Vanhemmuus mielenterveydenongelmista huolimatta?

[Unelmana]

Minua jännittää kamalasti tehdä tämä aloitus. Etsin haulla aiempia keskusteluja, mutta ne ovat jo niin monta vuotta vanhoja, että ajattelin tehdä uuden.

Löytyisikö täältä vanhempia tai lapsesta haaveilevia, joilla on mielenterveyden haasteita? Olisi mukavaa kuulla teidän ajatuksianne kaikesta vanhemmuuteen liittyvästä.

Olen 27-vuotias ensimmäisestä lapsesta haaveileva nainen. Tällä hetkellä en ole parisuhteessa, enkä tiedä, tulenko sellaista edes löytämään, mutta vauvakuume on kova. Olen haaveillut omista lapsista niin kauan kuin muistan. Viime vuosina kapuloita on kuitenkin heittänyt rattaisiin mielenterveydenongelmani. Minulla oli aiemmin pitkään vaikea masennus, mutta nyt se on "enää vain" keskivaikea. Lisäksi minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Ammattilaisten mukaan sairauteni johtuvat traumaattisesta lapsuudestani.
Olen ollut jo vuosia hoidon piirissä ja käynyt erilaisissa terapioissa. Paras apu minulle on ollut DKT-terapia, jota sain käydä 2,5 vuotta. Lisäksi olen käynyt Kelan kuntoutuspsykoterapiassa. Tällä hetkellä minulla on säännöllinen lääkitys. Olen alkanut miettiä myös itsellistä äitiyttä, mutta pelkään, että en saa elämääni tasapainoon tarpeeksi ajoissa. Tällä hetkellä olen kuntoutustuella, mutta minulla on opiskelupaikka yliopistossa ja opintoni ovat noin puolessa välissä.

Miten te vanhemmat olette pärjänneet lasten ja mielenterveysongelmien kanssa? Entä mitä te ajattelette, ketkä haluaisitte vanhemmaksi? Olisi tosi mukavaa saada aikaan keskustelua aiheesta. Minua pelottaa kamalasti, että minut tuomittaisiin vauvahaaveeni takia ja haluaisin siksi kuulla vertaisten ajatuksia.

 

[Bella Swan]

Haaveilen kolmannesta lapsesta, mutta kukaan ei tue tätä haavettani. Olen ollut hyvin väsynyt, hormonaalinen sairauteni ei auta asiaa. Sairaus saattaa vaikuttaa mielenterveyteenkin.
Sairauteni hoidossa mennään seuraavaksi todennäköisesti hormonihoitoihin, joissa nähdään miten kemialliset vaihdevuodet vaikuttavat, lopulta viimeinen hoitokeino olisi munasarjojen poistoleikkaus. Itse haluaisin sen kolmannen lapsen vielä, en sitä ennen missään nimessä haluaisi luopua haaveestani.
On kyllä äärimmäisen raskasta haaveilla, kun mahdollisuutta raskauteen ei ole. Sinun kannattaa esim. siellä lääkärissä keskustella näistä asioista ja miettiä vaihtoehtoja. Jos sinulla ei ole kumppania, jonka kanssa tehdä lapsi, mitä jää realistiseksi vaihtoehdoksi? Mitä tukea on tarjolla? Neuvolasta ja sosiaalihuollosta on mahdollista saada apua ja tukea lapsiperheille.

 

[Nepeta Cataria]

Minulla nyt ei ole diagnoosia mielenterveyden ongelmista, mutta muutaman lapsen kokemuksella osaan jotain sanoa silti aiheesta. Mitä nyt olen palstaa seurannut niin raskauden hormonimyrsky voi vaikuttaa mielialaan, ja omaa kokemusta on kyllä miten hormonit heittelevät reippaasti synnytyksen jälkeen. Tietysti hormonien merkitys on selvä, muuttaa naista herkemmäksi ja vastaanottavammaksi vauvan tarpeille. Mutta se herkistää helposti ihan tavallisiakin äitejä. Oma fiilis on että hormonien vaikutus voimistuu mitä useamman vauvan on saanut. Varsinkin ensimmäisen vauvan kanssa elämä muuttuu, elämän keskipiste muuttuu vauvaan. Äiti elää ja hengittää vauvansa tahtiin, ja sopeutuminen vauvan tarvitsevuuteen on ensimmäisen vauvan kanssa suuri haaste, se ei ole helppoa! Voi olla ettei aluksi itselle jää yhtään aikaa. Vauvojen tarvitsevuudessa on tietysti eroja, jotkut vauvat ovat tyytyväisempiä kuin toiset, vaativan vauvan hoitaminen syö helposti äitiä. Myöhemmin tietysti lapsi on eri tavalla tarvitseva ja ehkä jopa haastavakin - se on osa kehitystä.

