Vaikea masennus, miehen masennus ja riitaisa parisuhde raskaana...

KaisaMaisa

KaisaMaisa

Silmät suurina ihmettelijä
Ajattelin nyt tänne purkautua, kun en mistään muualtakaan apua saa.
:sad010:sad010:sad010

Noh. Miulla takana jo 9.v sitten todettu kausittainen vaikea masennus
ja paniikkihäiriö. Hoitokontakti ollut siitä asti eri psykan poleilla ja yhen
ryhmäterapian käynyt.
Ennen kuin sain tietää olevani raskaana, oli tosi paha masennuskausi,
vaikka silti olin töissä. Champixilla yritin lopettaa polttamista, mut tuli vain
pahoinvointia ja 2 viikon migreeni johon piikittelivät kipupiikkejä kolmena
päivänä. Sen lisäksi vielä kaikki panacodit ja migreenilääkkeet päivittäin yms.

Sit kun tein testin.. häkellyin, hymyilin ja kävin heti labrassakin toteamassa
oikean tuloksen. Tupakointi väheni, päässä pyöri vain outo ihana raskaus,
jota mies on odottanut viim. 15 vuotta (me siis yhdessä oltu vain 2,5v.) .
Asutaan erillään vielä vaikka ollaan kihloissa. Pari päivää siitä menin
sitten plussa testin kanssa miehen luo, joka ei aluksi uskonut asiaa mutta
oli oikeasti maailman iloisin. Heti tietty vaatimuksena että miun on lopetettava
kaikki lääkkeet ja tupakointi. Helvetin helppo toisen sanoa. Onneksi olin
ottanu lääkkeistä lääkäriltä selvää, että migreenilääkkeet piti heti lopettaa
mut masennuslääkkeet ja rauhoittavat + vatsalääkkeet "sain" pitää.

Ensimmmäiset päivät ja viikko menikin onnesta lähes polttamatta, eli poltin
vain muutaman päivässä ja aina polttamisen aikana ajattelin kuvaa Rappiolla
ja raskaana sarjasta jossa sikiön kuva meni punaiseksi tupakan haitasta.. teki
pahaa.

Ekan viikon mies oli myös iloinen ja vähemmän kiukkuinen kuin ennenkin.
Hirveä kasa vain vaatimuksia taas esim. syömisestä. "Mä en haluu et sä
myrkytät sen sikiön tai sit siitä hankkiudutaan eroon". Yritin kertoa tunteitani
mutta se on tosi vaikeeta kun nähdään vain viikonloppuisin ja kun silloin
toinen on vihaamansa työviikon jälkeen ryyppää perjantain ja la-su on
kuin perseelle ammuttu karhu. Haluu rauhoittua eikä puhua asioista.
Asioista siis puhutaan vain kun riidellään??? Mulla ei saa olla paha mieli
enkä saa ahdistuksiani koskaa purkaa.

Tiiän että tässä vaiheessa ajattelette että miks oon tollasen kusipään kanssa?

Miehen 30.v kestänyt paras kaveri kuoli yllättäen elokuussa, niin kaikki
muuttui. Tottakai oon ollu tukena ja ymmärtäny ja auttanu kaikessa, myös
yrittänyt ymmärtää ryyppäämistä joka aina päättyy itkuun ja raivoon.
Oon vain pysyny rauhallisena ja yrittäny niellä kaiken, koska toinen suree.
Mutta kun se suree edelleeen ja liian paljon. Miehen mielestä koko
elämä on perseestä, ei ole tulevaisuutta millään, ja ne loputtomat raivokohtaukset
mitä pienimmistäkin asioista. Näihin tottakai liitetään se ettei hän luota minuun.
Ja se että minä vain haukun häntä ja hän on maailman paskin.
Oon nyt vuoden yrittäny saada miestä menemään hoitoon ja lääkitykselle,
mutta hän ei itse lähihoitajana ymmärrä eikä usko masennukseen eikä
sen lääkitykseen. Nykyään jos ees mainitsen hoitoon menemisestä niin
uhkaa jättää minut.

