Yhteiselo / ero

[starletti]

3-kuukautisen vauvan äitinä olen alkanut miettimään:

Mistä tietää, että suhde OIKEASTI on menossa alamäkeen?

Kuinka paljon pitää naisen kestää huonoina aikoina?

Mitä ovat miehen etuoikeudet suhteessa?

Tiedän, että vauvantulo rassaa parisuhdetta ja ennen hyväkin suhde voi tuntua mahdottomalta, mutta missä menee se RAJA? Olen aika pihalla tällä hetkellä ja yritän vain kestää päivästä toiseen. Onneksi vauva tuo elämään piristyksen ja tarkoituksen, joka muuten olisi aivan hukassa. 

 

[Kaika]

Moikka strarletti!

Näitä asioita on mietitty paljon täälläkin vuosien varrella..
Ja varmaan on jokaisessa parisuhteessa aikojen alusta.

Oletkin varmaan tehny elokuvista tutun +/- listan jo?

En valitettavasti osaa mitään rajaa antaa, mutta mulla raja kulki erotessa viimeksi siinä, että jos mulla ja lapsilla on parempi arki ja tulevaisuudennäkymät keskenämme, en nähnyt syytä jatkaa suhdetta, jota tietenkin yritettiin korjata ja saada paremmaksi..  En ole päivääkään (sekunttiakaan) katunut päätöstäni erota.

Olen nyt naimisissa ja 1. yhteinen vauva tulossa ja ihan samalla lailla tämä raskausaika ja tuleva arki rassaa parisuhdettamme, sillä erotuksella, että minä en hetkeäkään ole tuntenut samoin kuin viimeksi, elikkä minusta tuntuu paremmalta olla yhdessä kuin erota. Ja muutenkin..sen vain tietää..mikä lie intuitio.

Paljon voimia ja jaksamista! Paljon on vaakakupissa, kun on yhteinen lapsikin jo, joten ota ainakin tarpeeksi aikaa päätöksen syntymiseen! Ja hakekaa apua yhdessä.

 

[Riida]

Kyllähän tuo vauvan tulo pistää parisuhteen ihan uudelle tolalle. Osaksi sitä osasi odottaakin, mutta ei kuitenkaan täysin..

Ei siihen varmaan sellaista oikeaa fakta pohjaa ole, milloin suhde menee oikeasti alamäkeen. Niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin, täytyy vaan kuunnella itseään ja sitä mikä on itsellesi ja lapsellesi paras ratkaisu. Sekin kuinka paljon on valmis kestämään lähtee ihan itsestään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos suhteessa on todella paha olla äidillä, niin kyllä lapsi sen aistii. Oletteko miehen kanssa jutelleet asioista?

Tottakai vauvan tulo on iso juttu ja mies ei ehkä sitä käsitä heti niin konkreettisesti mitä me äidit. Miehille tuntuu olevan hankalampi käsittää se, ettei vauvan tultua voisi enää mennä niinkuin ennen, eikä kotona ollessa voisi vain pelata koneella ym. niin että äiti hoitaa kaiken. Meillä onneksi mies on nyt ottanut todella hienosti vastuuta tytöstä ja voisi sanoa, että hoidamme tyttöä molemmat saman verran. Toki miehen työt hiukan tuota sotkevat, mutta kotona ollessaan mies hoitaa Niaa mielellään. Kotityötkin tuo mies hoitaa todella hienosti! ei voi nyt valittaa kyllä!

Ja tosiaan tuo +/- lista on varmaankin ihan hyvä tehdä, niin saa paperille pohdittua niitä hyviä ja huonoja asioita suhteessa ja näkee selkeämmin kumpia on enemmän..

Jaksamista!

 

[Rascal]

Mietin itse kans pienen lapsen äitina, vuosia sitten, samaa kysymystä. Tuntui ettei suhteella ole enää mitään pohjaa, ja vauva vie kaiken ajan, mies ei välitä, joudun tekemään kaiken itse ..

Kuukausia yritimme ja yritimme.
Eräänä kauniina iltana istutin mieheni sohvalle ja kerroin miltä minusta tuntuu että mun on saatava itselleni tilaa.
Puhuimme monta iltaa ja yötä, ja päädyimme ottamaan itsellemme omat kodit.
Näimme kuitenkin päivittäin ja parin kuukauden päästä olimme toistemme luona yötä.

Kyllä siinä kerkesi tulemaan toista ikävä, ja kummatkin me tajusimme että meidän pitää tehdä töitä toistemme eteen.
Menettäminen olisi ollut kova isku!
Olimme n. vuoden eri katon alla. En kadu ollenkaan että teimme tämän, vaikka saimme kuulla perheiltämme ja tuttavilta kuinka "hulluja" ollaan.. Meidän parisuhde, meidän perhe.
Nyt odotetaan kolmatta lasta, ja arki sujuu isoitta ongelmitta.
Tämä oli meille paras ratkaisu!

