Vauva-arjen huolet ja murheet

Tirri

Tirri

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Avataanpas tänne tällainenkin ketju, kun näitäkin aivan varmasti meillä kaikilla riittää!

Mulle iski tänään ihan hirveä epätoivo, että en haluaisi tuon pojan ikinä kasvavan ollenkaan, että voisin vaan aina olla pitämässä hänestä huolta ja hoivaamassa!!! Kuka siitä sitten huolehtii kun se menee hoitoon ja kouluun ja minä en oo paikallavaan töissä?! Välillä tuntuu siltä että häntä oli niin paljon helpompi suojella pahalta maailmalta silloin kun toinen oli vielä tuolla masussa [&o] Mieleen tulee välillä ihan kamalia kauhuskenaarioita siitä mitä kaikkea pahaa pojalle voisi tapahtua [:(] [:(] Maailma on täynnä pahoja ihmisiä joilta haluaisi piilottaa oman rakkaan pienen ihan näkymättömiin... [&o]
 
En ole vielä moisia miettinyt mut joskus kyllä kun oli masussa tuli mietittyä kaikenlaista.
Mut kylhän niit on kaikkee jos rupee miettimään.

Miehen vanhempi poika aloitti koulun ja jo sitä on vissiin 2 lasta (sekä tyttö että poika) vähän kiusanneet.
Ei tuollaista toivo kenellekkään. Noin pienenä tehdään koulunkäynnistäkin vastenmielistä.
Toivon mukaan tilanteet on nyt saatu hoidettua.
 
Mäkin olen aina pohtinut noita samantyylisiä asioita. Olisihan se karmeaa, jos lapselle tapahtuisi jotain, kuten hyväksikäyttöä tms. Joku aika sitten sanoin miehelleni, että tyttäreni puolesta voisin tehdä mitä tahansa, jos vaadittaisiin.

"Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi."

Se on vain tehtävä parhaansa vanhempana, että tyttö pärjää ja lopun kohdalla laitettava kädet ristiin.
 
Tirri ihan samanlaisia ajatuksia on ollut täällä!
Kirjoitinkin jo johonkin muuhun ketjuun, että halusin tulla rennoksi äidiksi, mutta olenkin tuon muksun kanssa kaikkea muuta kun rento...
Kauhuskenaarioita tosiaan on ties minkälaisia (uskomattoman mielikuvituksen tuo tämä äitiys näköjään tullessaan) ja ei ne huolet kuulema ainakaan lopu kun vauva kasvaa.
Ihan siitä lähtien, että pitää tasaisin väliajoin tsekata hengittääkö toinen kun nukkuu pitkään.
Joskus oikeasti ahdistaa se miten paljon pitää huolehtia, ja se epätoivo mikä välillä iskee on todella tuttu.
Kun ei tuolle pienelle haluaisi ikinä tapahtuvan mitään pahaa, eikä sitä kuitenkaan voi loppuelämäänsä suojella.
Täytyy vain toivoa pystyvänsä kasvattamaan pienen niin, että isompanakin uskaltaa tukeutua vaikeissa asioissa vanhempiinsa...
 
Minä en ole vielä onneksi päässyt niin pitkälle, että olisin alkanut miettiä mitä kaikkea pahaa muut ihmiset voisivat tytölle tehdä. Menettämisen pelko on kuitenkin suuri. Syntymästä saakka on ollut ihan päivittäisenä ajatuksena se, että mitä jos tyttö joku kerta löytyykin hengettömänä sängystään. Monta, monta kertaa päivässä pitää täälläkin käydä tarkistamassa hengittääkö vielä. Ja illalla jos ajatus tulee mieleen juuri ennen nukahtamista, on ihan pakko käydä vielä tarkistamassa sängyn vieressä, muuten ei saa unta sitten millään. Joka kerta kun asiaa ajattelee, tulee tunne että minä KUOLISIN jos niin kävisi. Että miten minä ikinä voisin jatkaa elämää tai selvitä siitä...
 
Mulla on ihan samat fiilikset Yumnan kanssa. Vielä ei niinkään ole tullut mieleen mitä muut voisi tehdä, vaan olen kanssa ihan neuroottinen tarkistamaan että neiti hengittää.. En niinkään päikkäreillä, mutta illalla ennenkun itsekin alkaa nukkumaan.
 
