Vauva, jota ei pitänyt tulla.

[kiwi]

Mä haluaisin kans kertoa omasta tilanteestani tänne.

Meidän tilanne siis se, ettei miehen spermanlaatunsa takia täytynyt koskaan saada lapsia.
Enkä minä todellakaan VIELÄ olisi halunnutkaan. Ehkäisynä käytetty keskeytettyä ja olen ollut onneissani, ettei ole tarvinnut pumpata kroppaan mulle sopimattomia ehkäisyhommia.

Olin ajatellut ja sitoutunut suhteeseen niin, että joskus kun vauvakuume tulee niin varaudun käymään läpi hoitoja ja putkituksia sen minkä tarve vaatii, vaikka rankoilta kuulostivatkin.

Mutta nyt kuitenkin ihan odottamatta tulinkin raskaaksi. Joo, tiedän, ettei mies kuitenkaan steriili ole, mutta silti todella pieni todennäköisyys hänelle annettiin ed. suhteessaan tutkimusten jälkeen.

Kurjalta kuin se kuullostaakin en tosiaankaan ole halunnut lasta vielä, elän täyttä ja ihanaa elämää, mutta sitten tuli tämä tieto, joka muutti kaiken. Ja nyt painin sen asian suhteen, olosuhteet mahdollistavat vauvan tulon hyvin, mutta oma tunnepuoli on sellaista hyrskynmyrskyä ja masennusta, että olen aivan loppu jo nyt. On jotenkin itsestäänselvää, että pidän/pidämme lapsen, mutta silti jatkuva pakokauhu on läsnä.

Sain ensimmäisen neuvolan vasta 13.5, eli silloin raskausviikkoja on jo 10. Haluan avautua siellä kaikesta leimaantumatta ihan sekopääksi, mutta siihen tuntuu olevan ikuisuuden mittainen matka.

Asumme pk-seudulla.

Kaikenlainen jutusteluapu ja vertaistuki on äärettömän tervetullutta! Tuntuu niin säälittävältä masistella täällä onnellisten odotttajien kanssa

 

[puapru]

Meillä ei ole ollut hedelmällisyyden kanssa mitään ongelmia, mutta painiskelin itseni kanssa edellisen raskauden alussa. Olen aina ollut sitä mieltä, että en välttämättä koskaan haluakaan lapsia, elin ihan täyttä elämää eläinteni kanssa, ja myös mieheni tullessa kuvioihin, hänen kanssaan.

Meillä ei myöskään varsinaisesti ehkäisyä ollut käytössä, mutta keskeytetty yhdyntä toimi pitkän aikaa. Kunnes sitten tulin raskaaksi. Tiedostettiin toki molemmat koko ajan, että mahdollisuus moiseen on olemassa, ollaanhan tässä aikuisia ihmisiä! No, tosiaan painiskelin asian kanssa alussa ihan kamalasti, en ollut valmistautunut mahdolliseen äitiyteen enk ollut ollenkaan varma että se minulta edes millään tavalla sujuu. Sitten päähäni tuli ajatus, että jos keskeytän raskauden ja joskus myöhemmin haluankin lapsia, eikä se onnistu, en anna itselleni ikinä anteeksi! Onhan minulla ikääkin jo yli 30, hedelmälliset vuodet ne vaan vähenee. Minulle on nuorena tyttönä tehty kerran keskeytys, ja laskeskelin, että kaksi keskeytystä vaikuttaa raskaaksitulemisen mahdollisuuksiin enemmän kuin yksi..

Niinpä siis päätettiin, että lapsi saa tulla, kun kerta on alkunsa saanut. Odotusaika oli melkoista vuoristorataa omien tunteitteni kanssa, mutta luonto on onneksi hoitanut tuon odotusajan niin pitkäksi että sekä mieli että keho ehtii valmistautua. Ja nyt olen onnellisesti reilu 7 kuukauden ikäisen tyttären ikionnellinen äiti, ja ehdottomasti haluan/halusin toisen tuollaisen ihanuuden elämääni!

