Heippa!
Luon nyt tällaisen ketjun, sillä tuoreita yksinodottajien ketjuja löytyi tasan yksi joka ei tuntunut sopivalta (itselliset äidit, lapsi saatu/tehty pääosin ilman kumppania).
Kaipaan vertaistukea ja juttuseuraa muista yksinodottavista; ajatusten jakamista sekä yleistä höpinää aiheeseen liittyen.
Kaikki sellainen, jossa on kumppani mukana ja odotetaan yhdessä pariskuntana tai perheenä ikävä kyllä tuntuu todella pahalta tällä hetkellä, enkä halua sellaisessa ketjussa kirjoitella. Kun itse joutui tässä sellaisesta luopumaan.
Sen verran erilainen juttu on _yksin_ odottaminen.
Minun La on huhtikuun lopulla.
Ikää on 37, toinen lapsi tulossa (isolla ikäerolla).
Ero tulevan lapsen isästä tapahtui reilu kuukausi sitten, ja tilanne on vaikea itselleni. Lähinnä tuon tunnepuolen vuoksi. Ihan laidasta laitaan erilaisia tunteita joutunut tässä käsittelemään, tämän raskauden lisäksi ja helppoa ei ole ollut.
Tukiverkkoa ei myöskään liiemmin ole, ainakaan sellaista joiden kanssa voisi aiheesta puhua.
En ole koskaan aiemmin ollut näin haastavassa tilanteessa. Ja samalla tunnen syvää kiitollisuutta tulevasta pienokaisesta (josta oli ajatuksen tasolla jo luovuttava kunnes hän ilmoittikin tulostaan vuoden jälkeen.)
Teksti voi olla sekavaa, mutta toivottavasti tänne löytää joku jolla edes jollain tapaa samoja ajatuksia.
Luon nyt tällaisen ketjun, sillä tuoreita yksinodottajien ketjuja löytyi tasan yksi joka ei tuntunut sopivalta (itselliset äidit, lapsi saatu/tehty pääosin ilman kumppania).
Kaipaan vertaistukea ja juttuseuraa muista yksinodottavista; ajatusten jakamista sekä yleistä höpinää aiheeseen liittyen.
Kaikki sellainen, jossa on kumppani mukana ja odotetaan yhdessä pariskuntana tai perheenä ikävä kyllä tuntuu todella pahalta tällä hetkellä, enkä halua sellaisessa ketjussa kirjoitella. Kun itse joutui tässä sellaisesta luopumaan.
Sen verran erilainen juttu on _yksin_ odottaminen.
Minun La on huhtikuun lopulla.
Ikää on 37, toinen lapsi tulossa (isolla ikäerolla).
Ero tulevan lapsen isästä tapahtui reilu kuukausi sitten, ja tilanne on vaikea itselleni. Lähinnä tuon tunnepuolen vuoksi. Ihan laidasta laitaan erilaisia tunteita joutunut tässä käsittelemään, tämän raskauden lisäksi ja helppoa ei ole ollut.
Tukiverkkoa ei myöskään liiemmin ole, ainakaan sellaista joiden kanssa voisi aiheesta puhua.
En ole koskaan aiemmin ollut näin haastavassa tilanteessa. Ja samalla tunnen syvää kiitollisuutta tulevasta pienokaisesta (josta oli ajatuksen tasolla jo luovuttava kunnes hän ilmoittikin tulostaan vuoden jälkeen.)
Teksti voi olla sekavaa, mutta toivottavasti tänne löytää joku jolla edes jollain tapaa samoja ajatuksia.
Muokattu viimeksi:
jos se on täällö mahdollista?
