Vahinkoraskaus ja ristiriitaiset tunteet

M

Muhoska

Silmät suurina ihmettelijä
Heippa!

En löytänyt pikaisella silmäyksellä tästä aiheesta keskustelua, joten päätin aloittaa sellaisen itse.

Olen 1v2kk ikäisen pojan äiti ja toissapäivänä tein positiivisen raskaustestin, koska menkkani olivat reilusti myöhässä. Ehkäisy oli pettänyt ja nyt tunteeni ovat ihan sekaisin. Poikani synnyttyä olin ajatellut, ettei enää enempää lapsia tai ei ainakaan 3-4 vuoteen. Mutta kuinkas kävikään? Ensimmäinen reaktioni oli, etten todellakaan halua vielä toista lasta, mutta kun mieheni mainitsi abortin, tajusin, ettei se ole edes vaihtoehto.

Nyt pari päivää testin jälkeen olen toisaalta innoissani uudesta elämän alusta sisälläni ja odotan kovasti raskauden etenemistä, synnytystä ja sitä, että pikku käärö on lopulta sylissäni, mutta edelleen välillä tuntuu, etten vielä haluaisi... Suurin syy varmaankin on, että pelkään, mitä kaikkea kaksi pientä lasta tuo tullessaan: Jaksanko hoitaa molempia lapsia sekä lisäksi vielä kotia? Osaanko huomioida molempia yhtä paljon? Onko minussa yleensäkään riittävästi äitiä kahdelle lapselle? Ja hullua kyllä, pelkään myös, osaanko rakastaa molempia yhtä paljon. Ja vielä hullumpaa: pelkään, että vahva siteeni esikoiseeni jotenkin särkyy ja että jollain tavalla menetän hänet. Totuushan on, että ainakin kahdenkeskiset hetket vähenevät huomattavasti. Tiedän itsekin, että pelkoni ovat järjettömiä, mutta en voi niille mitään.

Onko ketään muuta äitiä, joka olisi vastaavanlaisessa tilanteessa? Tai yleensäkin, mitä tunteita "pikkukakkoset" ovat odotusaikana herättäneet? Tai miltä on tuntunut huomata olevansa raskaana (vaikka ensimmäistäkin kertaa), vaikkei todellakaan ole suunnitellut sitä? Jaetaan kaikenlaiset ajatukset ja tunteet...
 
Itsellä vasta ensimmäinen raskaus menossa, ja täysi vahinko. Ei millään tavalla odotettu, vaikka aiemmin avomiehen kanssa puhuttiinkin näistä asioista.. mutta; noina aikoina olimme erossa, ja mullakin aika lujaa tuntui menevän, mutta jotenkin asiat selvitettiin ja sovittiin ja päätettiin uudestaan yrittää; ja pari viikkoa sen jälkeen plussasin. Herrajumala sitä oloa. Itkin onnesta JA kauhusta, en tiennyt mitä ajatella. Avomies oli ensin kuukauden verran abortin puolella, ja jotenkin tavallaan myönnyin jo siihen, vaikka en varma päätöksestä oikein ollutkaan. Onneksi en kuitenkaan niin pitkälle mennyt myöntymisessä että olisin ihan toimiin alkanut; siitä pikkuhiljaa sitten aloin puhumaan josko pidettäiskin lapsi.. Ja kun ensimmäiset ultrakuvat saatiin, niin olin ihan myyty vaikka se oli sillon semmonen pienen pieni möykky vaan [:D] [:D] Naurattaa kyllä vieläki noi ensimmäiset kuvat, sellanen pallo vaan. [:)]

