Välirikko omien vanhempien kanssa - perheen perustaminen

[Anonymali]

Onko täällä muita kypsässä iässä olevia ihmisiä, jotka ovat perustamassa perhettä (yritysvaiheessa tai jo raskaana) ja joilla on syystä tai toisesta mennyt välit oman perheen kanssa?

Taustaksi: Olen kasvanut näennäisesti tavallisessa perheessä, mutta todellisuudessa jouduin kohtaamaan henkistä väkivaltaa, laiminlyöntiä ja tunnekylmää arkea. Isäni oli kuin tikittävä aikapommi, joka saattoi saada raivokohtauksen vaikkapa jos en syönyt lautastani tyhjäksi. Minulla on kaksi nuorempaa sisarusta, enkä koskaan muista saaneeni äidiltäni hellyyttä tai tukea edes silloin kun isäni raivosi. Äitini on aina ollut todella kriittinen ja empatiakyvytön ihminen, joka on päästänyt suustaan sellaisia sammakoita, että on vaikea ymmärtää kuinka äiti voi sanoa sellaisia asioita omille lapsilleen.

Muutin jo nuorena aikuisena toiselle paikkakunnalle ja meillä oli jokseenkin asialliset välit. Sittemmin muutin ulkomaille ja olen neljän kympin kynnyksellä tehnyt raskasta työtä oman itseni löytämiseksi. Kuvittelin aina kasvaneeni tavallisessa perheessä, mutta mitä enemmän tiedän muiden lapsuudesta, sitä paremmin ymmärrän miten paljosta olen jäänyt paitsi. Perusturvallisuuden tunteen puute on aiheuttanut minulle paljon haasteita elämässä, mutta olen kuitenkin pärjännyt melko hyvin.

Olen jo noin 10 vuoden ajan sanonut äidilleni, että en halua olla missään tekemisissä isäni kanssa. Äitini ei ole koskaan millään tapaa kommentoinut sitä tapaa, jolla isäni piti minut koko lapsuuden ja nuoruuden jatkuvassa stressitilassa ja raivokohtauksen pahimmillaan ollessa olin usein varma siitä, että hän tappaa minut. Koko tämä lapsuuden trauma on lakaistu täysin maton alle.
Äitini on viime vuosien aikana kääntänyt minulle selkänsä tilanteissa, joissa olisin tarvinnut äitiä. Ero pitkäaikaisesta suhteesta esimerkiksi. Hän ei koskaan kommentoinut asiaa millään tavalla. Hän on soittanut minulle ehkä kerran tai kaksi vuodessa. Ja tällöin hän puhuu vain muiden asioista, eikä koskaan kysy mitä minulle kuuluu.

Nyt minulla on uusi kumppani ja olen raskaana. Minulle on ajan saatossa vahvistunut ajatus siitä, että en halua vanhempiani lapseni elämään. Äidilläni ei ole mitään käsitystä siitä millaisia asioita suustaan voi päästää, joten olen varjellut puolisoani häneltä. Onneksi heillä ei ole yhteistä kieltä. Isäni kanssa en halua olla koskaan missään tekemisissä, sillä voin fyysisesti pahoin jo siitä ajatuksesta, että joutuisin kohtaamaan hänet.

Mutta äitini, onko minulla velvollisuus kertoa hänelle että olen raskaana? Entä onko minun otettava hänet mukaan lapsen elämään? Heillä ei tule olemaan yhteistä kieltä, mutta toisaalta äitini tuntien en halua hänen viettävän aikaa lapseni kanssa. Minusta olisi hienoa, jos voisin jakaa elämän hienot asiat perheeni kanssa, mutta jokaisesta kerrasta jää päällimmäisenä suru siitä, että en edelleenkään riitä ja että äitini ei osaa koskaan iloita puolestani vaan kritisoi. Onko kukaan muu suojellut omaa mielenterveyttään ja lapsiaan kerta kaikkiaan pitämällä välimatkaa?

 

[Pingviiniemo]

Onko täällä muita kypsässä iässä olevia ihmisiä, jotka ovat perustamassa perhettä (yritysvaiheessa tai jo raskaana) ja joilla on syystä tai toisesta mennyt välit oman perheen kanssa?