Nyt on kulunut yli kuukausi raskaus tiedosta ja en saa lopetettua, vaikka
vähentänyt olenkin. Poltan silti 6 päivässä.. lähinnä masennukseen
ja ahdistukseen. Olin ke helkkarin väsy ja illalla parvekkeella tupakalla,
niin mies pamahtaa sisälle ja vain huutaa ja raivoaa ja nyt tehdään raskauden
keskeytys ja että "vittu tajuat sä mitään, ootko ihan idiootti". ( Yleensä siis
nähdään vain viikonloppuisin ja sillon pystyn olemaan lähes polttamatta
miehen seurassa.) Mua taas kyrpi kun toinen tulee ilmoittamatta mitään
(ehkä sadatta kertaa) miun luo ja sit vain haukkuu ja raivoaa. Yllättäen
ei kyllä tällä kertaa heittänyt sormustaan, vaan miun avaimet ja huutona
ettei hän muka ole tervetullut miun luo ja mä vaan myrkytän täällä
hänen lasta. Minuuun ei voi luottaa missään asiassa. Luuli siis että
oon lopettanut kokonaan, kun aikoinani sanoin että sitten kun
vauva tulee niin lopetan heti seinään... näin ei käynyt ja se oli
miehelle taas rikotttu lupaus.

Nyt on alkanut mennä mieli taas alaspäin.. masennusjakso tekee tuloaan.
Siitä kertoo jo migreenit, johon panadolit ei ees auta. Eka ultraääni on
5 päivän päästä johon mies ainakin oli tulossa mukaan.. nyt sanoi ettei
tule vammaista lasta katsomaan. Erottu ei olla muttei vastaa viesteihin tai
sähköposteihin..

Ahdistus ja masennus on niin pahana. Perhe toisella paikkakunnalla ja täällä
muutama ystävä, jotka ei vain ymmärrä tai en ees uskalla kertoa kun ne
vain haukkuisi miehen ja sanoisi, että jätä se.
Psykalla on kyllä käyntejä mutta liian harvoin enkä saa neuvolasta
psykanhoitoa koska oon jo toisessa hoidossa.:sad001:sad001:sad001

Huh. Itkettää niin en pysty jatkamaan.
Mutta kiitos jo siiitä että sain avautua tänne ja pahoittelut jos
joku jaksoi lukea tän romaanin.

Oon vain niin hukassa ja yksin toukan kanssa.
 
Nyt on ihan hirveän vaikea jotenkin sanoa mitään, koska nyt on niin isoja juttuja, etten osaa jotenkin ihan heti keksiä mitä tässä sanoisi tai yrittäisi auttaa.

Olet siis ilmeisesti neuvolassa ja hoitokontaktillesi kertonut saman mitä täällä? Nyt neuvoisin olemaan vaikka ihan ensimmäisenä yhteydessä johonkin hoitajaan ja vain yksinkertaisesti vaatimaan lisää apua! On ihan selvää, että on kohtuutonta sinun tuossa tilanteessa olla liian vähäisellä avulla!

Voisitko yrittää saada miestäsi joskus mukaan terapiakäynnille, jolloin voisit kolmannen osapuolen läsnäollessa selittää hänelle tuntemuksiasi? Voisit vaikka kirjoittaa hänelle kirjeen, jonka tämä psykologi (tai kuka ikinä onkaan kenen luona käyt) voisi lukea, jos tuntuu itse liian vaikealta saada sanoja ulos.

Selvästi miehesi tarvitsisi apua myös, mutta valitettavasti hänen pitäisi tajuta se itse. :(


Yksi vaihtoehto voisi olla, että tekisit itse itsestäsi ennakollisen lastensuojeluilmoituksen? Näin on käsittääkseni mahdollista saada enemmän apua. (saatan olla väärässä, pyydän jotakuta viisaampaa korjaamaan tämä tiedon, jos olen väärässä!)

Sitten on tietysti näitä kriisipuhelimia ja esim. tukinet, joista saa jonkinnäköistä apua ja varmasti osaavat neuvoa eteenpäin myös. Tässä linkki sivuille, joilta löytyy kriisipuhelimien numeroita yms. http://www.apua.info/fi-FI/apuanopeasti/
 
Kiitos ReginaVeritas :Heartred

Täällä Helsingissä kun on vaikea saada apua ainakaan pikaisesti.
Soitin kuitenkin psykanhoitajalle jonka kanssa hyvät kemiat.
Vähän sain siitä kuitenkin voimia.
Kyseinen hoitaja on ehdottanu myös miehen kanssa terapiakäyntiä,
mutta tiedän miten siinä kävisi.. Mies kokisi keskustelun hänen
mollaamisena ja hoitoon pakottamisena, vaikka kyse olisi miun
hoitokäynnistä.