 

[kariina]

Mie olen välissä pohtinu samaa. Omalta kohdaltani voin sanoa listaa tekemättä, että miinukselle se menisi, mutta osin ihan siitä syystä, että en jaksa/halua löytää niitä positiivisa asioita. Tuli aikanaan päätettyä, että aikasintaan vuosi lapsen syntymän jälkeen on eron aika. No, välissä on menty hampaat irvessä eteenpäin ja välissä on puhumalla saatu asioita eteenpäin. Meillä on miehellä todellakin kestäny tajuta, että lapsen tulosta seuraa muutakin kuin taloudellista vastuuta myös hänelle ja välillä meillä on siitä vastuusta myös ihan eri käsitykset. Parhaiten meillä on puhuessa sitten toimineekkin ihan jo reippaasti kärjistetyt asiat alotuksena, että toinen keskittyy kuuntelemaan ja vastaamaan. Mutta päivä kerrallaan... 8kk:n päästä tuo nähhään, että ollaanko enää yhessä vai ei. :) Aina ei usko riitä, että oltas tai ainakaan toista lasta tehtäs.

Enpä tiiä oliko tästä mitään apua tai iloa, mutta kirjottelin näköjään kuiten...

 

[AnSKu-88]

mulla tuli tunne et nyt se on loppu ku 5vuotta ehdittiin oleen yhdessä, niistä 5vuodesta 3 ja ½ vuotta oli  varsinaista alamäkeä.. esikoinen meillä synty 10/07 ja kuopus 09/10 kesäkuussa 2011 vain tajuisin et se on loppu, yritettiin liian pitkään korjata suhdetta joka oli ehk ihan alust jo "tuomittu" epäonneen... exä oli väkivaltanen petti ja juopotteli minkä kerkes, minä istuin lasten kans kotona.. en oikeastaan liikkunut paljoa yhtään... kerran kans taisin käydä elokuvissa et mies katso muksui ja elokuvan kattomisestakaan ei meinannu tulla mtn ku koko ajan viestitteli... ja jos olisin lähteny naispuolisten kavereitten kans viettää iltaa ei se käyny, oisin kuitenki pettäny... yli mustasukkasuus, väkivalta sekä fyysinen et henkinen oli koko ajan läsnä... vertailua ym sai kuulla koko ajan.. sit vaan kesäkuus oli olo et nyt en enää jaksa en jatka tai mä masennun lopullisesti... itsemurhakin kävi muutamia kertoja mielessä... nyt on elämä onneks ruvennu menee paremmin, uus rakkaus ja ihana onkin tuo mies... <3 en tidä auttoko tää yhtään, mut päätin kuitenki kirjottaa tarinani näin pikaversiona....

 

[Amelie]