Taustaksi: Olen kasvanut näennäisesti tavallisessa perheessä, mutta todellisuudessa jouduin kohtaamaan henkistä väkivaltaa, laiminlyöntiä ja tunnekylmää arkea. Isäni oli kuin tikittävä aikapommi, joka saattoi saada raivokohtauksen vaikkapa jos en syönyt lautastani tyhjäksi. Minulla on kaksi nuorempaa sisarusta, enkä koskaan muista saaneeni äidiltäni hellyyttä tai tukea edes silloin kun isäni raivosi. Äitini on aina ollut todella kriittinen ja empatiakyvytön ihminen, joka on päästänyt suustaan sellaisia sammakoita, että on vaikea ymmärtää kuinka äiti voi sanoa sellaisia asioita omille lapsilleen.

Muutin jo nuorena aikuisena toiselle paikkakunnalle ja meillä oli jokseenkin asialliset välit. Sittemmin muutin ulkomaille ja olen neljän kympin kynnyksellä tehnyt raskasta työtä oman itseni löytämiseksi. Kuvittelin aina kasvaneeni tavallisessa perheessä, mutta mitä enemmän tiedän muiden lapsuudesta, sitä paremmin ymmärrän miten paljosta olen jäänyt paitsi. Perusturvallisuuden tunteen puute on aiheuttanut minulle paljon haasteita elämässä, mutta olen kuitenkin pärjännyt melko hyvin.

Olen jo noin 10 vuoden ajan sanonut äidilleni, että en halua olla missään tekemisissä isäni kanssa. Äitini ei ole koskaan millään tapaa kommentoinut sitä tapaa, jolla isäni piti minut koko lapsuuden ja nuoruuden jatkuvassa stressitilassa ja raivokohtauksen pahimmillaan ollessa olin usein varma siitä, että hän tappaa minut. Koko tämä lapsuuden trauma on lakaistu täysin maton alle.
Äitini on viime vuosien aikana kääntänyt minulle selkänsä tilanteissa, joissa olisin tarvinnut äitiä. Ero pitkäaikaisesta suhteesta esimerkiksi. Hän ei koskaan kommentoinut asiaa millään tavalla. Hän on soittanut minulle ehkä kerran tai kaksi vuodessa. Ja tällöin hän puhuu vain muiden asioista, eikä koskaan kysy mitä minulle kuuluu.

Nyt minulla on uusi kumppani ja olen raskaana. Minulle on ajan saatossa vahvistunut ajatus siitä, että en halua vanhempiani lapseni elämään. Äidilläni ei ole mitään käsitystä siitä millaisia asioita suustaan voi päästää, joten olen varjellut puolisoani häneltä. Onneksi heillä ei ole yhteistä kieltä. Isäni kanssa en halua olla koskaan missään tekemisissä, sillä voin fyysisesti pahoin jo siitä ajatuksesta, että joutuisin kohtaamaan hänet.

Mutta äitini, onko minulla velvollisuus kertoa hänelle että olen raskaana? Entä onko minun otettava hänet mukaan lapsen elämään? Heillä ei tule olemaan yhteistä kieltä, mutta toisaalta äitini tuntien en halua hänen viettävän aikaa lapseni kanssa. Minusta olisi hienoa, jos voisin jakaa elämän hienot asiat perheeni kanssa, mutta jokaisesta kerrasta jää päällimmäisenä suru siitä, että en edelleenkään riitä ja että äitini ei osaa koskaan iloita puolestani vaan kritisoi. Onko kukaan muu suojellut omaa mielenterveyttään ja lapsiaan kerta kaikkiaan pitämällä välimatkaa?

Tsemppiä paljon! Nää on vaikeita pohdintoja, eikä mulla ole oikeita vastauksia. Itse tulen eheästä perheestä, mutta tiedän myös ihmisiä jotka ei tule. Kuulemani perusteella voisi olla parempi pitää etäisyys myös äitiisi. Usein jos on empatiakyvytön ja omaa arvostelevia piirteitä, ne jatkuu vaikka äitisi olisi lapsen elämässä mukana. Voi tulla arvosteluja vanhemmuudesta ja haukkuja kun asiat ei menekkään niinkuin hän haluaa... Se on raskasta.

Ymmärrän että olisi ihana jakaa asiat äitisi kanssa. Jokainenhan unelmoi ehjästä perheestä, mutta voi olla että sinun olisi parempi olla ilman pelkoa arvostelusta ja tuomitsemisesta. Nyt on mahdollista kokea ehjä perhe sen kautta, että luot lapsellesi hyvän ympäristön kasvaa ja keskityt rakastamaa. Vaikka ainahan se varmasti kulkee mukana kun haluisi normaalisti jakaa asiat lapsen isovanhempien kanssa.

