Ystävät/Kaverit(??) lähti

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä

Vieras
Olen 28v ja kahden pienen lapsen äiti mutta mulla ei ole enään ystäviä eikä taida kauheasti enään olla niitä kavereitakaan.Ystävät tippu pikkuhiljaa pois esikoisen synnyttyä tai eihän ne sit kuitenkaan ystäviä ollutkaan. Tuntuu ettei ketään enään kiinosta mun elämä ja ketään ei enään kiinosta mitä minulle kuuluu vaikka olen se sama ihminen mutta nyt myös äiti. Ihmiset sanoo että Joo tullaan käymään ja joo tehdään sitätätä mut häh ketään ei näy ja kuulu. Yritin alussa itse pitää huolen siitä yhteydenpidosta mutta kun mitään ei tapahtunut niin en jaksanut minäkään. Meille saa tulla käymään ja mä voin lähtä ulos ilman lapsia kun isä katsoo sen ajan mut ei ni ei. 
 
Minulla aivan sama tilanne.
Esikoinen kun syntyi vajaa 10 vuotta sitten, niin pikku hiljaa kaverit katosivat ympäriltä.
Olen 29v ja puoli vuotta sitten syntyi toinen ja uusia kavereita ei ole tullut, mitä nyt miehen ystävät, mutta omia ei ole.
Ei tilanne sinällään enää harmita, kun vuosien varrella tottunut tähän, mutta olisihan se kiva joskus käydä kavereiden kanssa ulkona.

Mies yhtenä päivänä juuri sanoi, että voisi pitää poikien illan joku viikonloppu, niin tokaisin siihen että minä pidän kans tyttöjen illan..yksinään tosin :)
Kuullostaa hieman surulliselta :D

Missään vauvakerhoissa en ole oppinut käymään, että sellaisesta uusia ystäviä olisin saanut :/

Kai se lapsi vaan sitten muuttaa ihmistä, ja varsinkin lapsettomat alkaa näkemään eri silmällä ja ajettelee ettei äiti voi lähteä mihinkään tai jotain?
 
Hei! Itse olen jo 34 vuotias ja olen tyytynyt jo kohtalooni...siis itsellä lähti ystävät ensimmäisen lapsen jälkeen jo 15 vuotta sitten..Nyt kun on siunaantunut 3 lasta lisää ja viimeisilläni olen raskaana niin on ne entiset ystävät ruvenneet ottamaan yhteyttä ja syykin selvinny.Odottavat ensimmäistä lastaan..mullaku on kokemusta nii silloin tarvittas tukea ja turvaa...Olen kuitenkin katkeroitunut vuosien varrella näihin tuttavuuksin etten noteeraa heitä ollenkaan kuten he tekivät minulle silloin kun olisin tukea tarvinnu-käänsivät selän..Sain tuntea olevani syrjitty tai vähintää sairastanut jottain ruttoa kun ei edes kahville pyydetty tai käyty..Nyt on muutama hyvä ystävä löytynyt ja yllätykseksi,mies puolisia joiden kanssa voin kahvitella,käydä jossain ja saan jopa lastenhoito apua tarvittaessa ja kyllä olen onnellisesti naimisissa mieheni kanssa jo 6 vuotta.Kyllä se ainakin omalla kohdalla on niin että miespuolisista saa elinikäisen kaverin kun taas naiset tuppaa kääntää selän..Että näin minulla -.-
 
Mullakin on suurinosa niitä keillä ei ole vielä lapsia ja tietty just niiden kanssa on hiipunut yhteydenpito vaikka ei ne ole mitään bilettäjiä. Saa nähä että mitä tapahtuu kun alkavat lisääntyä..Kyllähän mä pääsen lähtemään vaikka kahville yms yms. Ja ihanaa olis höpötellä ihan muusta kun kakkavaipoista jne. tuntuu että ihan kun ne luulis etten muusta enää osais puhua??? Onneksi on muutama kaveri jäänny ettei ihan yksinäinen ole vaikka asuvatkin eripaikkakunnalla.
 