Oman lapsen saaminen aktivoi helposti muistikuvia omasta lapsuudesta, jos siellä on työstettävää niin ne voivat yllättäen hypätä esiin vaatimaan huomiota. Tässä on hyvä huomata että usein se eka reaktio asioihin hyppää omasta lapsuudesta, vaatii tietoista poisopettelua jos huomaa haksahtavansa vanhaan ja vahingolliseen toimintatapaan tai ajatukseen.

@Unelmana , äitiys on ihana haave! Vaali sitä. Kulje kohti haavettasi, aina kun tulee elämässä vastaan risteys jossa voit kulkea kohti haavettasi, tee valinta sitä kohti. Huolehdi itsestäsi, hoida itseäsi kuntoon. Pidä huolta tukiverkoistasi, anna mahdollisuus parisuhteelle - sillä läsnäolevasta isästä tai kumppanista voi olla hurjasti apua vauvavuoden myllerryksessä. Vauvavuosi myllertää varmasti, olipa lähtökohta mikä vaan. Siihen kannattaa suhtautua kuten urheilusuoritukseen, valmistautua hyvin. Ymmärrän hyvin vauvakuumettasi, keskimääräinen äidiksituloikä on just siinä 28v tietämillä nykyisin. Toisaalta uskon että sinulla on vielä monta hedelmällistä vuotta edessä, sen puolesta ei suurta kiirettä ole äidiksitulolla. Tsemppiä!

 

[Vargynja]

Täällä yksi mielenterveyden kanssa painiva äiti. Esikoisen syntyessä oli vielä "kaikki hyvin". Taaperoaikana elämä sitten heitteli - mieheltä löytyi syöpä kahdesti ja niiden välissä miehen mielenterveys romahti (diagnoosina vakava masennus). Tämän myllerryksen aikana oli lopulta itsenikin pakko myöntää ettei meillä ole vain "vähän raskasta" vaan olin myös masentunut. Sittemmin olen käynyt kolmen vuoden psykoterapian, jossa käsittelin sekä noita raskaita vuosia että lapsuuden traumoja jotka olivat nousseet siinä samalla pintaan.

Toisesta lapsesta haaveilin jo kun esikoinen oli ihan pieni. Haavetta piti lykätä, kun kaiken tuon kanssa emme kokeneet että jaksaisimme. Tämä vauvakuume ilman mahdollisuutta edes yrittää oli myös raskasta. Lopulta kun psykoterapia oli vielä kesken uskoimme voivamme kylliksi hyvin ja jaksavamme ja jätimme ehkäisyn. Sekuntiakaan en ole katunut sitä päätöstä. Kauan toivotun toisen lapsen saaminen paransi vointiani.

Ei, kaikki ei ole nyt hyvin. Me molemmat olemme yhä kuntoutumassa. En myöskään väitä ettei mt-ongelmat ja lapset olisi ajoittain raskas yhdistelmä. Mutta apua on saatavilla! Ja itse koen saavani lapsista enemmän kuin mitä he kuluttavat voimia. Pahimpina aikoina esikoisen olemassaolo varmasti tuki jaksamistani ja toisen saaminen tosiaan jopa eheytti (varmasti osittain koska oli niin kovin toivottu ja se toteutumaton haave riipi).

Joten jos lasta kaipaat ja uskot jaksavasi kannustan lapsen hankintaan. Vain sinä voit kuitenkin miettiä ja tietää, voitko tarpeeksi hyvin. Kannattaa pitää unelmasta kiinni, vaikka juuri nyt ei olisi aika toteuttaa sitä.

 

[Landepaukku]

Itselläni on ollut keskivaikeita masennuskausia teini- ja opiskeluaikoina, sosiaalisten tilanteiden pelkoa sekä yleistä ahdistuneisuutta. Näiden asioiden kanssa en koskaan tule olemaan "valmis" tai ilman niitä. Mutta pystyn elämään niiden kanssa ja tunnistan tietyt oireet yhä helpommin. Tällä hetkellä itsellä ikää 36 vuotta ja lapsia kolme. Vauvavuosina on tunteet heittelehtineet tavallista herkemmin, mutta toisaalta olen myös herkemmin ottanut niiden takia yhteyttä lääkäriin.