Oletko käynyt terapiassa keskustelemassa näistä kokemuksistasi? Olen nähnyt, että se vaikuttaa helposti suhteeseen omaan lapseen ja tunneyhteyden luomiseen, jos äidillä on takana traumoja joita ei ole käsitelty. Masennus tulee myös helpommin.

 

[Ginger]

Minulla on samantyyppistä taustaa kuin sinulla. Olen kolmekymppinen ja minulla on kaksi lasta. Tein aikoinaan esikoistani odottaessani päätöksen, että vanhempani saavat olla lasten elämässä mukana, mutta minun asettamillani rajaehdoilla. En silti halua, että omasta lapsuudestani siirtyy huonoksi kokemiani asioita lapsilleni. En koe että vanhempani ovat huonoja ihmisiä, mutta heiltä puuttuu mielestäni turvallinen lasten kasvattamisen taito, kummaltakin ja oma lapsuuteni oli erittäin haastava. Oma työ, minkä olen joutunut tekemään aikuiseksi kasvaakseni tällä taustalla, on ollut suuri. Mutta pärjään ja olen ylpeä, miten olen saanut kasvatettua lapsiani. Olen saanut myös tukea esimerkiksi perheneuvolasta, johon suosittelen olemaan yhteydessä jos haluat keskustella suhteestasi vanhempiisi nyt äitiyden kynnyksellä.

Vinkiksi sanoisin, että tee niin kuin sinusta parhaalta tuntuu. Lapsilla on oikeus isovanhempiinsa, ajattelisin sen paremminkin sen kautta. Jos koet, että vanhempasi eivät ole vahingoksi lapsille, pidä ihmeessä jonkinlaista yhteyttä. Huomaa, että voit asettaa itse rajat yhteydenpidolle sinulle sopivalla tavalla. Lapsesi voi ihmetellä myöhemmin, mikäli ette ole missään tekemisissä. Kuitenkin jos koet yhteydenpidon selvästi ottavan enemmän kuin antavan, voi silloin olla viisasta pitää selvä etäisyys. Et kuitenkaan ole velvollinen tekemään mitään vanhempiesi suuntaan. Omat ajatukseni vanhempieni rajaamisesta lapsen elämästä olivat voimakkaammat raskausaikana ja hieman tasoittuivat lapsen syntymän myötä. On lapsen etu mitä enemmän hänellä on turvallisia aikuisia elämässään, mutta on myös vanhemman velvollisuus pitää ne ihmiset etäällä, jotka voivat vahingoittaa lasta. Ehkä löydät jonkun kompromissin asiaan.

 

[Anonymali]

Kiitos kommenteista


Minun on todella vaikea ymmärtää äidiltäni puuttuvaa äidinvaistoa ja kykyä suojella lapsiaan pahalta. Huomaan, että itselläni on todella voimakas vietti suojella itseäni, puolisoani ja en pysty kuvittelemaankaan, että päästäisin lapsiani lähelle ihmisiä, joita en itse koe turvalliseksi.

Äitini on aina tehnyt asiat omilla ehdoillaan ja naureskelee, että hänellä on "tekijän oikeus" tehdä minulle niin kuin häntä huvittaa. Tämä pelottaa minua, sillä samaan aikaan hän ei ole koskaan ymmärtänyt että tekijällä on jonkin verran velvollisuuksakin... En usko, että voisin koskaan jättää äitini yksin lapseni kanssa. Itse lapsena ollessani meillä ei ollut mitään rutiineja tai valvontaa, ja häneltä puuttuu täysin ymmärrys lapsen tunne-elämän kehityksestä. Vaikea pohdinta edessä tosiaan.

Puolisolla on hänelläkin ollut vaikea lapsuus, mutta kuulemani perusteella hän on kuitenkin saanut rakkautta, tukea ja häntä on ennen kaikkea kohdattu lapsena, eikä ikuisena vaivana jonka pitää lopettaa "mankuminen", "itkun vääntäminen" tai ylipäänsä olla lapsi. Koska yksi päällimmäisistä havainnoista on, että minä en saanut koskaan olla lapsi ja tarvita äitiäni.

Pelkään, että äidin elämään mukaan ottaminen voi tulehduttaa meidän välit entisestään, sillä hän ei ole koskaan kunnioittanut minun rajojani tai tarpeitani.