Jep jep...Ekat lähti kun muutettiin kaupungista maalle,onhan tänne nyt niin pitkä puolentunnin matka..Seuraavat lähti kun menin naimisiin.Loput lähti kun vauva syntyi.Sama ihminen minä kuitenkin edelleen olen!
 
Mulla kaikkos viimesetkin  kaverit kokonaan 3-4 vuotta sitten sen takia kun lopetin juomisen...Onneks mulla sentään avomieheni ja koiruus tukena tämän ekan raskauden aikana.
 
Itse olen 16+6 ja ensimmäistä odotan. Tässä sama aihe itketyttänyt viime aikoina ja siksi eksyinkin tätä lukemaan. Itselläni siis ollut ennen varsin tiivis ystäväporukka, ja nykyään he juhlivat ja reissaavat ilman minua eivätkä edes kysele mukaan. Raskaana olevan seura ei vissiin kelpaa kun en voi juoda, toisaalta en selvinpäin myöskään mene baariin tai jaksa kovin myöhään känniläisiä katsella. Kerran olen asiasta sanonut ja pyytelivät vähän anteeksi mutta eipä tilanne mihinkään muuttunut ja eilenkin taas sain lukea kuinka tyttöporukalla pidetään hauskaa, kysäisinkin sitten että onko hauska tyttöjen ilta johon yksi totesi että kivempi jos kaikki oisivat paikalla. Noh, eipä minua ainakaan oltu edes kysytty :D Hauskinta on että yhdellä on itselläänkin lapsi, joka vkloppu juhlimassa ja aikoinaan myös odotusaikana menettänyt ystävänsä joten luulisi ymmärtävän?

Mutta eiköhän tämä kaikki ole sen arvoista, välillä vain pelottaa koska ei ole turvaverkostoa ympärillä eikä samassa tilanteessa olevia. Omat vanhempani kun ovat alkoholisteja ja mieheni vanhemmat asuvat kaukana.
 
Tutulta kuulostaa. Mulla kävi niin, että osa kavereista yhtäkkiä vaan kaikkosi kun menin naimisiin. Sitten lähti viimeisetkin kun tulin raskaaksi. En ole koskaan ollut bilehile (tai no ehkä parikymppisenä ja nyt olen siis jo 35v.) mutta jostain syystä kaverit hyväksyi mut silloin kun en ollut naimisissa ja varsinkaan raskaana. Pitivät yhteyttä, pyysivät paikkoihin jne. Nyt ei enää pyydetä mihinkään, kuulumisiakaan ei joudeta enää kyselemään. Alkuun ylläpidin itse ystävyyssuhteita mutta kun lopetin sen, yksipuolisen ystävyyssuhteiden ylläpidon, ei kuulu heistäkään mitään. Onko se muka ystävyyttä jos VAIN minä olen se joka pitää yhetyttä? Ei minusta. Oliskohan kyse kateudesta? Vauva-uutinen nimittäin tuntui vievän ystävistä nekin, joista en olis koskaan uskonut ja joita pidin oikeina ystävinä. Onneksi on sisko kuitenkin olemassa :)
 
Niin se vaan on, kaverit lähtee.
Täytin kesällä 18 ja pari viikkoa sen jälkeen esikoiseni syntyi. Mies on 17v vielä.
Kaverit oli koko raskausajan yhteyksissä, mutta pojan syntymän jälkeen kaikki hävisivät.