Alkukuukaudet meni täysin huoletta, ei ehkä ihan sisäistänyt asiaa edes vielä kunnolla.. Nyt pikkuhiljaa on alkanu hiipii ajatuksia epäonnistumisesta lapsen hoidon ja kasvatuksen suhteen ja oman jaksamisen kanssa. Ei raskausajassa mitään, mutta sitten kun vauva syntyy. Entäs jos en jaksakkaan? Entäs jos en rakasta lasta niinkuin haluan rakastaa enkä pysty yksinkertaisesti tarjoamaan lapselle kaikkea mitä tarvitsee tasapainoiseen elämään ja kehitykseen.. Herrajumala miten on yöt menny miettiessä, että tekikö varmasti oikean päätöksen kun päätti pitää lapsen. Ikääkin vasta 19, että eipä kauheasti tuota kokemusta ole muuten kuin sisarusten lapsista. Mietin päivät ja öisinkin, että onko kellään muulla koskaan ollut samanlaisia ajatuksia raskauden aikana, vai ovatko kaikki oikeasti vain niin onnellisia vauvasta etteivät hetkeäkään epäile itseään? Olen avomiehelle jonkun verran avautunut tästä, mutten suoraan sanonut kaikista ajatuksista. Ei näistä kehtaa kenellekkään puhua, kun heti tuomitaan, sehän on varmaa..
 
ssallalle on pakko sanoa, että suurin osa raskaana olevista esikoista odottavista kelaa noita ihan samoja asioita :) Meillä vauva tuli vähän turhan aikaisin myös, vaikka tietoisestikin oltiin ehkäisy jätetty - aateltiin vaan, että ei se nyt vielä nappaa ;)

Siinä sitä mietti ja pohti, juurikin yökaudet läpeensä, että miten tässä nyt osaa olla ja apua apua apua... Miehellekin monesti itkin, että entä jos mä en pärjää, entä jos me erotaan, entä jos sitä ja tätä ja tota... Vaadin miestäni lupaamaan, että se pitää lapsesta huolen no matter what, vaikka sitten ilman muakin, jos mä en pystyiskään. Olin satavarma, että mieheni on loistava isä ja hän kyllä pärjää, mutta itsestäni en tiennyt... Ja koska hormonit heitteli jo odotusaikana, pelkäsin pahinta ja selasin hullunlailla kaikkea mahdollista baby bluesista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jotta osasin varoittaa lähipiiriäni, että mitä mun käytöksessä tulisi tarkkailla ja että pitäisi tunkeutua meidän reviirille HETI, jos jotain hälyttävää tuliskin...

Ja tässä sitä nyt ollaan. Rakas poikamme on 9kk, parisuhteemme edelleen ehjä (vaikka niitä vauva-ajan karikkoja on ollut ja tuntunut että seilattu myrskyissä enempi kuin auvoisissa satamissa), itsekin täysin järjissäni (hahaah, noh, miten sen nyt ottaa ;)), eikä lapsessa ole moitteen sijaa. Eli uskaltaisin sanoa, että turhaan sitä panikoi! Vaan nuokin tunteet on varmasti läpikäytävä, ne on hyväksikin ja kertoo mielestäni siitä, kuinka sun aivot prosessoi nyt tätä juttua ja sillä tavalla susta tulee ihan täydellinen äiti sille teidän pienelle!

Muhoskalle en osaa sanoa kokemuksella mitään... Oisko tuolla ison lapsikatraan/kakkosen odottelijoissa jotain vertaistukea? Eiköhän nuokin tunteet oo aika yleisiä nimittäin :)
 
Muhoska - meillä nuorimmaisilla vuosi ikäeroa ja hirvitti kyllä aina välillä matkan varrella... Hirvittää välillä vieläkin, vaikka suht helpolla kait ollaankin tähän asti päästy. Silti välillä on aika rankkaa ja miettii, että olishan se isompi ikäero ollut ihan jees. Mulla kun ei toi paineensietokyky ole parhaimmasta päästä ja teen kärpäsestä usein härkäsen. Kai tässä vielä hormoonimyrskyllä on osuutta asiaan.

Neljä lasta on ja yhtäkään en vähemmän rakasta, kaikki yhtä rakkaita ja tärkeitä.