Ei se odotusaika kaikille ole yhtä onnea ja auvoa, mutta siitä huolimatta lopputulos voi olla varsin rakastettu ja lopulta jopa odotettu!

 

[kiwi]

Kiitos ihanasta vastauksesta!

Totta kai omalla tavallaan tietää, että kaikki tunteet on nyt sallittuja ja "normaaleja."
Silti tuntuu hullulta, että nyt joku tulee meidän elämään ja meidän on alettava pitää siitä huolta, sillä olin suunnitellut tasan tarkkaan niin, että se tulee sitten kun minä haluan ja olen siihen valmis.

Itselläni ikää 25 vuotta, opinnot kesken, miehellä vakiduuni. Opinnoissa on onneksi vaihe, joka mahdollistaa vauvan tulon, muuten en olisi edes miettinyt jos olisivat olleet alkuvaiheessa.
Ja tosiaan meillä kanssa kaksi koiraa, jotka ovat olleet niin täyspäisiä perheenjäseniä, että pelottaa miten tähän laumaan mahtuu!

Järjestelyä on paljon, seurustelua meillä miehen kanssa kaikkine väliaikoineen elokuussa vasta kaksi vuotta eikä yhteistä kotiakaan vielä. Asutaan ihan lähekkäin, muttei ole vain tullut vielä ajankohtaiseksi.

Olen jollain tasolla epäröinyt ja pelännyt myös sitoutumista suhteeseen, koska en näe itseäni loppuelämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi sitten joskus saada lasta. Vaikka kuinka niin itselleni uskottelin.

Samaa mietin myös, että se voi olla ihan toissaan ainutkertaista saada lapsi nyt. Koskaan ei voi tietää, puoleen eikä toiseen. Ihan KAIKKI silti pelottaa. Ei ole asiaa, josta näkisin vain positiivistä ja valoisaa puolta

Jossain takaraivossa se on, että oma lapsi on varmasti lopulta maailman rakastetuin ja ihanin asia maailmassa. Mutta sitten tulee se tunne, mitä jos ei olekaan...

 

[Rosita]

Tsemppiä!!
9 kuukaudessa ehdit sinuiksi asian kanssa. Matkalle taatusti mahtuu ihan kaikenlaisia tunteita, niistä ei kannata potea syyllisyyttä.
Tämä voi olla epäsopiva kysymys, mutta olette kuitenkin päättäneet pitää lapsen?
Koska jos ihan oikeasti ajatus vanhemmuudesta ahdistaa, niin raskauden keskeytys voi olla todellinen pelastus. Se on laillinen naisen oikeus, jonka puolesta on taisteltu vuosikymmeniä.

Jos olette tehneet päätöksen vauvan saamisesta, niin lupaan ettette tule sitä katumaan!! Noin niin kuin pitkässä juoksussa
Lupaan senkin että tulee aikoja, jolloin vauva ja lapsi ottaa niiiiin paljon enemmän kuin antaa, mutta se muutos joka lapsen myötä tulee on positiivinen. Elämä ei ole huonompaa, tai raskaampaa, se on erilaista. Ihminen ja etenkin nainen, on supersopeutuja. Pian huomaat, ettet edes muista aikaa ennen lapsia, puhumattakaan että kaipaisit sitä.
Jos parisuhdetta ajatellaan, niin meillä lapset ovat lähentäneet meitä entisestään. Lapsista tai lapsenkasvatuksesta ja hoidosta ei ole koskaan tarvinnut tapella.
Mikään ei voi olla enemmän yhteistä ja tärkeää, kuin yhteinen oma lapsi. Tärkeää vain on puhaltaa yhteen hiileen.

Kyllä ne ajatukset siitä selkenee, usko pois ja sitä paitsi raskausajasta ei tarvitse pitää! Välillä hormooni-ja tunnemyrskyjen, finnien, liitoskopujen ja hikoilun keskellä miettii, että onko joku vittuillakseen keksinyt lausahduksen: "Ihanaa, nauti raskaudestasi!!"
Mutta kyllä tähän 9 kuukauteen mahtuu myös pakahduttavia onnen hetkiäkin


Sent from my iPhone using Vau Foorumi

 

[kiwi]

Kiitos!! :)

Siis kyllä tämä nyt siltä vaikuttaa, että pidetään.
Tietysti tässä vielä on se kuukausi aikaa miettiä, mutta en näe sitä vaihtoehtona.