Välillä osa soitteli ja sanoi tulevansa käymään, mutta paskat ees tullu !
Eräskin lupasi tulla eräs ilta käymään ja koko illan odottelin, eikä edes viitsiny ilmoittaa ettei tulekkaa.
Miehen kaverit ovat kyllä yhteyksissä meihin... 
Mutta oikeastaan en edes kaipaa kavereitani enää, turha heidän ottaa sitten yhteyttä minuun kun saavat lapsen ja heidät hylätään. :)
 
Kyllä aidot ystävät pysyvät! Mulla on kyllä aidot vanhat ystävät pysyneet, kun taas nämä muutamien vuosien tuttavuudet ovatkin jääneet. Mutta se minkä mä olen kokenyt tuskastuttavana on nämä muutamat samassa tilanteessa olevat kaverit! Yhden kanssa pistin välit poikki, koska koko raskausajan (hän siis samaan aikaan raskaana) koko ajan vertasi raskauksiamme ja ainut puheenaihe mikä häntä kiinnosti oli raskaus ja mieluiten juuri hänen.... eihän tilanne lapsten synnyttyä muuttunut vaan aina vain puhe hänen tytöstään. Eihän kukaan jaksa koko ajan kuunnella toisen lapsesta! Jos minä äitinä en jaksa sitä kuunnella mitenköhän  lapsettomat jaksaisivat.

Olenkin pitänyt tämän mielessä ja ystävieni kanssa puhun samoista asioista, kuin ennenkin tietysti lapsestani ylpeänä kerron myös hänestä ja hänen saavutuksistaa, mutta sopivasti! Nyt kun lapsi on jo isompi olen alkanut käymään puistossa päivisin ja siellä saanut vähän jutustella muiden äitien kanssa. Ehkä joskus lasten harrastusten kautta löytyisi samanhenkisiä ihmisiä juttukaveriksi :)
 
Niinkuin Mymmeli89 kirjoittikin, aidot ystävät kyllä pysyy. :) Tosin mulla tilanne on vähän eri koska asun ulkomailla, ennen vietin kesät Suomessa jolloin kyllä näin lähes poikkeuksetta jokapäivä jotain ystävistäni, nyt kun asetuttiin tänne miehen kotikaupunkiin on ollu hankala kun ei olekaan muita kuin ne puhelimen tai netin päässä olevat finskiystävät, mutta onneni on että tiedän että ne tosiaan on siellä puhelimen päässä heti kun vain hätä tulee. :)

En tiedä poikkeaako liikaa aiheesta, mutta onko kellään täällä kokemuksia näistä jonkun jo mainitsemista ns. vauvatapaamisista? Täällä paikallinen sairaala järjestää niitä, siis ilman mitään ohjattua toimintaa, kunhan mammat ja babyt kokoontuvat yhteen ja saavat juttuseuraa. Suomessa lienee jotain vastaavaa, onko joku käynyt ja kivaksi todennut? :)
 
Voi, minustakin tuntuu joskus, että suuret elämänmuutokset kyllä syövät joitakin kaveruuksia/ystävyyksiä. Toki se, että monien ystävien kanssa ollaan asuttu jo n. 8v eri puolilla Suomea, vaikuttaa ystävyyden ylläpitoon. Mutta kyllä koen, että ensin naimisiinmeno ja parin vuoden päästä tämä raskaus voi viedä ainakin sellaiset kaverit, joiden kanssa on pidetty yhteyttä oikeastaan vain silloin, kun on satuttu kotiseuduille käymään. Yhden ystävän koen ottaneen yllättäen selkeästi etäisyyttä raskausuutisesta innostuttuani. Se kyllä surettaa. Olen kyllä sanonut, että olen edelleen se sama tyyppi ja haluan keskustella niinkuin ennenkin - en vain pohtia parasta vaippamerkkiä! Olen koettanut pitää vielä häntää pystyssä niin, että kutsun ihmisiä käymään ja itsekin kyselen, milloin voitaisiin nähdä. Onneksi tässä kaupungissa on yksi ystävä, jonka tiedän olevan uskollinen. Myös mies ja siskot ovat tukena. Sekin on jo paljon :) Ehkä varsinkin sinkkuystäville täytyy antaa aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen ja kannustaa ottamaan yhteyttä sitten, kun heistä tuntuu hyvältä?
 
Takaisin
Top