Täällä kans jos Miiu nukkuu tavallista pidemmät päikkärit (yli 1h), niin se aika menee siihen, että ravaan kattomassa hengittääkö.. ja myöskin on mielessä pyörinyt kaikki kamaluudet, mitä muut ihmiset voisi tolle pienelle tehdä. Esim. kerran oli lehdessä sunnuntailiitteessä juttu siitä, kun perhetuttu (mies) hoiti yhden perheen lapsia. Kukaan ei ollu epäilytkään että mies olis jotain joskus lapsille tehnyt, kunnes kerran pieni tyttö oli sohvalla istuessaan hyväillyt itseään. Tytön mummo oli kieltänyt ja torunut että ei noin saa tehdä. Tyttö oli ihan ihmeissään mummoaan katsonu, ja sanonu että miksei, kun kyllähän Kalle-setäkin (nimi tuulestatemmattu) saa näin tehdä. Ja tää mies oli saanu vaan muutaman kuukauden EHDOLLISTA vankeutta. Jutussa ei kerrottu sitte että oliko tämmöstä seksuaalista hyväksikäyttöö tapahtunu muitaki lapsia kohtaan.. Siis tämmönen on niin väärin.. Sillon mulle tuli semmonen fiilis, että mä varmaan tappaisin omin käsin sen ihmisen, joka mun tyttöön koskis.. järkyttävää.
 
Mäkään en (vielä) pelkää että kukaan tyttöä ainakaan tahallaan satuttaisi, mutta tytön ollessa vähänkään epävarman henkilön sylissä pelkään esim. että tippuu.
Ja kun meillä on tuttavaperheiden taaperoita kylässä, en uskalla pitää tyttöä lattialla kun pelkään että taaperot vaikka kaatuu päälle.
Kaikkea sitä osaa kuvitella etukäteen tapahtuvaksi...
Kun tyttö nukkuu ulkona, laitan itkuhälyttimen niin että se liikkuu hengityksen tahtiin, voin helposti tarkistaa ikkunasta että hengittää.
Ja ulkona nukuttamisen kanssa mua pelottaa että puen päälle liikaa, liian lämpimässä nukuttaminen kun lisää kätkytkuoleman riskiä.
Ja Yumna, mä olen myös miettinyt monta monta kertaa että jos tytölle jotain tapahtuisi, kuolisin itsekin pois.
En ymmärrä miten elämää pystyisi jatkamaan ilman tuota pientä.
 
Pakko kirjoittaa, kun itelläkin on alkanut liikkumaan aivan järkyttäviä skenaarioita päässä.

Mun mies tekee kolmivuorotyötä ja on aina reilu pari vuorokautta kokonaan poissa kotoa (ei siis käy siinä välissä ollenkaan kotona). Aina illalla, kun mies on töissä, mietin että mitä jos minä kuolisin ja vauva huutaisi sängyssää pari vuorokautta, ennen kuin kukaan olisi mistään edes huolissaan! Tai tuskin edes enää huutais siinä vaiheessa [:o]. Ollaan tehty kyllä nyt miehen kanssa sopimus, että soitellaan joka aamu toisillemme varmistaaksemme että kaikki on kunnossa. En vain pääse tuosta kauheasta ajatuksesta enää eroon!

Mulla on myös tapana kurkata illalla vaavelin sänkyyn, että hengittäähän toinen varmasti. Ja toinen asia jota jostain syystä mietin on, että mitä jos laitan vauvan sellaiseen asentoon nukkumaan, että jokin paikka puutuu ja lopulta joudutaan amputoimaan. Siis aivan naurettava ajatus, kyllähän vauva sen verran osaa liikahtaa tai sitten itkeä, mutta jostain syystä ajatus vain kummittelee päässäni. Ihan vainoharhaseksihhan tässä ittensä tuntee, koska jos jollekkin näitä ajatuksia kertoilen, mulle nauretaan päin naamaa. Mutta kai sitä ei vaan koskaan ennen oo niin palavasti tahtonut, että toisella on kaikki mahdollisimman hyvin. Ja luulen myös niin, että lapseton ihminen ei voi tätä tunnetta oikein edes kuvitella. 
 
Nyt ihan toiseen aiheeseen...
Mua "huolestuttaa" et onko ihan normaalia et nyt ku toi poika kovasti pyrkii kokoajan istumaa niin on ruvennu nyt tossa sitterissä kauheesti pusaamaan ja nostaa peppua ja sit vähän ajan pääst hirvee pillitys... Ennen tätä se pusas kans ja laitto ittens sille "kylellee" tossa sitterissä???!!! Mä en tiiä mitä mä tekisin ku aina siitä syntyy vaa huutoo... Onko kellää mitää samaa?? Ja johtuuko tää nyt sit tost istumaan halusta et ei vaan malttais olla sitterissä nojallaan..
 