Ja paljon olen miettinytkin, että mitä jos vain sitten tekisin abortin, olisiko kaikki sitten paremmin? En tiedä. Tämän raskauden kun jo tuntee ja tuntee jo sen, että se kaveri on osa omaa kroppaa ja minua. Se on ihmeellistä. Ei sellaista oteta pois noin vain.

Tosin ihminen on sopeutuvainen ja niinkuin sanoit, aikaa on :)
Parisuhde osiltaan pelottaa tottakai. Räiskyvä suhde, jonka on väkisinkin rauhoituttava ja aikuistuttava.

 

[Gatusa]

kiwi meillä oli vastaava tilanne eli miehen takia meille sanottiin ettei luomusti tule lasta ja me oltii et miten me lapsi ees saadaa ku ei ol varaa hoitoihin, no tästä samasta kierrosta tulin raskaaksi kuitenki. meillä on takana 5 keskenmenoa, aviokriisejä ja kaikkea mutta ollaan selvitty. mulla on 1 kouluikänen jo valmiiksi jonka sain 19v ikäsenä.
ymmärrän tuon pelon ja kaikki mietteet se on osa sitä henkistä kypsymistä tässä prosessissa ja neuvolassa kannattaa puhua avoimesti kaikista peloista. meillekin voi puhua ihan vapaasti näistä asioista koska ymmärretään miltä tuntuu.

 

[Bumble Bee]

Täydet sympatiat sinulle kiwi, samaistun tilanteeseesi melko hyvin. Elämäntilanteeni tosin on erittäin epävakaa, sillä minulla on vaikea-asteinen traumaperäinen dissosiaatio (voin selittää vaikka yksityisviestein, tai jotenkin tarkemmin, jos kiinnostaa...), ja olen vasta nyt hiljattain, monen vuoden terapioinnin jälkeen saanut tästä selvyyden, joten parantuminen on vasta alkutaipaleella.

Minulla oli kuparikierukka, ja sen laittamisen jälkeen normaalisti niukoista ja kivuttomista kuukautisista tuli erittäin runsaat ja kivuliaat. Viimeisin runsas vuoto oli helmikuussa, ja sen jälkeen ei ole kuukautisia ollut - minkäännäköisiä. En edes osannut ihmetellä asiaa, ennen kuin eräällä terapiakäynnillä minulle sanottiin että oireiden perusteella kannattaisi ensimmäisenä sulkea raskaus pois - siis vain sulkea se pois, olihan minulla kierukka.

Tein testin. Positiivinen. Itku, hämmennys, raivo - ei tämä voi pitää paikkaansa, testin on pakko olla viallinen. Soitin silti neuvolaan, ja siitä alkoi hysteerinen selitys ja lähete gynelle. Meni pari päivää, ja makasin gynen penkillä (raskaus olisi mahdollisesti voinut olla jo pidemmällä, joten tutkimuksen jälkeen ultrattiin) "Kierukkaa ei näy, se on todennäköisesti pudonnut runsaan vuodon mukana, sellaista sattuu toisinaan. Noin muuten, täällä ei näy mitään, paitsi tuo puolen sentin musta alue. Se saattaa olla lapsivettä, jonka mukaan olisit mahdollisesti maksimissaan viikolla 3, mutta todennäköisesti raskaustestit ovat näyttäneet väärin. Ne ovat aivan liian herkkiä nykyään. Laitetaan sinulle kuitenkin vielä verikoeaika."

Hämmennys. Mitä tästä pitäisi ajatella? Olenko raskaana? Enkö ole? Itku. Ahdistus. Olenko viallinen? Mitä keholleni oikein tapahtuu? Toisaalta, ahdistus helpotti vähäksi aikaa, kun mielsin asian niin, että testi oli viallinen, ja nyt se viallisuus vain varmistetaan. Kävin antamassa verikokeen, ja sain seuraavana päivänä soiton että hormonitasot ovat sen verran korkealla että olen sittenkin raskaana. En tiennyt mitä ajatella, enkä tiedä vieläkään. Tähän päivään mennessä olin mieltänyt päässäni että olen kuvitellut koko asian. Ja toivonut että se vain katoaisi, tai että mitään ei ylipäätään olisi. Nämä ovat hirveitä ajatuksia, ja olen aivan hukassa.