Ja oli sitten eka raskaus tai neljäs, niin kyllä ne ajatukset pyörivät välillä mitä älyttömimmissä asioissa ja peloissakin. Kunpa vaan osaisi antaa asioiden liukua omalla painollaan ja murehtia asioita sitten kun ovat tässä ja nyt, etukäteen ei niitä kauheasti pitäisi murehtia. Toki on asioita joita on hyvä miettiä ja varautua etukäteen. [:)]

Mutta tässä ollaan ja otetaan vastaan mitä elämä tuo. Kunhan vain kaikki saisivat olla terveitä, niin kaikki on aika paljon helpompaa. Meillä tämä vuoden ikäinen on sairastellut lähes kuukausittain korvatuhduksen ja se on ollut aika rankkaa. Eli jos lapset ovat terveitä, se helpottaa eloa kummasti.

Onnea raskaudesta ja tsemppiä matkaan! [:)]
 
Niin kuin SannaKoo jo sanoikin, olen ihan varma, että melkein kaikki odottavat äidit miettivät ja pelkäävät noita samoja asioita - osaanko, pystynkö, jaksanko, pärjätäänkö, kestääkö suhde jne. Itsellä vähän sama tilanne kuin SannaKoolla, eli vaikka ehkäisy jätettiin tietoisesti pois, niin oltiin aika varmoja, ettei se ihan heti nappaa, mutta kuinkas kävikään... Eipä ollut ihan kaikki asiat järjestetty valmiiksi vauvaa varten, eikä ole vieläkään, raskaus on nyt puolivälissä, mutta eiköhän kaikki järjesty. Jotain olisi voinut tehdä toisin, mutta sitä on ihan turha nyt miettiä, parempi keskittyä vaan tulevaan.
 
Meillä ensimmäinen raskaus oli täysi vahinko. Aluksi olimme sitä mieltä, että kai se abortti on tehtävä. Mies tosin vahvemmin ajatteli niin. Tämä sen takia, että olimme olleet niin vähän aikaa yhdessä, ja hänen mielestään olisi hyvä jos viettäisimme vielä aikaa kahden ja syventäisimme suhdetta. Itse kuitenkin tiesin, että en olisi valmis aborttia tekemään. Pikkuhiljaa sain miehen lämpenemään ajatukselle lapsen pitämisestä. Raskaus meni kuitenkin kesken.
Tämän jälkeen jätimme ehkäisyn pois ja parin kuukauden kuluttua olin taas raskaana. Olen lapsesta onnellisempi kuin mistään muusta, mutta epävarmuus kalvaa: mitä jos mieheni ei sittenkään ole valmis saamaan lapsia, vaan tekee tämän vain minun takiani.. Kamala ajatus joka piinaa.
 
mitä mä oon ymmärtäny minisanni niin aika harva mies on koskaan "valmis saamaan lapsia" ei miehille yleensä tuu sellasta vauva kuumetta tai tarvetta tehdä lapsia. Et veikkaan et jokaiselle miehelle se on ensin shokki ja sit siihen ajatukseen tottuu. Et veikkaan et sekin tuottaa pientä sydämmen tykytystä kun vaimo ekan kerran mainitsee ajatuksen lapsen hankinnasta vaikka hetken päästä  mies olisikin intona.

