Väsyttää..

T

TicTacToco

Oman äänensä löytänyt
Suoraan sanottuna olen aivan järkyttävän väsynyt. En välttämättä fyysisesti, vaan henkisesti. Lapsi on esiuhmassaan kiukutellut kolme päivää putkeen ja testaillut minua kaiken aikaa. Periksi en ole vielä antanut, mutta nyt alkavat voimat loppua.
Hetkittäin vihaan miestäni, joka vain istuu koneella kuulokkeet päässään eikä edes huomaa lapsemme raivostumista ennen kuin itse karjaisen miehelle jotain kohteliasta ("Lapses huutaa taas, tee nyt siekin v-ttu välillä jotain!") Mies ei myöskään auta kotitöissä, koska ei kuulemma osaa. Sen takia asumme kämpässä, joka muistuttaa lähinnä kaatopaikkaa, en vain jaksa siivota lapsen kiukutessa taustalla. Mistä löytyisi apu?

Sent from my MediaPad 7 Vogue using Tapatalk
 
Meillä on 2-vuotisuhma parhaimmillaan. Toi on rankkaa. Ärsyttävää ettei miehesi ota osaa lapsen hoitoon, on se jännä että osaavat ulkoistaa itsensä epämiellyttävistä tilanteista. Se että mies sanoo ettei osaa kotitöitä niin oisko prkl aika opetella?! Yhtälailla se on hänen perheensä eikä kaikkia hommia voi jättää sulle. Ootko jättäny isää lapsen kanssa kahdestaan? Pakota se selviämään itse muuten se ei koskaan opi. Mä jätin miehen aika pian pojan kanssa kahdestaan jotta oppii pärjäämään sen kanssa yksin, muuten nojautuisi aina muhun ja odottaisi mun hoitavan kaiken. Ja onneksi tein niin.

Yksi vaihtoehto voisi olla perheneuvola jos tuntuu ettet selviä yksin. Mies myös mukaan sinne, hän ei ehkä tajua asian vakavuutta.
 
Kyllä ne miehet osaa, ne ei vaan viitsi!
Ja miksi tekisivätkään mitään, kun on joku toinen joka tekee heidän puolestaan.

Itse olen alle 30v, mutta keskustellut paljon esim. vanhempien naisten kanssa parisuhteista ja se, mikä on monesti käynyt ilmi niiden kohdalla, jotka ovat eronneet, on ollut juuri tuo miehen avuttomuus.
Oikeastaan se ei ole edes avuttomuutta vaan laiskuutta.

Mekin olimme oman mieheni kanssa erossa pari vuotta ja kun huomasimme, että meillä on vielä tunteita toisiamme kohtaan, niin meidän oli ensin käytävä läpi asiat, mitkä meni vikaan ennen kuin olisimme voineet alkaa rakentaa yhteistä elämäämme.

Itse sanoin suoraan, että minusta tuntui kuin minulla olisi ollut kaksi lasta, kun sain kaiken hoitaa hänen puolestaan. Monen asian hän olisi voinut hoitaa itse, mutta minä tein silti hänen puolestaan.
Jälkeenpäin mietin, että se oli aivan omaa syytäni. Itsepä olin suostunut siihen rooliin.
Sitten öisin miehen nukahdettua itkin itseäni uneen, koska olin henkisesti niin uupunut kaikesta.
Parisuhteesta, lapsesta ja siitä ettei itselleni jäänyt ollenkaan omaa aikaa ja tuntui, että olin kadottanut itseni kokonaan.

Olemme nyt muutaman vuoden olleet yhdessä (toivottavasti toinen kerta toden sanoo :)) ja nyt kaikki on erilaista, koska minä ja mieheni ollaan erilaisia.
Otettiin opiksemme, että parisuhde on yhteistyötä ja sitä on itse vastuussa siitä ettei ryhdy toisen palvelijaksi.
Silloin kun hän on kotona, minä saatan välillä hetkeksi perääntyä kotitöistä ja hän ottaa vastuun.
Oli kyseessä sitten pyykit, imurointi tai ruoanlaitto.
Monesti teemme asiat yhdessä, koska sitten ne hoituvat nopeammin ja meillä on perheenä enemmän aikaa viettää yhdessä. Tai jompikumpi meistä ehtii tehdä välillä omia juttuja ja tavata kavereitaan.

Ja meillä tosiaan ei ole mitään astianpesukonetta tai pyykinpesukonetta tällä hetkellä, joten noihinkin hommiin menee oma aikansa :grin

Puhukaa miestenne kanssa ja kertokaa, mitä te ajattelette ja tunnette.
Kertokaa suoraan, jos tuntuu siltä ettette jaksa ja tarvitsette häntä arjen pyörittämiseen tai haluatte hetken olla itseksenne.
Mitään vihjailuja ei kannata harrastaa, niitä miehet harvemmin osa tulkita tai ottaa vakavasti.

Itse joudun vieläkin kamppailemaan etten ota vastuuta kaikesta.
Ja nyt on toinen lapsi tulossa minä hetkenä hyvänsä, niin nyt jos koskaan, on opittava antaa miehellekin ottaa vastuuta isänä.
 
