Meillä on juuri 1 vuotta täyttänyt lapsi ja keskustelimme miehen kanssa todella paljon ennen kuin edes aloimme yrittämään. Keskustelu oli aika helppoa, koska olemme samaa mieltä kaikesta lapsen kasvatukseen liittyvästä.
Oikeastaan ainoat vaikeudet oli meidän kommunikoinnissa, saatoimme väitellä jostain asiasta kunnes tajusimme olevamme samaa mieltä mutta eri näkökulmasta (hankala selittää...). Myös sen takia keskustelu oli helppoa, koska pidämme kumpikin lapsista ja meillä on paljon tuttuja ja sukulaisia joiden luona vierailimme. Kotimatkalla monesti puhuimme siitä miten joku hoiti jonkin lapsiin liittyvän konfliktin hyvin tai miten se olisi kannattanut hoitaa. Kuten sanoin, olimme aina samaa mieltä.
Keskustelimme paljon koska meille kummallekin oli tärkeää että pelisäännöt ovat selvät kun saamme lapsen, eikä asioista tarvitse alkaa väittelemään sitten. Meistä on tärkeää että kotona vanhemmat ovat samaa mieltä säännöistä ja kasvatusperiaatteista. Kun yritimme ja kun olin raskaana, luimme ja otimme selvää asioista ja kerroimme toisillemme niitä tärkeimpiä mieleen jääneitä asioita.
Lapsen syntymän jälkeen keskusteltavaa on riittänyt myöskin. Vaikka olemme asioista samaa mieltä, meidät on kasvatettu hyvin eri tavoin. Yritämme olla tekemättä samoja virheitä kuin vanhempamme. Varsinkin miehen kotiolosuhteet eivät ole olleet parhaat mahdolliset, joten hänellä on selkäytimessä tietyt asiat miten häntä on kohdeltu (jotka siis eivät ole sitä mitä haluamme lapsellemme). Keskustelemalla hän on osannut muokata toimintaansa ja myöskin ymmärtänyt enemmän omaa käytöstään ja siitä mistä se johtuu. Sama minun kanssani. Miehen kanssa täydennämme toisiamme, minulle toiset asiat tulevat luonnostaan ja hänelle toiset.
Ja loppuun vielä maininta, että lapsen kasvatus ja arvot yleensäkin ovat aika lailla ainoat asiat joista olemme aina samaa mieltä. Pakko mainita kun vaikuttaa niin ruusuiselta tämä teksti muuten.