Tänään kävin gynellä ja sieltä varmistui - rv 6+0 nyt menossa. Todella aikaisin oli kaupan halpistestit näyttäneet positiivista. Ahdistaa, itkettää, suututtaa. Ei näin pitänyt käydä, ei ainakaan nyt. Parantuminen on vasta alkutaipaleella, mitä jos sitä sun tätä. Hirveitä ajatuksia pyörii päässä, ja tuntuu että ahdistun hengiltä. Toisinaan mietin, miten pärjään edes itseni kanssa, kun pelkästään paniikkikohtaukset saattavat äityä niin pahaksi ettei aivot saa happea (keho menee kramppiin, raajat ovat täysin tunnottomat, puutuneet ja kylmät). Kirjoitan tälläkin hetkellä hyvin ahdistuneena tätä viestiä, miten, mitä, miksi. En jaksa tätä. Miksen löydä mistään mitään positiivista?

Toivon todella, että sinulla kiwi olisi edes hitusen helpompaa. Tsemppiä.

 

[kiwi]

Ah niin samoja tunteita!! Just tuo, että kun ei löydä mitään positiivista vaikka väkisin yrittäisi niitä keksiä! Ja kun ajattelee, niin pakkohan niitä tässä on olla.

Itselläni myös diag. vakava paniikkihäiriiö, jonka tiedän tasan tarkkaan puhkeavan tämän raskauden myötä vaan uudelleen ja uudelleen.

Just tuo kun mihinkään kysymyksiin ei ole vastauksia? Tai ei osaa vastata! Miks tää lapsi tulee? Eihän se pitänyt? Jos se nyt kuitenkin tulee osaanko mä? Jaksanko? Haluanko? Mitä jos en? Miksi haluaisin? Miksi en haluaisi? Mikä ahdistaa? Miksi?

Tuntuu, että kaikki kokemukset on ihmisiltä, jotka ovat kuitenkin kovasti halunneet lasta mutteivät saaneet ja sitten tulee ylläri. Ihanaa kuulla, että oot hyvin lähellä mun tilannetta. Kun lasta ei pidä tulla ja siihen luottaa, eikä sitä edes oikein halua, ja silti se tulee.

 

[Bumble Bee]

Juuri tuon takia, omat tuntemukset tuntuvat niin vääriltä, eikä niistä uskalla kauheasti puhua ulos. Kun on ihmisiä, jotka ovat yrittäneet monta vuotta, eivätkä ole silti saaneet lapsia, ja sitten esimerkiksi minä, joka tulee haluamattaan raskaaksi. Luotin siihen, että minulla on ehkäisy kunnossa, pitihän kierukan olla varma! Tosin, eipä siitä ole apua, jos (kun) se on pudonnut, enkä ole sitä itse tajunnut (osannut, jaksanut, pystynyt, you name it) tarkistaa tai käydä tarkistuttamassa, että se olisi paikoillaan.

Olen vasta viimeisen kuukauden aikana muutenkin päässyt _hieman_ tolpilleni (kun ymmärrän itsekin enemmän dissosiaation päälle, enkä pidä itseäni täysin kajahtaneena hulluna), ja pystynyt tekemään muutakin kuin raahautumaan väkisin terapiaan. Nyt olen jaksanut osallistua kuntouttavaan ryhmätoimintaan (täysin omien voimien mukaan ja vapaaehtoisena, olen sairaslomalla ollut nyt 8 kuukautta), ja olen pystynyt käymään kaupassa toisinaan ilman dissosiaation aiheuttamaa "on kuin minua ei olisi olemassakaan", "kävelen pumpulin päällä", "katselen maailmaa lasikaapista, joku vain kävelee ruumiissani, puhuu äänelläni, tekee ostoksia" -oloa. Minulla on siis myös paniikkihäiriö, vaikea-asteinen masennus, erittäin paha fyysiseksi mennyt ahdistus (usein tuntuu siltä että jokin hahmo vain puristaa minua otteessaan, ja olen täysin voimaton), jotka toisinaan äityvät psykoosiin asti ja siihen päälle vielä syömishäiriö. Nämä tosin ovat kaikki dissosiaation oireita, ja niitä on aikaisemmin hoidettu erikseen, siksi en ole parantunut tai saanut aikaisemmin tarvitsemaani apua.