Samaa on tullut pohdittua päivät päästään :( Meidän poika täytti just 2v, yhdessä ollaan oltu 6v ja koko tuon ajan tää suhde on ollut tosi vaikea. 3 vuotta sitten kerran jo erottiin, mutta palattiin yhteen ja toisaalta kadun sitä nyt, toisaalta tietenkään en kadu sitä, että olen maailman ihanimman lapsen hänen kanssaan saanut. Minusta pienellä lapsella ei siis juurikaan ole osaa eika arpaa meidän ongelmiin. Asetelma on se, että rakastan miestä, olen rakastanut koko ajan, jostain kumman syystä - kuitenkin tää suhde tukahduttaa mut vielä hengiltä. Arvelen, että mieheni kärsii jonkinlaisista mielenterveysongelmista, mutta itse kieltää tietenkin kaiken.. Eli stressaa aivan järjettömästi kaikesta, esim. terveydestä ja etenkin ajasta, mitä ei ole koskaan mihinkään tarpeeksi, on suurimman osan ajasta pahalla tuulella, kireä kuin viulunkieli ja sitten pieninkin mahdollinen juttu laukaisee raivon. (ei kuitenkaan väkivaltaa) Kuulemma ilo on hävinnyt hänen elämästään. Haluaa vain omaa aikaa, ei puhettakaan, että tehtäisiin yhdessä koko perhe jotain, joko istuu koneella tai harrastaa omia juttujaan. Minä hoidan kodin, lapsen ja 2 koiraamme, koirista etenkin otamme yhteen jatkuvasti, miehen mielestä niistä pitäisi luopua kun ne pilaavat elämän.. Ne on kuitenkin vielä se ainoa mun oma juttu ja ilo, joskin voimat alkaa olla niin lopussa, että ei niistäkään oikein jaksa iloita. Yhteistä aikaa meillä ei myöskään ole, mies on kärsinyt haluttomuudesta melkein koko yhdessäoloaikamme, ja nyt sekin on vain pahentunut, ei ole kosketuksia, läheisyyttä, ei mitään. Puhumisesta ei oikein tule mitään, menee syyttelyksi ja minä olen syyllinen kaikkeen, itse en koskaan saisi häntä kritisoida. Välit on tosi tulehtuneet :( Mies irtisanoutui töistään viime kesänä ja sen jälkeen on vaihtunut suunnitelmat parin kuukauden välein, milloin haluaa opiskelemaan yliopistoon, milloin kouluttautua johonkin täysin erilaiseen. Alan olla todella ahdistunut jo siitäkin, että heti kun johonkin ehtii tottua johonkin ajatukseen niin jo se vaihtuu. Tällä viikolla soitin perheneuvolaan kun ei tätä enää kestä. Nyt jonotetaan sitten perheterapiaan.. Toinen puoli musta haluaisi vain lähteä, koska ajatus siitä, että saisin olla lapsen kanssa yksin tuntuu niin huojentavalta ja helpolta ilman miehen ongelmia, ailahtelevuutta, äkkäilyä, mittasuhteettomia reaktioita. Toisaalta rakastan kaikesta huolimatta, on mulla varmaan päässä vikaa kun en itsekään tajua miksi. Ja sitten ajatus pienen lapsen kodin rikkomisesta vaan tuntuu pahalta.. Sitä vaan aina haluaisi uskoa parempaan, että jos sittenkin jotenkin asiat saataisiin kuntoon. Milloin on lupa luovuttaa? Tuntuu järjettömän pahalta tavata ystäviä rakastavine puolisoineen, silloin sitä aina tajuaa kontrastin tähän meidän elämään. Onhan meillä jotain positiivistakin, eli lapsen kasvatuksesta ei olla koskaan riidelty, muutenkin arvomaailmat meillä kohtaa mut muuta ei sitten olekaan enää. Lisäksi itse toivoisin jossain vaiheessa toista lasta, mies täysin poissulkee sellaisen mahdollisuuden, koska "sitten hänellä ei enää omaa aikaa olisi koskaan".. Mä en tajua, kun musta ihaninta on yhteinen aika rakkaitten ihmisten kanssa ;( Kiitos kun sain vuodattaa, alan vaan olla niin uupunut tähän tilanteeseen, tää suhde imee musta kaikki voimat. Järki sanoo ettei tästä tulee koskaan enää mitään, miksi sitten on niin vaikea lähteä?

 

[eyewink]