Itelläkin tosissaan ehkäsyrengas oli saunassa tippunut lauteitten alle...Ite oon aina ollu sitä mieltä että jos tällänen tilanne tulee ja ukko ei taho niin ukko lähtee kävelemään että omaa lasta en koskaan voisi tappaa. Mieshän oli 4pvä ihan sekasi koko asiasta se huuti ja räyhäs ja käyttäyty kuin 5v. kakara ja mä vaan toistin sille että aborttia en tee että mun puolesta voit lähtee vaikka samantien kävelemään että mä kyllä pärjään yksinkin. tää ei ole meille ees eka kerta vaan ihan suhteen alussa tulin vahingossa raskaaksi joka pääty kohdunulkoiseen ja vasemman munajohtimen hätä leikkaukseen.. (vissiin hyvä hedelmällisyys meillä kun yhelläkin munajohtimella nappaa pikku vahingosta :D) ja silloin sanoin samaa mutta mies oli paljon rauhallisempi sillon..outoa.. Sit siinä meinas jo ihan tosissaan hermo mennä mieheen että kun se velvollisuuden tunnosta ei halua lähteä kävelemään niin meinasin ihan tosissaan pistää sen kävelemään että oli niin kesken kasvusta sen käytös. Sit mies onneks älys kysellä kavereiltaan jotka on jo isiä että miten ne selvisivät tästä ja sit ukko rauhottu. Nykyään se on jo ihan ok asian kanssa ja varsinkin kun kuuli että poika ois tulossa niin suunnittelee jo vaikka millasta jalkapalloilija tulevaisuutta vauvalle. Että ei meillä vatsaa silitellä ja lässytellä mahalle niinkuin jossain perheissä mutta en mä itekkään lässyttele et kerkiää sitä sit sille vauvallekin lässytellä.

Mitä oon lukennu noista miehistä niin aika moni on kertonu että ei oo sillei ees älynny koko asiaa mut sit ku ekaa kertaa sen vauvan näki tai se tarttu sormeen tai mitä kellekkin niin ei ollut enää mitään epäselvää asiasta. Miehet ei vaan saa sitä samaa juttua koettua sinä 9kk aikana mitä naiset niin ymmärtäähän sen. Ja onko muutenkaan koskaan "virallisesti" oikeaa aikaa tehdä lasta että ehkä se on parempi antaa tulla kun on tullakseen?
 
Muhoska : meillä kans periaatteessa vahinko,periaatteessa ei.monimutkainen juttu ja ajatukset niin sekaisin,varsinkin kun oltiin oltu vasta muutama kk yhdessä kun testi näytti positiivisti.aborttia ei koskaan mietitty.noh, monenlaisia ajatuksia ja pelkoja pyöri mutta kuten monet sanoneetkin se on aika normaalia. noh esikoinen synty ja pian huomasin taas olevani raskaana.silloin oli jälleen tunne apua.mitäs nyt,mut jälleen ei aborttia mietitty.toki tämä kans aiheutti mietintää,juurikin samoja tuntemuksia mitä itse mainitsit.mutta molempia lapsia rakastan yhtälailla.ja toki aina ei riitä itsellä huomioo esikoiselle niin paljoa jos nuorempi vaatii huomioo,ja yksin olen kotona.meillä kun esikoinen on hyvin mustasukkainen.mut pitää vaan koettaa aina olla mahd.paljon esikoisen kanssa. eli meill lapsill tuli ikäeroa 1v1kk. tsemppiä paljon tulevaan ja eiköhän näistä aina selviä,tavalla tai toisella.  näin mekin,vaikka itsellä pinna ei ole se paras.ja en aina tunne olevani äiti-ainesta. mutta nämä ovat ajatuksia ja niitä on hyvä jakaa mikäli haluaa ja pystyy.
 
olen aika surullinen, olen raskaana ja se tuli yllätyksenä..mieskin alkuun oli sitä mieltä että pieni saa tulla kerta oli tullakseen..tänään nyt illalla alkoi empimään ja ehotella aborttia.[:(] Tavallaan ymmärrän ku meillä on jo 3 pientä(alle 4v) lasta mutta minä ehdin jo ruveta todenteolla odottamaan uutta vauvaa..jos joku ymmärtää mitä haen takaa. kuitenkin kun juteltiin lisää ja kyselin asioista mies sanoi että ei hän haluais aborttia, mutta silti se olisi viisainta hänen mielestään.Noh sitten hermostuin jahkailuun ja kysyin että mitä hän nyt haluaa..pitää lapsen vai ei ettei enää kierrellä.. Mies suuttui, viskoi tyynyillä ja minä tulin tänne sohvalle pyyhkimään kyyneleitä ja purkamaan pahaa mieltä tänne. Että tässä se todistettu että miehet on ihan sekavassa mielentilassa kun on lapsen saannista kyse. Noh..eipä siinä..niin olen itsekkin..olen tavallaan päättänyt että pidän lapsen sitten vaikka yksin jos mies ei sitä suvaitse..pelottaa vaan kuinka pärjään
 