Nykyään kun sanon nukkuneeni hyvin, niin olen todennäköisesti saanut nukuttua jopa 3 tuntia. Useimmiten unet ovat pätkittäisiä ja yhteensä olen saanut yön aikana nukuttua tunnin. Silloin tuntuu siltä, että en tosiaan ole nukkunut yhtään, ja olen ylivireä ja silloin on myös korkeampi riski näille muille "oireille" tulla. Tällä hetkellä sydän hakkaa todella raskaasti, ja on vaikea keskittyä siihen mitä kirjoittaa, siksi teksti on toisinaan hieman sekavaa ja vaikealukuista. Pahoittelen.

Ja juuri noita pyörittelen itsekin päässäni, tiedän että ne ovat sellaisia asioita joihin ei kukaan voi vastata. Olisipa kristallipallo, jolla näkisi vaikkapa 9 kuukauden päähän - olenko jo päässyt terapiassa eteenpäin? Onko minusta tähän? Miten jaksan, ja miten pääni kestää? Kestääkö se edes?

En edes tiedä mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä, olen niin loppu. Haluaisin vain kadota. Miksi tämän piti tapahtua juuri nyt? Ajatukset ovat niin ristiriitaiset, että vähemmästäkin ahdistuu. Koko pää on ihan puuroa. Helvatan helvata. Ymmärrän sua siis todella hyvin.

 

[Sandy]

Ei nuo tunteet ole ollenkaan niiin vieraita tai vääriä kuin te nyt tässä tilanteessa ajattelette! Oikeesti!

Mulla oli kanssa aika yllättävä kokemus esikoisen kohdalla. En ole koskaan ollut vauvakuumeessa, kaikki ystäväni ja puolitututkin tietää etten edes varsinaisesti tykkää lapsista. Se on jopa ollut ns vitsin aihe vuosikausia kaveriporukassa. Mies kylläkin halusi lapsia. Jossain vaiheessa sitten jäi tuo ehkäisy pois, mutta minäpä keksin oman ehkäisyn eli ei seksiä. Mua oikeesti PELOTTI harrastaa seksiä kun jos vaikka sitä voi tulla raskaaksi. Ehkäpä meillä oli seksiä kerran parissa kuukaudessa. Jossain vaiheessa 2013 vuoden alussa aloin miettimään että kyllä kai niitä lapsiakin "pitää alkaa " tekemään.... Samana vuonna mulle oli tulossa 30-vee mittariin.

Jotenkin elämä oli vaan niin pyllystä. En ollut tyytyväinen itseeni, poltin tupakkaa ja entinen kuntosalilla kävijä makasi sohvalla. Päätin sitten lopettaa tupakan polton vuoden 2013 alussa ja alkaa käymään salilla. Jotenkin en vaan kuitenkaan saanut itseäni liikkeelle... Olo oli superväsynyt enkä vapaapäivinä vaan saanut itseäni ajoissa ylös sängystä. Ajattelin jo sairastuneeni masennukseen, vaikka en yhtään ole semmoiseen taipuvainen. Mahassa turvotti koko ajan ja epäilin mulle kehittyneen joku laktoosi-intoleranssi taikka keliakia. Aloin noudattaakin laktoositonta ruoka-valiota, mutta ei auttanut.