 

[Däumeline]

Ihanaa, että löytyy vertaistukea, vaikka tosi kauheahan tämä on aiheena
Tässä vähän mun samankaltaista taustaa:
Äitini on narsisti, tunnekylmä ihminen. Lapsuudessani hän joi aina mahdollisuuden tullen tosi raskaasti. Syytti kaikista ongelmistaan isääni, isäni oli paljon töissä, jotta pystyisi elättämään äitini haluamaa elintasoa. En muista koskaan lapsuudessa leikkineeni äitini kanssa, enkä ole häntä koskaan halannut. Isästäni mulla on joitain muistoja ihan pienestä pitäen.
Veljeni ovat molemmat jääneet luokalleen, ja minut pistettiin tyttönä täydellisen lapsen rooliin, minussahan ei saanut olla vikaa. Olin koulukiusattu ja masennuin, äitini nauroi, kun yritin hänelle siitä puhua. Eihän minulla voinut olla mitään hätää, kun oli katto pään päällä ja ruoka pöydässä. En yhteyden puutoksen vuoksi koskaan kokenut hänen olevan äitini.
Muistan useita tilanteita lapsuudesta, jolloin äidin juominen johti siihen, että poliisit tuli ovelle (esim. kerran äiti kaatui kännissä itse, ja syytti siitä isää soittaen poliisit paikalle. Silmännäkijänä tiesin, ettei isä tehnyt mitään). Jouduin olemaan autisminkirjoon kuuluvalle pikkuveljelleni se turvallinen vanhempi, vaikka olin itse vasta teini-ikäinen.
Äitini käytös johti siihen, että asuin suurimman osan lapsuutta isovanhempieni luona omasta halustani.
Hypätään ajassa eteenpäin esikoiseni raskauteen: vuosien saatossa äitini käytös muuttui maaniseksi. Olin pitänyt häneen neutraalit välit, eli siedin häntä vain perhesuhteen vuoksi, koska en halunnut perheessä draamaa. Nyt tilanne muuttui, äitini rupesi väkivaltaiseksi isääni kohtaan. Isäni puolustautuessa äitinikin sai mustelmia ja soitti poliisit paikalle. Tätä tapahtui joka viikonloppu ja isäni tuli meille (minun ja mieheni luokse) usein turvaan. Hän ei osaa ottaa avioeroa, en tiedä johtuuko siitä, että äitini kiristää häntä jollain vai siitä, että on jo niin puutunut tilanteeseen ettei jaksa. Tarjosin apua, mutta ei sitä ottanut vastaan.
Totesin tässä kohtaa, että pakko katkaista välit molempiin, en halua ihmisiä, joista ei ole muuta kuin haittaa elämäämme. Äitinikin totesi siinä vaiheessa ettei välittänyt p*skaakaan raskaudestani tai syntyvästä lapsesta. Kun esikoinen syntyi, hän kuitenkin postasi siitä faceen miten onnellinen on, että ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Syytti minua jälkeenpäin siitä, miten joutuu työkavereilleen valehtelemaan, kun ei näe esikoistani..
Muutettiin ulkomaille esikoisen ollessa vuoden ja puol, mieheni kotimaahan. Unelmoin ulkomaille muutosta koko lapsuuteni perheeni takia ja vihdoin koen saaneeni uuden elämän. Suomeen ei olla tulossa vierailulle, en koe jättäneeni jälkeeni paljoakaan. Ikävä on vain Suomea maana, sekä Suomen kulttuuria/ruokia, muttei mitään muuta.
Koen käsitelleeni lapsuuteni ja perhesuhteiden puutteen mielestäni hyvin, jotenkin kun on kasvanut aina tiedostaen sen, ettei se ole normaalia perhe-elämää.
Esikoisen vauvavuodessa muistan kyllä epätoivon hetkiä, kun olin väsynyt, vauva vain itki, kävin läpi negatiivisia tunteita ja itkin miehelle pelkääväni olevani kuin äitini. Mieheni onneksi osasi aina lohduttaa sanoen, et jo se että ajattelen niin, osoittaa etten ole äitini kaltainen. Esikoista halailen ja sanon aina rakastavani.

