Hei, löytyisiköhän täältä vertaistukea... Oon viikolla 41+6 ja huomiseksi on varattu käynnistysaika. Aikovat kokeilla ballonkikäynnistystä. Mun on todella vaikeaa hyväksyä ettei synnytykseni käynnisty itsestään. Lisäksi pelkään joutuvani keisarinleikkaukseen. En pelkää kipua tai että minulle kävisi jotain vaan olen jo etukäteen pettynyt synnytykseeni. Onko täällä keisarileikkaukseen epäonnistuneen käynnistyksen jälkeen päätyneitä äitejä jotka eivät sitä alunperin halunneet? Miten olette selvinneet tunteidenne kanssa? Entä mitä te muut, joita ahdistaa synnytyksen keinotekoinen käynnitys, tunnette? Itse odotan toista lastani. Eilen kontrollilääkärissä todettu että kaikki on hyvin minulla ja vauvalla. Silti käynnistävät koska yliaikaisuuteen sisältyy riskejä. Kauheaa herätä joka aamu ja tajuta ettei synnytys vieläkään ole lähtenyt käyntiin. Harvakseltaan tulee kyllä kipeitä supistuksia mutta eivät tihenny eivätkä voimistu... Kiitos jos joku jaksaisi tsempata/kertoa omista kokemuksistaan tai tämän hetkisistä tunteistaan.
Yliaikaisuus ja masennus
- Ketjun aloittaja MirjamS
- Aloituspäivämäärä
OutoMamma
Näppärä viestien naputtelija
Tsemppiä. itselläni toinen raskaus meno 42+0 asti, kun käynnistysaika oli varattu seuraavalle aamulle, edeltävänä yönä synnytys käynnisty lopulta itsekseen.
Joten ei itsestään käynnistyminen ole vielä mahdottomuus, yritä rentoutua. mieli ja kroppa kun rentoutuu, niin kroppa rupeaa toimimaan paremmin ja edesauttaa käynnistymistäkin. helpommin sanottu kuin tehty. itse kuitenkin uskon että oma toinen synnytys käynnistyi lopulta juurikin sen takia, että uskalsit "huokaista helpotuksesta" kun tiesi että huomenna se käynnistetään.
En osannut silloin pelätä käynnistämistä. onneksi en.
Mutta voimia ja jaksamista!
Joten ei itsestään käynnistyminen ole vielä mahdottomuus, yritä rentoutua. mieli ja kroppa kun rentoutuu, niin kroppa rupeaa toimimaan paremmin ja edesauttaa käynnistymistäkin. helpommin sanottu kuin tehty. itse kuitenkin uskon että oma toinen synnytys käynnistyi lopulta juurikin sen takia, että uskalsit "huokaista helpotuksesta" kun tiesi että huomenna se käynnistetään.
En osannut silloin pelätä käynnistämistä. onneksi en.
Mutta voimia ja jaksamista!
OutoMamma
Näppärä viestien naputtelija
Miten synnytys lopulta meni? Olisi kiva vielä lukea kuulumisia :)
Moi! kiitos kysymästä! Mua alkoi supistella tuon ya kontrollin jälkeen hieman kivuliaammin mutta ei kuitenkaan niin että synnytys olis varsinaisesti käynnistynyt. Menin sitten käynnistykseen ja olinkin jo sen verran auki että lääkäri puhkaisi kalvot ja sain jäädä osastolle odottelemaan. Olin aika järkyttynyt koska luulin pääseväni vielä kotiin. Tunteet olivat pinnassa ja itketti mutta kun supistukset sitten alkoivat ihan toden teolla melkein heti kalvojen puhkaisun jälkeen niin ei siinä paljoo kerinnyt enää voivotella. Mut jouduttiin kärräämään pyörätuolissa synnytyssaliin koska en pystynyt kävelee kipuineni. Sain salissa ilokaasun (jota rakastan 
) ja sitten jonkin ajan kuluttua pyysim epiduraalin. Kätilöt olivat ihania ja antoivat mun ihan "rauhassa" maata pedillä (verrattuna esikoissen synnytykseen jolloin ne tarkisti kohdunsuun tilannetta koko ajan). Epiduraali auttoi hyvin mutta ponnistuksen tarve tuli tosi pian ja voimakkaana. Sitten kun peittoni alle vilkaistiin niin päähän siellä jo näkyi. Ponnistin muutaman kerran ja potra terve tyttö sieltä tuli. Synnytys sujui ihan yli odotusten. Koko synnytys kalvojen puhkaisusta kesti vain noin viisi tuntia. Nyt ollaan totuteltu täällä miehen ja esikoisen kanssa uuteen tulokkaaseen reilun viikon.