Pomo sitten kerran heitti että olenko raskaana, kun jälleen valitin oloani. Sanoin että en tietääkseni, että sitä varten kai pitää harrastaa seksiäkin! ja meillä kun ei sitä seksielämää ollut, en edes muistanut koska viimeksi... Tajusin kuitenkin että en edes muistanut koska mulla oli kuukautiset ollut.... En ikinä niitä seurannut, ne tuli kun tuli. Tässä vaiheessa elettiin tammikuun loppua 2013. Sitten se raskausajatus valtasi mieleni. "siis oikeesti, mitä jos oon raskaana?!?" Tätä mietin yhtenä iltana, siideriä juodessani. Meni joitain päiviä enkä saanut ajatusta mielestäni. Menin taas ostamaan siideriä, mutta en uskaltanutkaan juoda sitä. Sitten yhtenä vapaa-aamuna päätin että pakko kai se testi on tehdä! Googletin mikä raskaustesti on. Niin vähän minä niistä mitään tiesin!

Ostin sen digitaalisen testin joka näyttää viikot hedelmöityksestä. Miehelle en missään vaiheessa sanonut sanaakaan! En uskaltanut. Kun eihän me mitään lasta oltu tehty. Ja eikös niitä pidä tekemällä tehdä ja yrittää...
Pissasin tikkuun ja ne hetken jotka tulosta odotin olivat maailman pisimmät!! Tein testin oikeastaan sen takia että voin todeta että EN OLE raskaana ja uskallan avata sen siiderin. Ja sitten siihen pamahti "raskaana 3+". Mä melkeinpä hyperventiloin ja koirat pyöri paniikissa jaloissa kun en meinanut saada henkeä. En oikeastaan ollut toivonut tuota tulosta ja siinä se sitten kuitenkin oli...

Samana päivänä sain kerrottua miehelle. Hän luuli että äitini tai siskoni oli kuollut, koska itkin vaan niin kovasti enkä saanut asiaani sanottua. Olin kai vielä niiiiiin järkyttynyt. Miehen ekat sanat oli "niin, siis eikös tää ole hyvä juttu..?" Ja mä kun sain siihen vastattua että "kai joo", niin mies oli ihan että "JESSSS!" Hän oli tosi paljon toivonut vauvaa, mutta ei ollut uskaltanut asiaa mulle ilmaista...

Mietittiin sitten yhdessä koska lapsi olisi saanut alkunsa ja mies muisti että seksiä oli ennen joulua... Mä en koko juttua meinannut muistaa, olin vissiin niin hiprakassa. Osoittautui sitten, että olin tuolloin plussan aikaan 7+ raskausviikolla. Huolestuin kun uutena vuotena tuli vedettyä perseet, tammikuussa kerran kännit ja useasti siideriä. Neuvolassa sanottiin että ei sillä väliä mitä tein silloin kun en tiennyt raskaudesta, nyt kun tiedän niin ne valinnat merkitsee.

Kyllä sitä vaan siinä odotuksen aikana kasvoi ja tottui ajatukseen! Eikä tarvi olla yksin, jos lapsella vaan on isä. Meillä lapsi on vaan vahvistanut parisuhdetta ja seksiäkin on nykyään useammin

Ja se oma lapsi on jotain uskomattoman hienoa! Meidän esikoinen sai mut haluamaan lisää lapsia. Hänen ansiosta mulla oli kauhee vauvakuume, ensimmäistä kertaa elämässä. Olen onnellinen että uusi odotus sai alkunsa jo näinkin nopeasti :)

Haluisin sanoa että elämä kantaa! Ei kai kukaan koskaan ole "valmis" äidiksi, edes ne vuosia lasta odottaneet. Pakko kuitenkin todeta, että jokainen lapsi ansaitseen parhaan mahdollisen äidin Äidin ei tarvitse olla täydellinen, ei kukaan ole. Mutta jos tulevasta äidistä tuntuu siltä ettei pärjää itsensä kanssa, niin kuinkahan on tulevan vauvan kanssa...

Toivottavasti saatte puhua tunteistanne ammattilaisille ja saatte sitä kautta parhaan mahdollisen avun ja alun tähän äitiyteen!! :):)

 

[Karyam]

Mahtava tarina Sandy, kiitokset! Täällä myös yksi epävarmojen tunteiden vallassa.