 

[Vargynja]

Missään nimessä sinulla ei ole velvollisuutta kertoa raskaudesta äidillesi. Sinulla on myös täysi oikeus rajata joko yhteydenpitoa tai äitisikin pois elämästäsi. Turvalliset aikuiset on kyllä lapsen elämässä rikkaus. Mutta jos vanhempasi eivät sellaisia ole, voi olla ihan hyvä ajatus pitää riittävää etäisyyttä. Sen, olisiko äitisi turvallinen vai tavalla tai toisella haitallinen aikuinen lapsillesi tiedät varmasti sinä parhaiten. Valinta on varmasti vaikea. Täältä netin takaa voi vain suositella, mitä ehkä kannattaa tehdä JOS. Kertomasi perusteella mielestäni rajaaminen kuulostaa mielestäni perustellulta, mutta kaikkeahan en voi tietää. Lapset ja heidän oikeudet ja turvallisuus tietenkin tässä tärkeintä, mutta kannattaa myös miettiä miten yhteydenpito tai sen katkaisu vaikuttaa sinuun. Niinkään ei ole hyvö, jos jompikumpi vaihtoehto satuttaa sinua jatkuvasti.

 

[Anonymali]

Kiitos kun jaoit kokemuksesi, Däumeline. Kuulostaa siltä että olet tehnyt oikean valinnan itsellesi ja perheellesi Ja hauska sattuma, että sinäkin päädyit ulkomaille.

Kiitos Vargynja sanoistasi


Välien katkaiseminen perheeseen on lähestulkoon tabu, ja olenkin pitkään vältellyt aihetta "perhe" aina kun se tulee puheeksi esim. työpaikalla. En ole koskaan tuntenut, että minulla olisi perhe, ja kaikki selän takana minusta pahan puhuminen on johtanut siihen että minulla ei valitettavasti ole yhteyttä sisaruksiinikaan. Isäni on ollut koko elämänsä todella katkera ja moni välttelee häntä, ja sisarukseni ovat pitäneet etäisyyttä äitiinikin. Pelkään sitä, että jos joku saa vihiä siitä etten ole missään tekemisissä "perheeni" kanssa, ihmiset ajattelevat että ongelma olen minä. On siis ollut helpointa teeskennellä, että kaikki on ihan normaalisti.

Harmittaa kovasti, että en voi vaan soittaa äidille ja kertoa, että tänään nähtiin pikkuisen sydän tuikkivan ultraäänessä. Tai no, voisinhan minä sen tehdä, mutta tiedän jo kokemuksesta että iloa ja onnea häneltä on turha odottaa. Kaikki on vain "ai jaa" ja heti perään juoruilu kaikkien kanssa. Olin vielä viime vuonna Facebook-kavereita äitini kanssa, mutta en enää jaksanut katsella hänen jakamaansa sisältöä. Olin todella ymmälläni nähdessäni kuvia joissa lukee "äidin rakkaus ei tunne rajoja" tai muuta vastaavaa. Tuli tunne, että elämme aivan eri todellisuutta.

Ei ollut helppo päätös katkaista välit, mutta olin ainakin reilu ja kerroin suoraan miksi niin tein. Äitini ihmetteli mitä oli tapahtunut kun en halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä, joten kerroin suoraan että hänen olisi pitänyt olla minulle äiti silloin kun isäni teki minulle henkistä väkivaltaa, vähätteli, raivosi, syytteli milloin mistäkin jne. Olen tullut siihen lopputulokseen, että minun voimakas haluni pysyä ulkomailla ja pitää perhe vieraankielisenä liittyy siihen, että minua on vahingoitettu sanoilla niin paljon. Teen itse mitä tahansa välttääkseni, että oma lapseni joutuu kokemaan saman.

 

[Däumeline]