Kerttuli, siitä se johtuu. Meillä sitteriä ei käytetä enää kuin syöttämiseen ja otettiin kuva kun vauva syö jalat ulkona roikkuen pää istuinkuopassa. Kumma kyllä, kitinä loppuu kun laitan selälleen lattialle.

Mulle tulee usein kylpyaikaan ajatus, että vauva on oikeesti mun armoilla eikä se mahtas mitään jos painaisin sen veden alle. Kai tää tulee siitä, että mulla on koko ajan paniikki pitää vauvan pää pinnan yläpuolella. Itse en suihkussa koskaan laita vettä tulemaan kasvoilleni enkä uimassa ollessa sukella, joten en siihen vauvaakaan pakota. (oisko siinä syy vauvauinnista kieltäytymiseen) 
 
Kyllä meilläkin sitterissä viihdytään paljon huonommin kun ennen, ja yritetään jatkuvasti pöngätä itseä pystympään asentoon. Tossa meidän sitterissä ei kyllä vaan mitenkään oo mahdollista jaloilla itseään pöngätä tai kääntää sivuttain (Babybjörn).

Tuli vielä mieleen noista peloista, mulla käy myös usein kärrytellessä mielessä sellainen kauhukuva, että joku auto ajaa suojatiellä vaunujen päälle ja vauva lentää kaarella ilmassa pitkän matkaa ja osuu asfalttiin. Sama ajatus tulee joskus autoillessa, pelkään törmääväni auton oikealla takakulmalla (missä vauva siis istuu) erityisesti kaistaa vaihtaessa yllättäen takaa tulevan keulaan...
 
Mä olen varmaan outo kun ei mulla ole tuollaisia pelkoja...tai sitten olen ne vaan sulkenut pois mielestä. Toki alkuun arastelin tilanteita kun Joan serkut halus poikaa jatkuvasti syliin ja niskaa piti kannatella et mitenköhän tässä käy mutta yhteispelillä oli kaikki tyytyväisiä [:)] Vähän välillä jännittää tilanteet kun Joa on lattialla ja nuo serkut mennä mellestää vieressä hirmuisella innolla etteivät vain vahingossa astu päälle tai muuta mutta noita että mitä muut voisi pikkuiselle tehdä en ole edes ajatellut ja omalla kohdalla hyvä niin koska mun pää ei kestäisi jos mielessä pyörisivät vain kauhukuvat. Nautin tuosta pienestä pallerosta täysillä ja tottakai toimin niin ettei mitään pahaa tapahtuisi. Niin karua kuin se onkin niin kaikkea pahaa ei mitenkään pysty estämään vaikka mitä tekisi...

Mutta komppaan kyllä tuota että elämäni luhistuisi jos Joalle jotain kävisi.

Ja edit: tuosta hengityksen tarkkailusta. Mä olen pikkuhiljaa päässyt siitä eroon. Ihan hysteerinen olin itsekin mutta nyt tosiaan alkaa helpottaa. Vaikutti varmaan toi omaan huoneeseen siirtäminen. Samassa huoneessa kun oli niin olin jatkuvasti korvat höröllä että hengittäähän tuo. Ja yleensä kun alan miettiä että no hengittääkö tuo tai että on niin hiljaista niin ei montaa hetkeä mene niin kuuluu kovempi tuhahdus tai vastaava. Herra osaa rauhoitella äitiä jo ihan pienenä [:D]
 
Mä komppaan Mimmua siinä et mäkään en oo osannu pelätä (vielä) tollasia juttuja... Ja mulla ei oo enää sitäkään et kuuntelisin et hengittääkö... Meiän poika kans tuhahtaa lujempaa silloin tällöin ni tietää et hyvin menee ja uni maistuu[:D]...
Mä nautin tästä meiän ihanasta nappulasta täysillä murehtimatta liikaa... Sehän on kyllä ihan tervettä et jotkut noin miettii.. Mä oisin vaa ihan hermoraunio jos pyörittelisin noita asioita mielessäni..
 
Mun pelot ja huolet varmaan johtuu siitä, että "joudun" työni puolesta olemaan ihmisten kanssa, jotka sairautensa vuoksi eivät tiedä mitä tekevät. Sellaisten ihmisten kanssa kun on, niin sitä vaan jotenkin tiedostaa, että ihan mitä vaan voi tapahtua, ilman että siitä kukaan tietäisi. Tommoset kaikenmaailman hyväksikäytöt yms. tulee jotenkin niin paljon todellisemmiksi, eikä ne tunnu enää niin kaukaisilta vaaroilta.
 