Minulla on jotenkin tullut sellainen olo että en edes halua lähteä ratkomaan tuntojani ennen ensimmäistä ultraa. Jos saisin kaiken muuttumaan mahtavaksi ja ihanaksi ja mahassa ei olisikaan ketään, mitä sitten tapahtuisi? Onneksi ei tarvitse odottaa enää kuin viikko.


Sent from my iPad using Vau Foorumi

 

[kiwi]

Kiitos Sandy! Ihan kuin omalta näppäimistöltä.
Tsemppiä mielettömästi, kyllä se tunne vaan varmasti muuttuu ajan myötä. Ja maailman paras mahdollinen isä on onneksi olemassa.

Sait mut hetkeksi oikeasti haluamaan tätä elämänmuutosta mikromitan verran enemmän postiiviseen suuntaan!

 

[Jansku82]

Vaikka meille esikoinen oli jo kovasti toivottu, niin pelotti se elämänmuutos aika paljon. Raskausaika oli ihanaa, nautinnollista, mutta synnytyksen lähestyessä toivoin ettei se vielä syntyis, kun tuntui etten ole yhtään valmis vielä. Ekat viikot kotona oli vähän vaikeita, tuntui tosi rankalle ja vähän masensi, kunnes kaikki kävi tutuksi ja alkoi sujumaan. Meillä tuo poika ei ole koskaan ollut helppo, nukkua se on aina osannut, mutta luonne muuten on kiukutteleva ja roikkuvainen edelleen, vaikka on jo 2 vuotta 4 kuukautta vanha. On tämä silti kauhean ihanaakin, en vaihtais pois ja tämä toinenkin on hyvin toivottu. Onneksi sisarukset saattaa olla hieman erilaisia keskenään, toivoisin tästä toisesta vähän tasaisempaa luonteeltaan. Moni sanookin että ensimmäinen on aina vaikein.

 

[Satru]

Bumble Bee: Mulla kanssa oli kuparikierukasta vähän huonoja kokemuksia. Eka tipahti kauppareissulla housuihin yksi kaunis aamu ja toisesta tulin raskaaksi ja jos omaan äitiini on uskomista, niin minä kuulemma itsekin synnyin kierukka kädessä voiton riemukkaana kun hänelläkin ollut kierukka ja silti sai minut :D

 

[Sandy]

Kiva että mun tarinasta oli apua :)

Kyllähän lapsen saaminen sekä äidiksi tuleminen ja siihen kasvaminen on elämää mullistava asia!

Kaikenlaiset tunteet kuuluvat siihen prosessiin. Enemmän olisin jos huolissaan jos plussatulos ei saisi mitään tunteita aikaan. Että jos vaan toteaa olevansa raskaana ja sitten kuin kone paahtaa viikot, poksauttaa lapsen ulos ja jatkaa konemaisena vauvanhoitoa. Joskus niiden tunteiden on PAKKO tulla pintaan! Parempi kun tulevaa elämänmuutosta käsittelee jo näin raskausaikana

 

[Bumble Bee]

Kiitos teksteistänne, helpottavaa lukea muiden näkökulmia ja kokemuksia. En olekaan ihan yksin ajatuksineni. Sen verran haluaisin vielä lisätä, että minulla siis on jo 2 aivan ihanaa lasta, rakastan heitä yli kaiken. Tekisin ja teen mitä vain heidän eteensä, ja tällä hetkellä se on oma parantumiseni. Että jaksaisin ja voisin olla muutakin, kuin paniikkikohtauksessa kouristeleva sinertävä äiti. Kun on vaikea kuvitella edes seuraavaa päivää, miten voisin ajatella itseni 9 kuukauden päähän?