Neuvolassa oon kertonut vain perusasiat, sairaudet, lääkkeet yms.
Kaikkialla sanotaan vain ettei auta kuin odottaa. Ja tupakoinnin
vähentämisestä kaikki muut hoitoalan ihmiset on ollu jo hyvillään,
paitsi oma mies.

Hormonit ja masennus kun pistää käsiään yhteen niin mielialat,
etenkin pohjalla olo vahvistuu. Katastrofi ajattelu vie vielä enemmän
hakoteille, kun pelkään lapsen olevan kuollut tai vammainen, mistä
mies ei tulisi koskaan selviämään.

Huh, onpa vaikeeta. Eri asia vielä se että jos oisi rahaa niin voisi
astella vain psykoterapeutille, kun lähetekkin on. Mutta
siihen ei vain ole mahdollisuutta. Raha-asiat on muutenkin kulmakivi
meiän suhteessa.

Tää on vain toinen kerta elämässäni kun minulle tärkein ihminen
maailmassa ei ymmärrä mennä hoitoon. Ensimmäinen on ollut
isäni, joka edelleen kärsii alkoholismista. Siitä edelleen huoli.
Nyt oma mies, täysin masentunut, muttei suostu ees kokeilemaan
lääkitystä. Elämä pelkkää muista huolehtimista, vaikka välillä
pitäisi huolehtia myös itestäni.

Ennakollinen lastensuojelu kuulostaa niin pelottavalta, kun lähipiirissä
on ollu niin paljon sotkuja lastensuojelun kanssa. Mieheni siis
töissä lasten kanssa ja siitä tulee varmasti maailman paras isä,
jos vain ikinä selvitään siihen asti. Mutta hoitoon sen on mentävä,
jos ei itsensä niin toukan takia..

Kirjoittaminenkin asiasta helpottaa ees vähän. Nykylääkityksellä
kun itkenkin normaalia vähemmän.. niin kyyneleet helpottaa.

Mutta nyt lähden ostamaan nicoretteä ja ruokaa toukalle..
 
En tiedä millaiset mahdollisuudet pääkaupunkiseudulla olisi esimerkiksi saada kotikuntoutusta? He ovat sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä mitä vain. Esim. Jutella, tehdä ruokaa, käydä apteekissa, kaupassa, lääkärissä, neuvolassa, kävelyllä, he voivat tulla myöhemmässä vaiheessa myös lapsen vuoksi jne...

Itselleni järjestyi tällainen apu oman psykiatrini kautta, ja on ollut erittäin tärkeä tukipilari. Esimerkiksi yksin kauppaan meneminen on ollut tuskaa paniikkikohtausten takia, tai kun on ollut ylitsepääsemätöntä nousta edes sohvalta ylös, niin silloin he ovat tulleet kotikäynnille ja ollaan juteltu ja laitettu ruokaa. Ja tämä on ollut erittäin joustavaa, oman jaksamisen ja tarpeen mukaan he voivat käydä kerran viikossa, tai 4 kertaa viikossa, tai kerran kahdessa viikossa. Ei ole mitään ennalta määrättyä pakkoa millekään.

Toivon, että saat jotain apua itsellesi. Vaikka en täysin samassa tilanteessa ole, niin pystyn myötäelämään tilannettasi hyvin paljon. Voimia avun hakemiseen. :Heartred
 
Mulla itselläni on todettu lievä anoreksia ja olen syönyt paremmin niin sain painoni takaisin ja ei haittaa jos vähän enemmänkin saan sitä painoa. Eipähän haittaa jos vähän häittelee paino sitten. :)