Asuukohan sinussa sellainen pieni optimisti joka tahtoo aina vain uskoa parempaan ja siihen että kaikki kääntyy vielä hyväksi joku päivä?
Anteeksi kun sanon suoraan mitä ajattelen, mutta minusta tilanteesi ei näytä suhteenne jatkuvuuden kannalta kovinkaan valoisalta. Tai vaikka suhteenne jatkuisikin, saisit kokea noita samoja tunteita aina vain yhä uudestaan ja uudestaan. Faktahan on se, että toista ihmistä ei voi muuttaa kukaan muu kuin henkilö itse. Ja vaikka halu olisi muuttua, muuttuminen voi olla suuren työn takana ja kestää vuosia, riippuen tietysti ongelmasta. Monet käyttäytymiseen liittyvät, esim. lapsuudesta opitut ongelmat ovat monimutkaisia purkaa ja opetella niiden tilalle uudet käyttäytymismallit. Mielenterveysongelmat ja -sairaudet ovat tietysti sitten hankalampi juttu.
Jos sinä taas haluat olla onnellinen, mitä selvästikään et ole kyseisen henkilön kanssa, täytyy sinun lähteä jos näin karkeasti asian saa ilmaista. Jos sinä et ole onnellinen, ei lapsesikaan ole onnellinen eikä kasva tasapainoiseksi nuoreksi ja sitä myötä aikuiseksi. Lapsella ei ole hyvä olla jos vanhempien välit ovat tulehtuneet. Lapsi joka ei voi hyvin, ei kasva terveellä tavalla ja aiheuttaa se omia ongelmiaan lapsen kehittyvälle psyykeelle. Ja kun  mietit sitä ettet halua rikkoa pienen lapsen kotia: lapsesi voi huonommin jos olette yhdessä onnettomia kuin silloin kun olette erossa onnellisia. Anteeksi tämä tyrmäävä ja kärkäs tyyli kirjoittaa, tahdon vain ilmaista kantani selkeästi ja mielestäni toivoa onnellisesta parisuhteesta/miehesi yhtäkkisestä muuttumisesta ei ole, tai se on hyvin minimaalinen, ellei miehesi itse sitä ymmärrä ja halua muuttua.
Itse olen elänyt ja kasvanut tasapainottomassa perheessä. Miehesi kuvaus päti hyvin pitkälti omaan isääni jonka kanssa äitini elää yhä, hyvin hyvin onnettomana ja masentuneena (alkoholisoituneena) :( Heillä on aina ollut kuvioissa mukana myös kuningas-alkoholi ja väkivalta. Itse olen asunut avoliitossa kaksi kertaa nykyisen lisäksi. Kaikki kolme suhdettani ovat olleet erilaisia keskenään ja nykyisessäkin on huonoja hetkiä, voivoi ja varsinkin alku oli hurja, mutta syvällä sisimmissäni tiedän että TÄMÄ on SE OIKEA. Tämä ihminen on sellainen kenen kanssa olen onnellinen ja joka luonteeltaan ja perus arvoiltaan on minun kaltaiseni ja sellainen kenen kanssa minun on hyvä ja helppo olla. Kyllähän välillä vee ituttaa ja kovasti, mieheni on välillä mielestäni tosi ääliö, varsinkin kun hän suuttuu mutta silti kaiken suuttumuksen ja turhautuneisuuden alla on rakkaus ja vihaisenakin tiedän olevani onnellinen ja tiedän että suuttumus on ohimenevä tila. Tällä siis yritän kertoa että jokainen meistä tietää syvällä sisimmissään onko onnellinen vai ei. Ja jos ei niin miksi ei sitten etsisi itselleen keinoa olla onnellinen? Me eletään täällä vain kerran, ja jokainen päivä voi olla viimeinen (tämä ei suinkaan ole mitään pessimismiä, mielestäni meidän tulisi jokapäivä elää niinkuin se olisi viimeinen; arvostaa elämää, itseä, läheisiä, olla tyytyväisiä hyviin asioihin ja jos ne eivät ole hyvin, muuttaa niitä.)
Sinulla on todella inhottava tilanne ja ymmärrän täysin, että eroaminen on erittäin hankalaa eikä sitä edes täysin haluaisi, mutta ainahan hyppy tuntemattomaan pelottaa. Itse olen lukenut paljon "selviytymistarinoita" eron jälkeen ja olen niin onnellinen naisten/miesten puolesta jotka ovat uskaltaneet erota puolisostaan jos eivät ole suhteessa onnellisia. Tämä aihe koskettaa minua todella paljon sillä oma äitini on sellainen nainen jolle tätä hyppyä tuntemattomaan toivoisin ja kaikkeni olen yrittänyt kannustaa mutta sitä ei varmaan ikinä kuuna päivänä tule tapahtumaan :( Mielestäni sen voisi ajatella että "kerranhan se kirpaisee" ja saattaa kirpaistakin pitkän aikaa, mutta pidemmällä tähtäimellä se on hyvä asia. Ja sitten avautuu sekin mahdollisuus että löytää jostain sen oman sielunkumppanin johon rakastuu ja jonka kanssa on onnellinen. Mutta ennenkaikkea, onnellisuushan ei koostu parisuhteesta, sinkkukin voi olla onnellinen. Minun mottoni asian tiimoilta on aina ollut "parempi yksin kuin paskassa parisuhteessa". Jos liian kauan elää "synkkyydessä" ja onnettomuudessa, siitä voi tulla niinkin pysyvä tila ettei edes ymmärrä että voisi olla paremmin. Ja mitä pidemmälle asiaa pitkittää, sitä vaikeampi siitä on "ottaa hatkat".
Tietenkään ero ei ole AINA se paras vaihtoehto, mutta sen jokainen tietää itse omassa suhteessaan. Voisiko miehellesi ehdottaa yksilöterapiaa? Joissain tilanteissa se tepsii paremmin kuin parisuhdeterapia (varsinkin jos ongelmat johtuvat "oman pään sisällöstä" eikä parisuhteesta). Mutta parisuhdeterapia voi olla hyvä ensiapu.  Miehesi tuntuu kuvauksesi perusteella olevan jollain tapaa masentunut/ahdistunut ja purkavan sitä käyttäytymisellään ja syyttelyllään mitä ei mielestäni sinun missään nimessä tarvitsisi sietää. Kukaan ei saisi purkaa pahaa oloaan toiseen ihmiseen. 
Toivon todella että perheterapiasta olisi jotain apua ja saisitte solmua avattua. Mutta jos ette, toivon todella sinulle voimia jos vaikka päätät hypätä tuntemattomaan.. <3