Raskaus- ja imetysajat olen ollut ilman lääkitystä (efexor), mutta aina lopulta imetysten päätyttyä huomannut tarvitsevani lääkityksen takaisin. Se mahdollistaa mulle ns. tavallisen sosiaalisen elämän ilman kösien tärinöitä tai helvetillisiä ahdistuksia sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Kukaan ei varmaan koskaan ole täysin valmis ja juuri sopivassa elämäntilanteessa äitiyteen. Aina se jännittää ja mietityttää. Mutta mielenterveyshaasteidenkin kanssa äitiys on mahdollista. Onko sulla muuten paljon tukiverkostoa lähellä? Itsellistä vanhemmuutta ajatellen uskoisin sen olevan todella tärkeää. Ja että on joku niin lähellä, että hän myös sanoo, jos huomaa sun mielenterveyden kääntyvän huolestuttavaan suuntaan. Voisikohan neuvolassakin asiasta puhua ja pyytää, että he huomaisivat kysellä myös äidin hyvinvointia säännöllisesti?

 

[Kaaho]

Mulla on ollu aikoinaan psykoottistasoista mt-ongelmaa mutta kun raskauduin mielenterveyteni oli tasapainossa. Ennen raskautumista tasapainoista elämää oli ollut yli 5 vuotta. Raskauden ja imetyksen aikana mulla on ollut lääkkeet käytössä, koska kyseessä elinikäinen estolääkitys. Mielenterveyteni ei heilahtunut raskauden eikä imetyksen aikana huonompaan, vaikka ilmeisesti heilahtelu voisi olla tavallista. Sinänsä siis en oikein ole ehkä paras ihminen vertaistukea antamaan kun mt-ongelmat oirelleet ennen raskautta ja vauvaa. Mutta haluan muistuttaa että apua on saatavilla vanhemman mt-ongelmaan ja myös sitte koko perhearkeen. Sinuna en kokonaan hautaisi lapsihaavetta mt-ongelmien takia, koska mt-ongelmat eivät ole este vaikka toki ne on hyvä huomioida. Voitko oman psykiatrisi kanssa keskustella asiasta? Eihän sitä tiedä vaikka vauva-arki olisi sinulle voimaannuttavaa eikä voimia vievää. Toki raskauteen ja lapsen kanssa elämiseen voi liittyä yllättäviä negatiivisia elementtejä ja toisinaan on vaikeampia hetkiä. Täydellinen ei kuitenkaan tarvi olla vaan riittävän hyväkin on ok!

 

[Unelmana]

Olin jo aivan unohtanut tämän aloittamani keskustelun! Luin nyt kaikki viestit ja kiitos teille kaikille vastanneille.

Kiitos viestistäsi ja kovasti voimia sinulle, @Bella Swan! Toivottavasti hoitokeinot ovat auttaneet sairauteesi.

@Nepeta Cataria Kiitos ihanasta viestistäsi! Olet kyllä aivan oikeassa!

@Vargynja Kiitos viestistäsi! Ihanaa kuulla, että koit toisen lapsen parantaneen vointiasi!

@Landepaukku Kiitos viestistäsi! Totta, olet kyllä aivan oikeassa. Varmasti vanhemmuus jännittää ja pohdituttaa jokaista - oli mielenterveyden haasteita tai ei.

@Kaaho Kiitos viestistäsi! Tuo on ihan totta, mitä sanoit, että onhan tukea onneksi saatavilla myös perhearkeen.

 

[Unelmana]

Tuon maaliskuisen viestini kirjoittamisen jälkeen kävin tosiaan gynellä "hedelmällisyyskatsastuksessa" Felicitas Mehiläisessä ja siellä paljastui, että munasarjareservini on ikään nähden alhainen. Olin osannut tätä jo etukäteen pelätä, koska siskoni oli viime syksynä saanut saman "tuomion". Lääkäri totesi AMH-arvostani, että "onhan se ikään nähden todella alhainen, eihän siitä mihinkään pääse" eikä tilanne ultrassa muutenkaan näyttänyt erityisen hyvältä. Lääkäri puhui kovasti parisuhteesta ja sen löytämisestä - sekä siitä, että lapsia pitäisi alkaa suunnittelemaan pian.

Lääkäri totesi, että hänen mielestään minun ei kannata harkita itsellistä äitiyttä, koska minulla on kuitenkin tätä "mielen herkkyyttä". Toki hän on ihan oikeassakin, mutta tuntuihan se pahalta kuulla suoraan ammattilaisen suusta.

Suoraan sanottuna olen ollut todella hajalla keväästä asti. Siskoni sai kesäkuussa ensimmäisen lapsensa ja vauvan syntymä on nostanut omaa vauvakuumettani entisestään. Nyt tuntuu, että en ajattele enää mitään muuta.