No joo on mullakin jollain tapaa  käynyt se hyväksikäyttö mielessä, kun nyt tuli ne tuomiot täällä lähellä toimineelle pedofiili ringille, missä oli se joku muusikkokin mukana.. Ja uutisten mukaan nuorin uhri oli ollut tapahtumien aikaan alle vuoden... [:-][:(][:(][:(] Miehen kanssa vaan kun tästä luettiin niin molemmille teki niin pahaa, että oli pakko jatkaa uutisissa eteenpäin. Mutta sen enempää en ole juuri ajatellut enkä mitään muutakaan pahaa tosiaan kun se neuroottisuus hengityksessä. Ja tosiaan mä olen sellanen, että jos enempää näitä huolia olis ni ressaisin kyllä itteni ihan puhki.

Just mietin tosta hengittämisestä, että jos neiti siirrettäis "omaan"(vielä vierashuoneena) huoneeseensa niin mä kyllä ravaisin sit sielläkin.. [:D] Nimimerkillä illallakin tarkistan varmaan aina kaks kertaa et onhan kahvinkeitin jne pois päältä. Eka kerta kun tulee niin rutiinilla, että sit en välttämättä muista sängyssä enää että katoinko ja on lähettävä uusiks.. [:D] Mies nauraa mulle....
Tosin ehkä ton hengityksen tarkkailun kanssa sit rentoutuu kun ei ole enää riskiä kätkytkuolemaan.
 
No nyt mä olen pari kertaa joutunut tarkistamaan, on meinaan sen verran outo aamu menossa. Joa heräs puoli kasilta, meni ekoille päikkäreille vähän ennen yhdeksää, heräsi siinä 40min jälkeen niinkuin yleensäkin ja nukutin uudestaan. Nyt on herra nukkunut siitä asti eli kohta jo 2h putkeen sen ekan pätkän lisäksi....luulis että kohta on nälkä kun on syöny kasilta viimeksi...
 
Kyllä itekin oon miettinyt, että ihan mitä tahansa tekisin tuon pienen pojan puolesta, ihan mitä tahansa! Eikä nää asiat mullakaan aina päässä pyöri, suurimman osan aikaa nautin kyllä myös ihan täysillä tuosta pienestä ihmeestä [:)] mutta silloin tällöin tulee niitä epätoivon ja huolen suuria aaltoja. Niiden kanssa on vaan opittava pärjäämään, tuskinpa nimittäin loppuvat ihan justiinsa [:D]
 
Mulla on pyörinyt nyt vielä enemmän asiat mielessä.
Tuttavaperheen tytär menehtyi eilen aivokalvontulehdukseen.
16-vuotias, täysin terve tyttö. Mun siskon kummityttö.
Lauantai iltana kirjoitteli vielä Facebookissa ja sunnuntaina oli lastenklinikalla hengityskoneissa ja lääkärit eivät enää antaneet mitään toivoa.
Eilen kävi vielä magneettikuvauksessa, viimeinen varmistus ettei aivoissa ollut enää mitään elämää.
Ja illalla otettiin pois koneista ja tyttö nukkui pois [:(]

Tuntuu niin käsittämättömältä ja epäreilulta, nuori ihminen jolla vielä koko elämä edessä.
Ja sitten kaikki on pois pyyhkäisty.
En ymmärrä miten vanhemmat koskaan voivat tällaisesta toipua, jotenkin vielä pystyy käsittämään onnettomuuksissa menehtymisen tuossa iässä, mutta tuollaiseen ja noin pian.
Kun ei siihen ehdi edes valmistautua mitenkään.

Ja mä mietin täällä kumman rokotuksen meidän tyttö sai, pneumokokin vai sen toisen.
Enkä tiedä vaikuttaako se pneumokokki rokotuskaan bakteerin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen (joka tällä tytöllä oli).
Kunpa ei koskaan joutuis kokemaan samaa kun hänen vanhempansa ja perheensä, suremaan jäivät myös kaksi isoveljeä ja heidän perheensä, ja pikkuveli.

Sanat ei enää riitä lohduttamaan, ei vaan voi käsittää [:(]
Jotenkin sitä aina kuvittelee ettei tällaista voi käydä omassa tuttavapiirissä.
Täytyy vaan nauttia joka hetkestä, koskaan ei tiedä milloin se oman tai läheisten kohdalla päättyy.
 
Otan osaa KisMet.
Rokotuksesta, minun käsittääkseni pitäisi suojata myös aivokalvontulehdusta vastaan tuo pneumokokki-rokote.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top