Lisäksi todettiin lievä masennus joka hoidossa lääkkeillä ja paremmin menee nyt. Lääkitys päällä ehkä noin 3-4kk ollut. Jatkuu joulukuulle asti ja sitten loppuukin, siksi vähän pidempään että kestän koulun tehdä pois tieltä. Muuten normaalisti pitää syödä se 6kk. :) Mulla myös paniikkihäiriö joka hoituu samoilla masennuslääkkeillä. Niin tosiaan jos on raskaana tai yrittää lasta niin parempi syödä niitä lääkkeitä kuin olla syömättä, koska samalla ehkäistään sitä raskauden jälkeistä masennusta. :)

Ja kävin säännöllisesti juttelemassa psykologille, nyt harvakseltaan. Kävin myös lääkärin juttusilla. En sitten tiedä kunnolla mistä masennus lähti, alkoi 2013 kesällä ja paheni vaan ja veriarvot ja paino laskivat. Liekkö keskenmeno pahentanut sitä?
 
Minulla on nyt aika kylmänkin oloinen näkemys tähän asiaan.
Huolehdit vain itsestäsi ja vauvasta,miehen käytös on sitä luokkaa että se vaan pahentaa siun omaa tilannetta.Ymmärrän että haluisin pitää hänet siin rinnalla,odotathan yhteistä vauvaakin,mutta hhänen käytös kyl myrkyttää tilanteen tosi pahoin.

Okei,hän tarviis itsekkin apua,mutta siun prioriteetti numero 1 on nyt sieja vauva.

Tupakoinnin vähentäminen on jo hyvä suoritus,onnee siitä!!!!
Et todellakaan tarvi miehen mollausta pahentamaan sun oloa.

TimeOut eli väliaikainen ero miehestä tekis terää.Saisi hänkin ehkä miettii rauhassa,nollailla itseään rauhassa työviikon päälle jne...rehellisesti sanoen,hän ei todellakaan kuulosta miehelle,josta olisi perhe-elämään.
Itsestäsi on voiman tultava,joten pidä itsestäsi huoli.
Keskusteluapu on hyvä juttu!

Lasu-ilmon tekemistä minä en kannata,ellet sitten itse tunne,ettet tulisi pärjäämään.Jonkin muun kontaktin kautta,mutta Ensikoti on siihen asiaan oiva tuki jo raskauden aikanakin (tai no enhän tiedä siun ikää,mutta sinne voi mennä monien syiden vuoksi saamaan tukea raskauden lopussa ja vauvan syntymän jälkeen,hyvä paikka)
Neuvolasta varmaan osaavat ohjata oikeaan paikkaan.

Kuitenkin ykköshaasteena nään sinut ja sinun voinnin,mies ei sitä paranna.

Huikeesti voimia tähän haastavaan elämäntilanteeseen!
 
Hei ja kiitos osan otoista..

Marikki, olet niin oikeassa. Oon niin harvoin pitänyt huolta omaa
mieltäni ja kehoani ykkösjuttuna, vaan aina olen ylihuolehtinut muista
ensin. Nyt on ollu pakko laittaa hiukan jarrua ja olla itsekäs ja vauvakas.
Ei todellakaan sovi miun yliempaattiseen mieleeni, mutta toisaalta onhan
aika miunkin muuttua.

Oon huomannu että miehen kanssa oon alkanu vetäytyä erilleen. En erotakseni
vain välttääkseni vouhkauksia. Mies jatkaa edelleen samaa rataa. Välilllä ollen
ylihuolehtiva isä tulokas, mut sit on ne masennus hetket ja melkein joka toinen
hankala viikonloppu. Oli kyllä mukana ultrassa ja neuvolassa kuulemassa sydänääniä.

Taas vaihteeksi oli psykiatrian polilla aika peruttu ja ilmoitettiin vain että
uusi aika tulee postitse. Tietysti lähin langan päässä rähjäämään sinne
toimistolle, että jo on kumma järjestelmä.. etenkin kun koko pulju on
kii heinäkuun ja psykiatrikin oli unohtanu määrätä iteroidun reseptin kesäksi.
Muutama päivä meni itkiessä ja tottakai migreenit seuras perässä.
2 vk. soiteltuani sain vihdoin pika ajan hoitajalleni, joka siis oli ollut sairaslomalla.
Noh.. parempi sekin kuin ei mitään.

