Yleistä tilitystä!

[Minisanni]

Terapian tarpeessa!

Mulla meni raskauden aikaiset masentelut niin rankoiksi, että neuvolasta opastivat psykologin puheille. Olinkin siellä viime viikolla, nyt ollaan miehen kanssa menossa yhdessa uudestaan. Yhtään ei tarvinnut suostutella! Ymmärsi varmaan, että nyt ollaan aikamoisessa umpikujassa, eikä sieltä ilman työtä päästä.

 Helpotti jo se yksikin kerta! Sai selvitettyä solmuun menneitä ajatuksia ja itkettyä pahaa oloa pois. (mulla oikeastaan ainoa oire raskaudesta on helvetinmoinen kiukkuisuus, edes itkua ei ole tullut ja en ole pystynyt iloitsemaan raskaudesta yhtään)
 Nyt tuntuu siltä, ettei kaikki paska olekkaan mun syytä ja aiheuttamaa, vaan olen myös olosuhteiden uhri, mikä helpottaa tosi paljon.

Raskautta se psykologi tosin ei tuntunut pitävän oikein minkäänlaisena selityksenä, tuntui hakevan muualta ne syyt kiukulle. Mutta toisaalta, ihan hyviä huomioita teki.
Esimerkiksi sen, että kiukku usein lähtee turhautumisesta, ja sen kiukun saa pois kun miettii, mistä on alunperin turhautunut ja selvittää sen asian. Tuntui vaan kyllä paljon helpommalta etsiä niitä asioita ja syitä ammattilaisen avustuksella.

Huh, suosittelen kyllä kaikille (ilmaista kun on!), nyt ollaan saatu miehenkin kanssa puhuttua ja purettua tunteita. 
Kiitos ja ylistys Suomen terveydenhuollolle, pelasti (luultavasti) meidän uppoavan laivan!

Mutta mutta, mitäs teille muille kuuluu? Onko muilla mennyt kuuppa sekasin vai onko raskaus ollut sitä "elämänne parasta aikaa"?
 (myönnetään, hiukan katkerana nuo vikat sanat tuli :D)

 

[Sofi]

Hyvä että saitte apua! Kannattaakin nyt hakea kun se vauvan tulo herättää taas uusia tunteita jotka on helpompi kohdata kun on vähän harjoitellut etukäteen. Mä olen käynyt psykoterapiassa 3,5v, se on kyllä ollut suuri apu myös nyt raskausaikana.
Ei ole todella ollut "elämäni parasta aikaa" vaikka fyysiset oireet muutamia tulehduksia ja pikkuvaivoja lukuunottamatta ovat loistaneet poissaolollaan. Kesän keskenmeno on varjostanut tätäkin odotusta, tai ehkä se johtuu mun persoonasta, kyllä mä keväälläkin panikoin samalla tavalla. Että tässä sitä vaan odotetaan toukokuuta kuin kuuta nousevaa että sais sen vauvan omasta kehosta pois ja tuohon näkyville, näkis edes mitä sille tapahtuu.
Ja kiukkua on ollut! Mutta mulla johtuu varmaan myös miehen ulkomaankomennuksesta, vaikka on yhdessä sovittu kiukkuan siitä silti kun kyllähän sitä sopimuksesta huolimatta itsensä tuntee hylätyksi...
Kyllä mä väliajoin olen myös pystynyt nauttimaan tästä, etenkin sen jälkeen kun liikkeet on alkaneet tuntua. Mutta silti - tulis jo toukokuu.

 

[KaiKo]

Mulla oli eka raskaus (etenkin keskivaihe) melko lailla tuota "elämän parasta aikaa". Eli olin energinen, jaksoin hyvin, eikä pienet vaivat (esim. turvotus) häirinneet, vaikka niitä olikin.

Nyt toisen kanssa on ihan eri fiilis. Olen niin kyllästynyt olemaan raskaana. Vatsa on iso ja tiellä. Väsyttää. Olen koko ajan pahalla päällä, ainakin omasta mielestäni. Vähän on alkanut tulla liitoskipuja ja supisteleekin ihan kiitettävästi. Ahdistaa.

Eikä töissäkään kehumista. Palasin syyskuussa siis esikoisen jälkeen töihin, lokakuussa alkoi YT:t, koko syksy oli aika hiljaista. Selvisin YT:stä ja vuoden alussa vaihtui hommat. Ja nyt sitten on firmassa ihan uudet kuviot alkamassa, nykyisiä hommia tuskin on ainakaan silloin kun palaan tältä tulevalta äitiyslomalta. Seuraavia YT:tä odotellaan, saas nähdä ehtiikö alkaa ennen kuin jään lomille.

 

[Minisanni]

Mulla suurin osa tosta pahasta olosta liittyy myös kesän keskenmenoon, tulin niin nopeasti sen jälkeen uudestaan raskaaksi (yhdet menkat välissä) että en ehtinyt selvittää päätäni yhtään. Siitäpä sitten lähti oivallinen lumipallo-efekti käyntiin..

Nyt vasta sen psykon avustuksella rupesin miettimään, että kyllähän sen keskenmenon on pitänyt mieheenkin vaikuttaa. Tuli kamala olo, kun tajusin asian vasta nyt.. Oon vaan kiukkuillut menemään ilman, että oon ottanut sitä huomioon yhtään. :/ 

Mulla työ taas on sellanen levähdyspaikka, ei tuu turhaan vatvottua asioita ja tuntee olonsa edes vähän tärkeäksi kun saa jotain aikaiseksi. Teen tosin keikkaduunia, niin se työn jatkumisen stressi on jokapäiväistä, mutta toisaalta siihen on sitoutunut kun työn on ottanut vastaan. Jos vakiduunissa olis jatkuva paine siitä, että onko huomenna duunia vai ei, päähän siinä poksahtaisi :o