Voihan kiukku...

[KevättäOdotellessa]

Hooh... pitkä tarina tiedossa. Josko osaisin hieman lyhentää sitä.

Siis ennen kuin tapasin mieheni, oli tämä mokannut (miltei) anteeksiantamattomasti. Oli päätynyt kummipoikansa äidin kanssa sänkyyn, kun toinen oli kännissä "hyökännyt päälle". Tämä nainen sitten yritti roikkua miehessä kaikin voimin ja jatkaa syrjähyppyä, lähetteli viestejä ym ym. Mies kuitenkin tajusi tehneensä elämänsä suurimman mokan ja lopetti jutun, kertoi koko homman olleen paha erehdys. Tästäkö tuo naikkonen sitten suuttui. No. Meni aivan lyhyt aika ja me tavattiin, rakastuttiin niin että jalat meni alta. Nainen lakkasi lähettelemästä viestejä ja alkoi vaan "muka huomaamattomasti" stalkkaamaan miestä facebookissa. Mies kertoi tilanteesta minulle jo meidän kolmansilla treffeillä ja hyväksyin asian, tai ainakin luulin niin. Tiedän että voin luottaa häneen täysin, mutta silti ottaa päähän aina kun näkee sen ämmän viestejä oman kullan sivulla.

Nyt sitten. Asutaan yhdessä ja ollaan vähän aikaa yritetty vauvaa ja mulla on erittäin vahva tunne siitä että olisi tärpännyt. Olen mm. ollut niin tunteitteni vietävissä, vuoroin itkenyt, nauranut, raivonnut pikkujutuista. Meillä menee hyvin. Mies ei kuitenkaan voi jättää pientä kummipoikaansa kummisetää vaille (ja ymmärrän sen täysin!). Lähti juuri yöksi heidän luokse, koska asuvat kauempana (onneksi mukaan lähti myös kavereita). Minä jäin tänne pienessä flunsssassa ihmettelemään olotilojani. Tunteet menee yhtä surkuhupaisaa vuoristorataa. Viime yön valvoin ja vollotin.

 En tiedä mikä mua tässä oikein kaivelee. Tiedän että mies oppi virheestään ja inhoaa vieläkin itseään sen vuoksi, mitä teki. Olen itsekin elämässäni tehnyt virheitä enkä toista tuomitse. Harmittaa vaan että asia, mikä tapahtui ennen meidän tapaamistakaan koskettaa minua näin paljon. Ei se minua pettäisi, siitä ei ole kyse. Olen vaan itsekäs, eikö niin?  Jos en epäilisi olevani raskaana niin riipaisisin kännit...

 

[röllykkä]

No jos yhtään lohduttaa, niin tuntisin varmasti ihan samallalailla kuin sinä, niin en kehtaa tekopyhästi käyä selittämään kuinka pitäis toimia/tuntea. Tunteilleen kun ei maha yhtään mitään. Ainut mitä mie ehkä tuossa tilanteessa yrittäisin muuttaa olis se, et ei ainakaan yökyläilyjä tekis kummipoikansa luo..olisin varmaan itsekäs minäkin, mut en vaan kokis sitä milläänlailla sopivaks. Vissiin niitä tunnetasojen juttuja..? Mutta no.. Etkö sinä pystyis olemaan mukana kun viettää aikaa kummipoikansa kanssa...?

 

[KevättäOdotellessa]

Kiitos vastauksesta.

En voi oikein olla mukana siellä kun kummipojan äiti inhoaa minua (on tietty kateellinen, ymmärrän kyllä)... menisi tosi pilalle se ilmapiiri, on ollut nytkin jo tarpeeksi kireä siellä. En kuitenkaan voi toista kieltää menemästäkään/ jäämästä yöksi. Ei mulla mielestäni ole siihen oikeutta... Annan nyt mennä niin kauan kun menevät edes kavereiden kanssa yhdessä, yksin jos yrittäisi mennä niin varmaan hirmustuisin. Helpottaa aika paljon se ettei mieskään kauheasti sinne haluaisi eikä mene usein. Ehkäpä aika helpottaa tätä juttua, etenkin kun nyt selvisi että on omakin vauva tulossa...   

 

[Tii]

Ymmärrän sua täysin... mullakin oli vaikeaa hyväksyä mieheni entistä elämää (vaikkei mitään tuon suuruusluokan juttua ollutkaan). Vaikka kuinka olis kännissä, niin ihminen on vastuussa omista teoistaan loppuun asti ja saa kärsiä seurauksista. Mä oon röllykän kanssa samaa mieltä, että yökyläilyt vois jättää väliin. Saattaisin itse olla jopa sitä mieltä, että kummipoika on "vaan" jonkun muun lapsi, jolla todennäköisesti on muitakin rakastavia aikuisia ympärillään ja näin ollen ei tarvitsisi juuri tätä kummisetää välttämättömästi (vaimoja miehelläsi kuitenkin on vaan yksi).

Eli jos asia oikein kovasti vaivaa, niin välit kummipoikaan (tai ainakin tämän äitiin) tulisi pistää jäihin. Eihän sitä tiedä vaikka ajan myötä tunteen laantuisivat ja miehesi kummipojan äiti oppisi pitämään (tai edes sietämään) myös sinua. Tärkeämpi suhde on kuitenkin teidän kahden välinen, varsinkin jos teistä on tulossa pian kolme (pidetään peukkuja).