Itse olen ainoa lapsi, enkä koe kärsineeni siitä koskaan. Minua ei ole koskaan hemmoteltu, enkä todellakaan ole juuri koskaan saanut, mitä haluan. Kavereita minulla ei oikeastaan ole ollut koskaan, ei aikuisiälläkään, olen erakkoluonne.
Oma lapseni jää ainoaksi taloudellisista syistä (lahjamunasoluhoidot ovat kalliita), ja myös oma ikäni on este sille, etten voi enää saada lapsia, ja se on ollut minulle suuri suru. Mietin usein, miksen lähtenyt nuorempana vaikka sitten itsellisenä naisena "lapsentekoon" 
Mutta eipä sille enää mitään mahda.
Toivon, että pystymme kasvattamaan lapsestamme muut huomioon ottavan ja muutoinkin yhteiskuntakelpoisen ihmisen. Niin monesti katson lastamme ja mietin, miten hän suhtautuisi sisarukseen (poika on nyt 1,5v), ja miten ihanaa olisi kokea vauva-aika uudelleen. Mutta tämä meni nyt näin minun elämässäni. Onneksi pojalla on päiväkodissa myös saman ikäistä seuraa, ja oppii siellä ihmissuhdetaitoja varmasti hyvin, ainakin paremmin kuin kotona, kun kotona on vain äiti, isä ja hän.