 

[Pampero]

Tuosta vielä kommentoisin, kun moni sanoi että on 9kk aikaa valmistautua ja kasvaa ajatukseen :) Ei kannata panikoitua, vaikkei vielä sen raskausajan loppumetreilläkään olisi täysin sinut asian kanssa. Kun esikoiseni syntyi, niin kyllä siinä meni vielä noin kuukauden verran sen vauvankin kanssa sitä ihmettelyä ja miettimistä, että mitä tää nyt on. Ei se ollut täyttä onnea heti ensi sekunnilta, kyllä synnärilläkin vielä käväs mielessä että voisko tän vielä perua tai voisko täältä sairaalasta lähteä ilman vauvaa Ei mulla se rakkaus vauvaan syntynyt sillä sekunnilla kun se maailmassa oli, vaan kyllä siihen ihan oikeasti meni aikaa ja totuttelua.

 

[Bumble Bee]

Pakko kirjoittaa vähän ajatuksia auki. Tänään minulta kysyttiin ensimmäistä kertaa, "mitä positiivisia ajatuksia raskaus ja vauva sinulle tuo?". Hyvä kysymys. Tähän mennessä olen vellonut ahdistuneena, ja käsitellyt ikäviä asioita ajattelemattakaan sen kummemmin sitä kolikon toista puolta.

Tuo yksinkertainen kysymys auttoi yllättävän paljon oman itseni kanssa eteenpäin. Kun ensimmäisenä rupesin ajattelemaan lapsiani, ja mitä he ovat antaneet minulle. En osaa sitä sanoin kuivailla, mutta kirjaimellisesti elämisen arvoisen elämän. Olen saanut syyn rakastaa, ja tulla rakastetuksi, ja päästä eteenpäin. Elää tämä elämä. Se elämä, jonka piti päättyä jo kauan sitten.

Terapeuttini joskus kertoi, että jokaisella asialla on oma tarkoituksensa. Joskus sen tarkoituksen vain huomaa myöhemmin, mutta sitä kannattaa odottaa.

En osannut kirjoittaa tätä ajatusta sen paremmin, kun ahdistaa, mutta tällä hetkellä voin sanoa olevani kaikesta huolimatta onnellinen. Ensimmäistä kertaa.

 

[Rosita]

Sent from my iPhone using Vau Foorumi

 

[Mabness]

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 3 vuotta. Asuntolainat ja vehkeet on, mutta vauva ei kuulunut vielä suunnitelmiin. Pillerit olimme vaihtaneet kortsuun, koska lähipiirissämme oli samoista pillereistä tullut veritulppa, eikä minulle muut käyneet. Yksi kaunis ilta kortsu jäi laatikkoon. Kävin seuraavana päivänä ostamassa jälkiehkäisypillerin. Pientä tiputtelua oli välillä, silti ajattelin kierron menneen sekaisin siitä hormoonipläjäyksestä. Kuukaus tuli ja meni. Sitten kävin ostamassa raskaustestin. APUVA!!!!!!! HYPERVENTILAATIO!!! SE NÄYTTI PLUSSAA!!!!! Samantien tilasin yksityiselle ajan verikokeeseen, ja käytiin samana ilta varmistamassa tulos. Lääkäri tosin jo varoitteli, että harvemmin nuo plussat on vääriä hälytyksiä. Olin ihan varma, että haluan keskeyttää raskauden. Itkin ja itkin ja itkin, että ei vielä. Olin ihan sekaisin koko pääsiäisen. Sit kuitenkin järki voitti. Olen 30. Miun on pakko alkaa mieheni kanssa yrittämään maks parin vuoden päästä. En halua sitä venyttää pidemmälle, vaikka en ole varma haluaisinko koskaan lasta. Kuitenkin mieheni on todella lapsirakas, enkä halua olla niin itsekäs, että kiellän sen häneltä oman epävarmuuteeni takia.

Nyt on neuvolassa käyty, tiputuksessa ja pahoinvointi jatkuu. Mieheni on todella tukenani. Minun ei kirjaimellisesti tarvitse tehdä mitään kun olla sängyssä. Hän tekee voileivän ja tuo sen minulle sänkyyn. Siivoaa, vaihtaa petivaatteet, jopa pesee oksennuksen jäljiltä sakkoni Tämä on rakkautta Voin vain toivoa, että minulle tulee samoja tunteita sisälläni kasvavaa Möykkyä kohtaan. Vielä minulla ei ole mitään tunteita sitä kohtaan. Möykky vaan on siellä.