) ja sitten jonkin ajan kuluttua pyysim epiduraalin. Kätilöt olivat ihania ja antoivat mun ihan "rauhassa" maata pedillä (verrattuna esikoissen synnytykseen jolloin ne tarkisti kohdunsuun tilannetta koko ajan). Epiduraali auttoi hyvin mutta ponnistuksen tarve tuli tosi pian ja voimakkaana. Sitten kun peittoni alle vilkaistiin niin päähän siellä jo näkyi. Ponnistin muutaman kerran ja potra terve tyttö sieltä tuli. Synnytys sujui ihan yli odotusten. Koko synnytys kalvojen puhkaisusta kesti vain noin viisi tuntia. Nyt ollaan totuteltu täällä miehen ja esikoisen kanssa uuteen tulokkaaseen reilun viikon.
ihana kuulla! itse toisella kierroksella raskaana ja esikoisen synnytys päätyi käynnisyrityksen takia sektioon. Ja ymmärrän noi fiilikset että kun toivoisi että kroppa pelittäisi..
Asteria
Piirimestaruustason postaaja
Tottakai jokainen varmasti ajattelee asian myös "järkevästi", eli että turvallisuus ennen kaikkea ja riskit minimiin. Mutta se on kyllä ihan luonnollista kokea pettymyksen ja jopa ahdistuksen tunteita siitä että käynnistykseen tai sektioon päätynyt synnytys olisi ennen vanhaan tarkoittanut ainakin äidin, usein myös lapsen kuolemaa. Tästä sisäsyntyisestä synnytykseen liittyvästä luonnollisesta kuolemanpelosta ja siitä että tiedostaa sairaalahoidon pitäneen hengissä voi aiheutua masennusta ja itseinhoa. "Yksin olisin kuollut" on voimakas tunne. Onkin todella tärkeää ottaa nämä negatiiviset tunteet puheeksi neuvolassa! Masentunut äiti ei ehkä saa luotua hyvää kontaktia vauvaan ja siksi on ensisijaisen tärkeää saada ammattiapua huonojen tunteiden käsittelyyn. Tsemppiä kaikille näiden ajatusten kanssa painiskeleville! Tunteet ovat oikeutettuja ja niiden kanssa elämiseen voi saada apua.
Aiarana
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Hyvin kerrottu, kiitos Asteria. Ja paljon oli hyviä pointteja. Minullakin synnytys päättyi kiireelliseen sektioon ja jonkin verran alussa harmitti, kun en saanut enkä koskaan tule saamaan kokea ponnistusvaihetta. Mutta mitä isommaksi lapseni kasvaa, sitä kiitollisempi olen, että hän on kunnossa ja terve ja siitä on kiitos ripeälle sektiolle (: siksi olen ihmetellyt, mikä on niin pahaa jos oma kroppa ei tee työtään. Nyt vähän valottui asia.