Luulis nyt toisaalta tittelintuure että jos on jo 3 pikkusta niin se neljäs siinä "Konkurssissa" niin vaikuta suuntaan tai toiseen. Sanot ukolle vaikka että pistätte töpselit solmuun niin ei sit enää tarvii tehdä vauvoja [:)] Ja onhan sekin mukavaa et ne on toisilleen seurana ja kaikki kasvaa aika samaan aikaan "pois kotoa" et saa sit taas omaa rauhaa [:D] Että sit jos olisi isompi ikä ero niin sitä ois aina siinä vauva rumba vaiheessa..nyt saa kaikki kerralla alta pois ja sit ku rupevat koulua ym käymään niin sitähän pääsee melko helpolla. Raskastahan se varmasti tulee olemaan mutta luulisin että ei se mieskään sitä oikeasti halua kesken laittaa vaan pelkää että kuinka pärjää 4 pienen kanssa..mutta onkai ihmiset ennenkin pärjännyt.. jaksamisia!
 
Juu, näin se on et sitä pelottaa mutta nyt se taas on ihan mielissään jo suurempaa autoa suunnittelemassa jne käytännön asioita ja eilen illalla silitti tota mun massuakin ja sanoi kasva vaan rauhassa [:D] Että ei tästä ihan konkurssia taida sittenkään tulla[;)]
 
Mukava kuulla tittelintuure, että aborttipuheet ovat loppuneet. Olen melkeinpä varma, että siitä olisi jäänyt iso haava perheeseen.... Kun tiedän että perheissä joissa lapsia on paljon, ja useampikin voi olla ollut hyvin epätoivottu vahinko, niin sitten kun se vauva siinä on, ja ne lapset siinä koko joukko.... niin KENET niistä haluaisit menettää, tai ettet olisi koskaan tuntenutkaan? No et ketään.
 
Heh, kuulostaapa tutulta ajatukselta Minisanni, että entä jos mies ei halunnutkaan lasta vaan tekee tämän vaan siks kun mä halusin/ en halunnut aborttia. Mitä jos mä en sitten jaksakkaan tai jos tulee ero kun vaavi on syntynyt. Ja ei meilläkään vielä ainakaa juurikaan mahaa silitellä, varovasti joskus koettaa josko tuntuis jo potkuja. Mikä on kyllä aika hellyttävää[:D] Kerran kysyin et nyt vaavi ois hereillä, haluatko kokeilla ni vastaus oli et en tiedä uskallanko [:D][:D]
Saas nähdä mitä tässä vielä keksii panikoida!![8|]
Ja sitten vielä sanotaan että nauti nyt raskausajasta
 
Joo en mäkään oo koskaan oikein tajunnu tota nauti raskausajasta juttua.. Oireeton koko alku raskaus (eli ihan normaali olo jos hormooni helevettiä ei lasketa mukaan) ja nyt ku "oireita" on niin ne on ääretön väsymys, jatkuva pissa hätä ja virtsarakolla leikkiminen..sillei miltä kohdin tää nyt on sit erityisen nautittavaa? [:D] Nää taitaa nyt taas olla jotain psykologisia "koitetaan kääntää äitien päät pois ahdingosta" juttuja [:D] En mä tästä nyt kärsikkää mut en mä nyt tästä erityisesti nautikkaan kun hengästyy jo paidan päälle laittamisesta [:D] no päivääkään en pois vaihtais mutta en ees yritä tästä tehdä mitenkään maailman onnellisinta ja nautinnollisinta aikaa.
 