Meilläkin meinaa välillä alkaa kasautua hommat minun harteilleni. Sit on vaan keskusteltava asioista miehen kanssa, et en mä jaksa ja tehtävä asiolle jotain. Jos mies sanoo, ettei osaa niin sanoo vaan, et tule kuule tänne, opastaa vieressä ja laittaa tekemään. No meillä mies tekee onneksi enemmän kotitöitä, mut jää hänellä enemmän omaa aikaa, kun mä huolehdin enemmän lapsesta. Nyt oon ruvennut ottaa omaa aikaa itselleni, et käyn vaikka tunnin lenkillä tai miellään just lähen jonnekin, et ei sit vaan päädy se laps mun hoidettavaks tai en keksi mitään kotitöitä. Välillä pitää olla itsekäs, et jaksaa ja voi olla hyvä äiti. Kurjaa, ettei mies sitä aina oma-alotteisesti tajua, et äitille se oma aika olis ihan yhtä tärkeä kun isälle.

Suosittelen vertaistukea, avointa päiväkerhoa, perhekahviloita yms., missä lapsella on vähän erilaista toimintaa, jolloin ei malta kiukuta välttämättä niin paljon ja ite saa muuta ajateltavaa ja jutella toisten äitien kanssa. Perhetyöntekijästä voisi myös löytyä apu, jos teidän kaupungista voi saada sellaisen. Sinä saat vapaa-aikaa tai siivousapua sieltä. Ota apua vastaan kun selvästi sitä tarvitset. Pyydä myös vaikkapa ystävien tai perheen apua. Ei kaikesta tarvitse selvitä yksin. Tsemppiä!
 
Mies pärjää kyllä pojan kanssa kaksisteen, otan aina välillä omaa aikaa ja vaipanvaihdotkin ulkoistettu melkein kokonaan miehelle, mutta kotityöt. Ei suostu tekemään mitään juuri sillä verukkeella ettei osaa. Ei pesukonetta voi edes tyhjentää, kun ei tiedä mihin astiat menevät (olen teipannut hyllynreunoihin maalarinteipillä, mitä hyllyyn pitää laittaa). Olen uhannut jopa erolla, muttei silti auta. Mies vain kiukkuaa minulle, että olen täysi kusipää, kun en anna hänen viettää lyhyttä vapaa-aikaansa rauhassa (ts. Koneella). Töitä tekee 11-17 ja jopa kauppaan lähteminen on niin inhottavaa.
 
Miehesi toimii kyllä väärin, ei siitä mihinkään pääse. Jos et saa häntä tajuamaan että hänenkin on hoidettava oma osansa kotitöistä niin harkitse eroa vakavasti. Joku astianpesukoneen tyhjentäminen ei voi olla niin ylivoimainen homma ettei sitä muka oppisi. Ymmärrän kyllä sen että mieskin tarvitsee lepoa jos tekee normitöitä mutta jos työtkin on vain 11-17 niin siinä jää aikaa yllin kyllin.
 
Itse olen tässä koko raskauden aikana opiskellut ja käynyt töissä samaan aikaan, hoitanut kotia sekä meidän tyttöä, kun oma mieheni on välillä arkipäivät ollut muualla hommissa ettei pysty kotiin tulemaan kuin vasta viikonloppuna.

Kyllä suututtaa lukea tällaisista avuttomista omaan napaansa tuijottajista, jotka ei vaivaudu tekemään yksinkertaisiakin asioita.. MUTTA...

...Sitten tässä tuli mieleen, että onko miehesi ollut aina tuollainen? Ennen kuin saitte lapsen?
Asuitteko yhdessä ennen raskautta vai muutitteko yhteen, kun tulit raskaaksi?

Toinen asia, mikä mieleeni tuli, että jos miehesi ei ole aina ollut tällainen, niin voisiko hän olla masentunut?
Tai voisiko hänellä olla jotain huolia, joista ei ole puhunut mitään ja ne vievät häneltä voimia ettei pysty tai jaksa olla se yhteistyökykyinen puoliso..?

Oletko sinä kysynyt häneltä, että onko hänellä kaikki kunnossa?

Itse silloin "nuorempana" en koskaan tullut ajatelleeksi, että miehilläkin on oikeasti tunteita. Kuulostaa vähän hassulta, mutta ei sitä vaan ajatellut, että miehetkin ajattelevat välillä syvällisiäkin asioita elämästä.
He eivät vain puhu niistä, (onhan niitä naisiakin jotka ei puhu), koska ajatukset ja tunteet on välillä vaikea osata pukea sanoiksi ja kokonaisiksi lauseiksi.

Niin ja tuo uhkailu ei auta mitään.
Mitä enemmän sitä uhkailee, sitä vähemmän tosissaan toinen sen ottaa, koska koskaan ei ne uhkailut käy toteen, joten mitään pelättävää ei oikeasti ole.
 
Ollaan juteltu paljonkin aiheesta. Omien sanojensa mukaan ei ole masentunut, mutta stressaantunut. Tänään toi töistä tullessaan lepytyslahjaksi höyrypesurin. Ja tarjoutui siivouksen sijaan viemään roskat, pullot, tölkit, lasit, pahvit yms. Kierrätykseen ja vahtimaan poikaa.

Sent from my MediaPad 7 Vogue using Tapatalk
 
Takaisin
Top