Sen verran lisään että vaikka lapsena en kaivannut sisaruksia niin ymmärrän JojoK:n pointin täysin. Minullakaan ei ole äidin puolelta serkkuja, isän puolelta 4 joista olen vanhin, joten läheiset ystävät oli tosiaan perheeni - ja muutama on pysynyt hiekkalaatikolta näihin päiviin asti. Mutta. Näin vanhemmiten tilanne on hieman muuttunut. Kun viimeinen isovanhempani kuoli muutama vuosi sitten, tajusin että isäni on suvun vanhin. Se oli jotenkin pelottava huomio. Sittemmin ollaan pidetty vuosittain yhteyttä serkkujen kanssa ainakin meidän lasten synttäreillä (serkuillani ei ole lapsia, meidän lapset on suvun ainoat toistaiseksi). Kun vanhempani vanhenevat, pelkään sitä kun joudun huolehtimaan heistä yksin. Pelkään sitä päivää kun joudun kohtaamaan heidän hautajaisensa yksin - suku on toki mukana mutta kukaan ei jaa samanlaista surua. Nyt olen saanut vähän lohtua siitä että minulla on omat lapseni jotka jakavat rakkauteni vanhempiani kohtaan. Lisäksi lapsillani ei ole läheisiä serkkuja, miehen puolen serkut kun ovat ulkomailla eli heillä ei ole omanikäisiä sukulaisia (ei ehkä tulekaan, kaikki mun serkut jo yli 30v ja lapsettomia..). Siksikin olen onnellinen että lapsillani on nyt ainakin toisensa.
Eli joo, vaikka ainoa lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi ja lapsuus voi olla hienoa aikaa, aikuisena näitä asioita voi alkaa kaipaamaan eri tavalla.