Hei,

Täältä saa hyvä tukea ja tietoa vahinkoraskauksien ja abortin miettimisen suhteen:

http://www.ituprojekti.net/

Suosittelen lämpimästi! Jos ei oo vauvan kanssa eläminen välttämättä aina helppoa, niin ei myöskään abortin kanssa. Eli kannattaa punnita huolellisesti. Voimia jokaiselle ja tuokoon tuleva vauva myös paljon iloa elämäänne! :)
 
Meillä tässä kanssa taitaa olla vähän hankala tilanne. Jätin pillerit pois erinäisistä syistä ja mies tiesi tämän varsin hyvin. Yhdessä päätettiin, tulee jos tulee. Nyt kuitenkin kun tulin heti pillereiden jälkeen raskaaksi on miehen kanta toinen.

Mies tuli töistä ja lähdimme kauppaan. Kerroin sitten, että nyt ollaan raskaana. No tästäkös hän kimpaantui.. Yritin siinä sitten selittää, että muisteles mitä sanoit, ja ei kukaan voi olla noin vastuuton. Meni parituntia ja oli jo rauhallisempi, sanoi että keskustellaan tästä vielä. Minä olen kantani asiaan kertonut. Tämä on tietoisesti "tehty" lapsi ja aborttia en edes harkitse.

Nyt tässä on pari päivää mennyt, etten ole koko asiasta viitsinyt hirveästi paasata. Rakkautta  mies on osoittanut kuin mikä. Aamuisinkin heti pussailemassa (yleensä aamuisin sellainen hapannaama)
Viikonloppuna olisi tiedossa yhdet pikkujoulut ja siihen sanoin vain, että tulen vain syömään kun en voi mitään ottaa. Eipä tuohon reagoinut mitenkään kummoisemmin, sanoi vain, että tuskin kukaan ihmettelee kun et juo muutenkaan usein.

Tässä oli välissä sellainenkin homma, että tuli kiskastaverta, josta pelästyin ja mainitsin, että saattoi mennä kesken. Mutta olen tehnyt testejä ja edelleen vahva plussa (mihelle tästäkin kerroin). Eikä siihenkään suurempaa reagtiota..

Tänä aamuna valittelin raskasta oloa ja yleistä väsymystä ja sanoin, että vauva taitaa viedä kaiken energian.. Makoiltiin silloin sängyllä. Katsoin vaivihkaa miestä ja hän tuijotti tyhjyyteen, eli jotain siellä päässä liikkui. Mitään ei taaskaan kommentoinut.

Pelottaa ottaa koko homma puheeksi. Toisaalta mies kyllä tietää missä mennään. En vain jaksaisi mitään riitelyä ym. Olen kerran aikaisemmin tehnyt abortin ja lapsi oli avopuolisoni myös.. Silloin jo sanoin, että se oli ensimmäinen ja viimenen kerta.

Toivon nyt, että tuo on vain jotain järkytystä ja ehkäpä se tuosta vielä..
 
Ciiwi eiköhän tuo ole alkujärkytystä vain. Ei munkaan ukko osoittanut mitään mielenkiintoa koko asiaa kohtaa enemmänkin kapinointia siitä miten asiat menee aina niinkuin minä tahdon (mies olisi ollut abortin kannalla) mutta sitten oikeestaan sen ensimmäisen ultran jälkeen kun käytiin vauvaa yhdessä kurkkimassa asenne muuttui. Siinä penkissä ku mies istu niin tuhinasta kyllä huomasin että mies oli myyty. Mutta ei se vieläkään jaksa hirveesti hössöttää asiasta tai kauheesti mahaa hiplailla et välillä kokeilee ku vauva hikottelee ja myllertää mutta ei se siinä koko iltaa istu. Mutta asiasta ollaan puhuttu että alku oli mitä oli mutta nykyään on jo ihan innoissaan tuolevasta pojastaan. Nuo ukot tarvii vaan vähän sulattelu aikaa ja ite huomasin ainakin parhaaksi antaa sen rauhassa märehtiä kun muuten tulis vaan kauhee tappelu. Sekin autto kun käskin puhua kavereilleen jotka jo olivat isiä et millasta on.
 
