tähtäimellä parempi ja kestävämpi ratkaisu :)
 
Opamox kyllä auttaa oireisiin ja pystyn sitte olla ihan ok. On tämä kyllä niin perseestä tää ihmisen mieli. Mulle sanotaan että älä ajattele sellasia..no paremmin sanottu ku tehty :sad001
 
Joo, ei sitä oikein voi ohjailla omia ajatuksiaan jos pelot on voimakkaita.
Kannattaa koittaa omalääkärin kautta, josko saisit keskusteluapua. Oma mies menee nykyään ihan ilman lääkkeitä :) Tietysti, jokainen on erilainen, mutta suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Samojen asioiden jauhaminen uudelleen ja uudelleen voi tietysti tuntua tyhmältä, mutta kummasti se on auttanut meillä.
 
Itselläni ei suoranaista pelkoa ole, mutta ajattelen paljon asioita (esim mitä käy kun kuolen) ja välillä alkaa ajatukset ahdistaa... paniikkikohtauksia sain nuorempana, mutta ne linkittyivät täysin sen hetkiseen elämäntilanteeseeni ja varsinkin alkoholin käyttöön (ainoa tapa paeta todellisuutta), nykyään olen seesteinen, ei ihmeemmin ahdista, enkä joudu käyttämään lääkkeitä. Käyn kuitenkin epäsäännöllisen säännöllisesti juttelemassa ajatuksistani (tällä hetkellä neuvolapsykologin kanssa) ja aivan mitä erinäisemmistä asioista :D

Joka tapauksessa mulla tohon kuoleman aiheuttamaan ahdistukseen on auttanut usko, ei kristinusko, vaan usko siihen, että elämä jatkuu. Energia ei koskaan katoa. En kuitenkaan väitä, että täällä synnyttäisiin uudelleen, mutta itseäni on lohduttanut vaan se ajatus, etten koskaan täysin katoa. Tai lähinnä se mysteeri, mikä odottaa kiehtoo... eikä täten kuolema tunnu lainkaan ahdistavalta. Kuulostan varmaan ihme hihhulilta, mutta jännästi mieli luo selviytymiskeinoja. Tämä tuskin auttaa ketään muuta, mutta jaoinpa oman selviytymismekanismin.

Tosin pelkään vielä ajoittain juurikin vanhuutta ja sen mukana tuomaa "avuttomuutta", mutta pyrin välttämään sen ajattelua. En todellakaan halua olla jossain hoitalaitoksessa vihanneksena ja kakat housussa. Toivonkin, että kun kuolen, kuolen onnellisesti nukkuessani, enkä niin, että mua pidetään väkisin hengissä 10 vuotta...
 
Hei. Kävin siellä lääkärissä torstaina ja sydänfilmis ei poikeavaa mutta aloin sitte lääkärille puhua asioita ja kaikkia mitä on tapahtunu ja oireista.
Teki mulle masennustestinkin mutta sitä ei ollut.
Todettiin sitten yleinen ahdistuneisuushäiriö ja sain lääkityksen ja opamoxit uusittiin että tarvittaessa niitä myös.
Ja keskustelussa alan nyt käymään että huomenmna soittelen depressiohoitajalle.
 
Tosi kurjaa, että sulla on ahdistuneisuus mennyt noin pahaksi! :sad001 Hyvä, että sait lääkäriajan ja keskusteluapua! Itselläni on todettu myös ahdistuneisuushäiriö ja paniikkikohtaukset. Erilaiset oireet kuin sinulla, mutta pelkotiloihin ja ahdistukseen osaan samaistua... Lääkityksestä on ollut apua, mutta kyllä keskusteluavusta on ollut eniten hyötyä. Mulla oli ihana depressiohoitaja, joka antoi myös todella hyviä harjoituksia. Nyt ei ahdista ainakaan niin paljon ja useasti! Toivottavasti sinulle on osunut myös pätevä hoitaja! Tsemppiä paranemiseen! :Heartpink Olisi kiva kuulla miten sinulla menee. :)
 
Takaisin
Top