Edelleen jatkuu alkavan masennuskauden oireet. Viime viikonloppuna sanoin
miehelle, että nyt loppuu toi juominen, tai sit saa juopotella ilman miun seuraa.
Ei taas muistanu mitä on sanonu tai tehny. Kivahdin oikein asiasta, ja sanoin ettei
mulla ole voima varoja 3 ihmisen hoitamiseen ja että 1. on vauva, 2. olen minä ja
sitten on 3. mies. Miun voimavarat menee vauvan kasvattamiseen.
Meni se sille läpi ihan ajatuksen kanssa, mut myöhemmin kun se itki ja pyysin
puhumaan, niin kivahti vain että "hoitaa nyt itse itseään" hiljaa. Prkl.
Sanoin myös taas että jollei se nyt tajua mennä hoitoon niin alkaa olla
viimiset hetket. Ja että mikään asia ei selviä eikä helpotu ilman sitä että se
menee hoitoon. Se on nyt vain pakko. Vielä en sanonut sille mitä todellisuudessa ajattelen...
että jos käytös ei muutu tai se ei hakeudu hoitoon niin se ei kyllä tule olemaan
miun ja vauvan elämässä pysyvästi. Mut niinhän se on.

Äh.. tarina jatkuu vielä mutta nyt on siinnettävä töihin.

Kiitos kaikille empatioista <3
 
Toi tupakan lopettaminen on ahdistava prosessi, muusta ei oo kokemusta. Mut muista et se on mahdollista ja se vitutus mikä tulee ku on polttamatta on pienempi kun se ku laskee niitä röökejä ja potee huonoo omatuntoo. Harmi että nää kaikki kriisit on kasaantunu kun jokaisessa on jo itessään iso läpikäyminen. Siunausta sulle ja sun perheelle, toivottavasti löydät miehes kans viel jonku yhteisen tavan kommunikoida!
 
Tuli itku ku luin tämän, pystyin vähän liianki hyvin samaistuun.. Erilainen elämäntilanne meillä, mutta minunki mies (tahtomattaan ja joskus vihasena tahallaan) on lähinnä vaan pahentanu minun masennusta. Lähinnä siksi ku ei ymmärrä masentuneen mieltä ollenkaan ja sitte töksäyttelee kaikkea kylmää mikä vaan pahentaa oloa, tyyliin "onko tämän pakko olla aina tällasta, etkö vois vaan päättää että elämä ois helpompaa? Miksi sulle kaikki on niin vaikeaa?" Aaargh...

Onko sulla vielä helpottunu tilanne yhtään? Toivottavasti alkais mennä parempaan suuntaan! Ja minunki täytyy antaa kehuja tuosta röökin vähentämisestä :) Se on hieno suoritus.
 
Olisiko sinulla mahdollista aloittaa jokin uusi harrastus, jonka kautta voisit tutustua uusiin ihmisiin ja saada mahdollisesti ystäviä? :) Tärkeintä on tosissaan nyt sinun hyvinvointi ja lapsen. Joskus sovittu timeout, että ei olla yhteydessä vaikka kk voi tehdä hyvää. Perheneuvolasta voisi löytyä myös parisuhdetta varten apua, samoin kirkolla on tarjota perheneuvontaa. Kirkon diakonit voivat myös auttaa, mikäli keskusteluaikaa tarttet. Itse en kuulu kirkkoon, mutta minulla on hyviä kokemuksia kirkon tarjoamasta avusta. Olen nähnyt, että useat läheiset ovat saaneet avun kirkon päihde-ja mielenterveysasioihin perhetyneeltä diakonilta (joka on siis koulutukseltaan usein sosionomi-diakonissa) :) Minkälainen tilanne sinulla on nyt?
 
Itse asiaan ei valitettavasti ole apua tarjota, toivon vain kovasti, että tilanne helpottaa ja ratkaisu löytyy!

Selaillessani painelin vahingossa noita "kommentteja" (informatiivinen, positiivinen...) kohtiin, joihin ne eivät sopineet. Poistin kommentit, mutta en tiedä tuleeko niistä kuitenkin ilmoitus, joten älkää ihmetelkö, jos minulta tulee jotain epäsopivia kommentteja teille, täysin vahinko oli.
 
Takaisin
Top