Olen kuitenkin alkanut huomaamaan huolestuttavia merkkejä. Kuukautiskiertoni on alkanut lyhentyä sekä heitellä, ja lääkäri sanoi keväällä sen olevan huono merkki hedelmällisyyden näkökulmasta. Täytän tässä kuussa 28v ja nyt pelkään, että minulla todetaan munasarjojen vajaatoiminta. Sain ajan erikoissairaanhoitoon kolmen viikon päähän, jolloin asiat selviävät toivottavasti edes vähän. Vielä keväällä en olisi halunnut ajatella, että tilanne hedelmällisyyteni kannalta olisi näin huono.

En todellakaan enää tiedä, että mitä teen.... Elämäntilanteeni on huonoin mahdollinen lapsille, mutta toisaalta tiedän sen tosiasian, että biologisesti omien lasten saaminen voi pian olla minulle mahdotonta. Lääkäri sanoi ihan suoraan, että lasten saamisen kannalta minulla ei ole enää aikaa odottaa.

EDIT// Ainiin unohdin kertoa, että tosiaan tukiverkkoa minulla ei ole.... Siskoni asuu vauvansa kanssa toisella puolella Suomea ja vanhempanikin 350km päässä... Äitini sairastaa syöpää ja on muutenkin huonossa fyysisessä kunnossa isäni ollessa hänen omaishoitajansa, joten heistäkään ei oikein vauvan hoitajiksi ole. Ystäviäkään minulla ei kotipaikkakunnallani mitenkään liikaa ole. Miten tämä tilanne kuulostaa nyt niin kamalalta.... Varmasti se lääkäri oli ihan oikeassa, että minun ei kannata itselliseen äitiyteen ryhtyä, mutta siinä minun mahdollisuuteni lasten saamiseen taitaa sitten mennäkin.

 

[Vargynja]

Kurja kuulla tilanteen olevan niin hankala lasten saannin suhteen. Tukiverkko on kyllä iso tuki ja turva ja vaikka apua on mahdollista saada, on tukiverkon puute kuitenkin iso asia.

Onko munasolujasi mahdollista pakastaa ennen kun menee täysin mahdottomaksi saada lapsia?

 

[Pingviiniemo]

Täällä bibolaarihäiriöinen äiti! Olihan se aluksi rankkaa opetella uutta ja synnytysten jälkeen mielialat heittelee laidasta laitaan. Välillä ollaan synkissä vesissä ja välillä yhtä autuasta onnea!

Oikea lääkitys on hemmetin tärkeä, jotta voi olla paras mahdollinen tyyppi itselleen ja lapsilleen. Mua varoiteltiin lääkkeiden vaikutuksesta sikiöön, mutta vain yksi lopetettiin ihan raskauden lopussa, kun todettiin ettei haitat on niin suuret lääkkeestä kuin hyödyt sen syönnistä. Terveitä muksuja sinänsä. Dysfasia ja toisen lapsen kommunikaatihaastet voi olla vaan perinnöllisiä. Molemmat on onnellisia lapsia.

Tukiverkosto. Ekan lapsen kohdalla otin kaiken hoitoavun vastaan ja tukea saa myös julkiselta jos apuja ei löydy omasta suvusta. Yksin ei saa jäädä jos ahdistaa tai on synkkiä ajatuksia!!!! Se on muistettava!

Mun vauvahaaveet torpattiin heti alkuun kaikkien puolesta, kun toitotettiin mun vakavan sairauden olevan riski lapsille. Pidin pääni onneksi ja nyt mua ja miestä kehutaan ihaniksi vanhemmiksi epäilijöiden puolesta todella usein. Se torppaus ja epäily on todella rankkaa.

Voisi sanoa että nyt kun vauvavuosi on ohi, niin olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Tää elämä on ihanaa ja joka päivästä kiitän.

Se on musta vaan hyvä epäillä itseään välillä vanhempana kun se on tervettä ja kertoo siitä että välittää lapsistaan ja haluaa olla paras mahdollinen!

Epärealistiset käsitykset ja ruusujen näkeminen jos on mielenterveysongelmasta kärsivä vanhempi on ainakin oman kokemuksen puolesta kaikkein vahingollisinta. Toinen on se että ei ole itse koskaan väärässä ja etääntyy muista ja näkee syyt vain muissa on toinen huono asia.

Kuullostaa mun korvaan että sulla on hyvin homma hanskassa mielenterveysongelmien puolesta jo sillä että pyrit hoitamaan asiaa. Jonkinlainen vakaa olotila ois hyvä ehkä saavuttaa ennen suuria suunnitelmia.

Oon pihoillani kun oot kokenut kaikkea ikävää ja joudut siitä kärsimään. äitiys voi tuoda traumoja esiin, mutta myös parantaa, kun voi omille olla se vanhempi mitä ei itse koskaan saanut.

Kyllä muukin vanhemmuus pelotti, mutta olihan se kaiken arvoista lopulta.