Itsellä taitaa suurin kriisi sektioon joutumisessa olla pettymys itseeni ja kehooni. Vaikka olen kiitollinen siitä että saatiin poika terveenä maailmaan ja tiedostan ettei ollut oma vikani etten saanut lasta ulos (sydänkäyrä alkoi näyttää niin pahalta että piti kesken ponnistuksen mennä leikkuupöydälle), silti se tunne on olemassa. Koen epäonnistuneeni tehtävässä, josta minun olisi pitänyt selviytyä (perätilasta huolimatta), olen siis huono vaikka oikeasti asia ei ole niin. Minulla oli ja on yhä vahva tunne että haluan synnyttää alakautta ja kun se ei onnistunutkaan, se tuntui kurjalta. Ja tietenkin heti syntymän jälkeen hormonihuuruissa se oli monen itkun paikka.
Varmaan asiaan vaikuttaa sekin, että mieleni tuntuu toimivan joissain asioissa tunteellisesi. Tiedän että sektio ei ole maailmanloppu, mutta silti se vieläkin vähän harmittaa. Samanlaista mielenlaatua huomattavana muissakin asioissa. (Olen esimerkiksi viimeisen vuoden ajan tiennyt vahvasti että on ollut todella huono vauvalle, mutta silti vauvakuume on takonut päässä ja tuntunut kurjalta, kun vauvaa ei ole voinut edes yrittää tehdä.)
Varmaan asiaan vaikuttaa sekin, että mieleni tuntuu toimivan joissain asioissa tunteellisesi. Tiedän että sektio ei ole maailmanloppu, mutta silti se vieläkin vähän harmittaa. Samanlaista mielenlaatua huomattavana muissakin asioissa. (Olen esimerkiksi viimeisen vuoden ajan tiennyt vahvasti että on ollut todella huono vauvalle, mutta silti vauvakuume on takonut päässä ja tuntunut kurjalta, kun vauvaa ei ole voinut edes yrittää tehdä.)
Mullakin synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Mulla meni ensin vedet mutta synnytys ei lähtenyt käynnistymään joten se piti käynnistää. Siltikään ei meinannut tapahtua mitään ja sit kun tapahtui niin eteneminen oli hidasta ja lopulta pysähtyi kokonaan. Petyin kyllä omaan kroppaani ja harmittikin alkuun mutta ei sillä sitten ollut enää väliä. Tärkeintä oli, että poika saatiin pois eikä mitään ehtinyt tapahtua.
Hei! Vihdoin muistin käydä vähän kurkkailemassa täällä foorumilla. Kivoja viestejä tullut ketjuun. Tottakai on tärkeintä että vauvalla on kaikki hyvin, eikä siinä omassa pettymyksessä olekaan siitä kysymys että pitäisi spontaania synnytystä kaikkein tärkeimpänä asiana. Asteria avasi noita mahdollisia syitä käynnistykseen ja sektioon liittyvään ahdistukseen hyvin :) Minusta on muutenkin tärkeä puhua avoimesti kaikenlaisista negatiivisistakin tunteista, odottajana ja vanhempana. Äitiyteen liittyy niin vahvoja odotuksia ja ideaaleja että ei ole ihmekään että tuntee usein epäonnistuvansa siinä sun tässä. Siksi on ihan hyvä jutella ja muistuttaa itseään ja toisiaan siitä, että ollaan äiteinä ihan yhä inhimillisiä ja epätäydellisiä kuin ilmankin lapsia. Asioista puhuminen auttaa kummasti näkemään asioissa uusia puolia ja ratkaisuja. Aurinkoista kevättä kaikille!
Kyllä mulla oli pettymys ja ahdistus kun kuopus ei lähtenyt itsekseen tulee. Ekat kaks, ihan spontaanisti 41+0 syntynyt. Kuopus ei sitten millään. Kolme päivää osastolla cytotecin avulla ja sit kotiin lomille. Takas sairaalaan ja tippaan. Eikä siltikään lähtenyt käyntiin. Olin niin turhautunut sen koko 6 päivää mitä sitä yritettiin. 
mut sit kun poika saatiin maailmaan niin kaikki unohtu :)
mut sit kun poika saatiin maailmaan niin kaikki unohtu :)