Ciiwi: En tunne sun miestäsi, mutta miehet vaatii joskus aika kauankin aikaa tottuakseen johonkin ajatukseen. Se että eka reaktio on ollut noin voimakas ja negatiivinen ei kyllä varmastikaan merkkaa niin paljon. Hänen päässään liikkuu nyt vaan niin monta asiaa: talous, vastuu, oman elämän loppu, jne jne. Miehille on vaikeampaa käsitellä monta asiaa samanaikaisesti.
Uskon että ajalla homma selviää.
En menis koko ajan mainitsemaan vauvaa miehelle. Jos olet kerran päättänyt pitää lapsen riippumatta isäehdokkaan toimintatavasta niin anna asioiden vaan edetä rauhassa. Jos koko ajan olet mainitsemassa vauvaa niin mies saattaa tuntee kauheeta painetta - mikä ei ole hyvä kun hän yrittää omassa päässä selvittää omia tunteitaan tilanteesta.
Voimahaleja sinulle - ja onnea raskauteen!!
 
Toivon todella, että hänen suhtautumisensa asiaan muuttuu. Alkujärkytys oli tosiaan aika suuri hänelle.
Minä itse olen luonteeltani juuri sellainen, kun jotain ihanaa mieletäni tapahtuu haluaisin jauhaa siitä päivät pitkät jne.
Nyt kun muut eivät tästä vielä tiedä ei ole muuta kuin mies ja nyt sitten pakko yrittää pitää mölyt mahassa.

Meidän kaveripiirissä ei ole vielä hirveästi muita isejä. Ollaan tosiaan aika nuoria 22 v.  Serkkuni (joka kuuluu kaveriporukkaan) on meitä vuoden vahempi ja hänellä on vuoden ikäinen tytär. Hän on siis mies. Sitten on vaan niitä tutun tuttuja jotka ovat isejä ja äitejä.

Miehen vanhempi veli (26 v.) joka seurustellut 10 v. saman naisen kanssa, ei heilläkään vielä ole lasta. Joten ei siitä isoveljestäkään sitten siinä suhteessa apua ole.

No ei tässä auta muu kuin katsoa miten tämä tästä etenee.
 
en mäkään oo ku vasta 23v, no mies nyt on jo 28 ja silti otti yllätyksen paljon raskaammin :D Mut oisko työkavereissa isiä? Munkin ukko tais työkaverinsa kanssa puhua jonka lapset ovat jo isoja mutta kuitenkin hyvin tuntuvat nuo vanhemmatkin isukit muistavan alku järkytyksen ja muut tunne myllerrykset vuosien takaa. Ilmeisesti kuitenkin hyvät tuntemukset tänä päivänä työkaverilla ollut kun mies niin rauhoittui puhuttua hänen kanssa. 

Tänne mäkin sillon alussa (no oikei yhä edelleen..) jaarittelin tuntemuksia kun muille oikein voinut vielä puhua. Et ei kannata myöskään sisälle kaikkee intoa pantata ettei räjähä :) Uskon kyllä että se ukkoskin siitä rauhottuu..veikkaisin et viimestään jos/kun saat sen ultraan raahattua. Et ei mun miestä ainakaan nuo neuvolat kiinnosta yhtään (hyvä niin) mutta ultriin on tullut mukaan ihan varmaan itsensäkin takia. Ja kuitenkin loppujen lopuksi melko tietoinen raskaushan tuo on kun mies tiennyt kuitenkin että se mahdollisuus on olemassa. Ei varmaan vaan osannut arvata että niin nopeesti? Tänne vaan avautumaan tuntemuksista ja hyppimään kattoon ja anna sen ukon pohtia asioita vähän aikaa :) Tsemppiä!
 
Takaisin
Top