@Anonymali
Ymmärrän miltä susta tuntuu. Mä olen aina ollut avoin mun kokemasta lapsuudesta kysyttäessä, koska koen et se on tehny musta juuri sellaisen kuin olen, vahvan naisen ja rakastavan äidin omille lapsilleni. Yleensä olen saanut ymmärrystä ja pahoittelua osakseni.
Onhan aihe tabu ja suurin ongelma onkin juuri siinä, et ihmetellään "Miksi et ole yhteydessä vanhempiisi? Oletko koskaan miettinyt antavasi anteeksi?" ihan kuin se olisi lapsen vika ja lapsen velvoite olla yhteydessä vain siksi että on syntynyt. Se ei kuitenkaan mene niin, että pelkällä synnyttämisellä ja puhtailla vaatteilla/lämpimällä ruualla lapsi olisi jotain vanhemmilleen velkaa. Ne on perus oikeus ihan kaikille. Kunnioitus/suhde täytyy luoda molempien puolesta vuosien varrella. Jos sitä ei ole koskaan lapsena vanhemmiltaan saanut, niin ei sitä lapsen tarvitse väkisin pyrkiä suhdetta luomaan.
Yleensä vastaan ihmetteleville et "Miksi antaisin anteeksi, jos minulta ei olla koskaan pyydetty anteeksi? Eikö ole enemmän outoa miten joku voi toimia niin välinpitämättömästi lapsiansa kohtaan?"
Sitä en ikinä voi käsittää miten vanhempi voi toimia niin lapsiansa kohtaan. Äidiksi tullessa se iski vasten kasvoja, vaikka olin käsitellyt kaikki traumat niin en vaan voinut käsittää miten mun äitini on voinut toimia mua kohtaan niin. Mulla myös tuo sama tunne, et ihan kuin äitini eläisi eri todellisuutta kuin minä.
Ja ymmärrän myös ton tunteen kaikesta, et sulla on paha olla, koska et voi jakaa asioita raskaudesta äitisi kanssa. Kyllä sitä pitkään itketti, et en voi tarjota lapselleni isovanhempia mun puolelta. Itketti, et mulla ei ollut äitiä, joka olis voinut keskustella mun kanssa synnytyksestä jne.
Mulle oli myös aluksi vaikeaa hyväksyä se, et esikoinen oli tyttö, vain sen takia et mulla on niin huono suhde äitiini. Onneksi kuitenkin huomasin nopeasti esikoisen syntyessä et se ei vaikuta mun suhteeseen lapseeni, oli hän sitten tyttö vai poika, koska mä en ole äitini.
Edelleen hieman pelottaa kyllä esikoisen tuleva teini-ikä.. Mä join ekaa kertaa alkoholia 25-vuotiaana trauman takia. Mä en ole koskaan ollut kännissä. Pelottaa miten puhun asiasta teinitytön kanssa. Mieheni on elänyt hurjaa teini-ikää niin jääköön se sitten hänen tehtäväkseen
Uskon, että päätöksesi on hyvä Kerro myös lapsillesi rehellisesti, kuhan kasvavat, miksi et ole yhteydessä vanhempiisi, näin ajattelin itse myös tehdä.

 

[Kuurankukkasia]

Olen pitkään ja useamman kerran aikuisena miettinyt, laittaisinko välit poikki vanhempiini, sillä olen kokenut lapsesta saakka ja vielä aikuisenakin heidän taholtaan ns.henkistä hylkäämistä. Äitini on ollut yliherkkä, stressaava ihminen, samalla myös hyvin manipuloiva, pahaa puhuva ja ns.juoruileva persoona. Isä taas voimakastahtoinen auktoriteetti, joka omasta mielestään aina oikeassa, ja omien näkemystensä vuoksi suuttuu ihmisille, on "hylkäävä" sanoissaan tuomitseva ja torjuva. Hyvin vaikea selittää millaista heidän tapansa kasvattaa on ollut. Tämä aiheutti minussa masennusta ja ahdistusta jo lapsena ja teini-iässä puhkesi paniikkihäiriö (joka tosin onneksi aikuisena ei ole oireillut). Minun ratkaisuni nuorena oli "paeta" paikkakunnalta ja muuttaa kauemmas. Se aiheutti sen, että vanhempani kokivat ilmeisesti minun hylkäävän heidät enkä koskaan ole saanut heiltä mitään apuja omien lasten kanssa. Eivät ole kuin 2 kertaa käyneet kylässä tämän 28 vuoden aikana, mitä olen asunut heistä vajaan 400 kilometrin päässä. Nuokin kyläilyt olivat vain yhden yön mittaisia ja tapahtuivat kerran ollessani 25 ja 30 vuotias. Syynä se, että äiti sanoo paheksuen: "Ei se isäs jaksa sinne asti lähteä ajamaan" tai "Ei me osata nukkua vieraissa paikoissa". Olen pitänyt yhteyksiä, he eivät koskaan soita minulle. Lähinnä äidin kanssa kirjoitellaan Facebookin mesessä ja isälle soitan noin kerran vuodessa. Kerran vuodessa kesäisin käymme kylässä siellä heidän kesämökillään, mutta joka kerta tulee tunne että emme ole kovin tervetulleita. Tähän on syynsä, hyvin inhottavat kokemukset heidän tavassaan sopia kyläilystämme, ajankohtien siirtäminen ja venyttäminen ja äitini valitus, mikä alkaa ennen kyläilyämme. Lähinnä lasten takia olen halunnut pitää kiinni siitä, että pääsemme käymään tuossa kesäpaikassa, jonka veljeni perii aikanaan. Koskaan vanhempani eivät kysy kuulumisia, joten minä niistä sitten äidilleni aina kuitenkin kirjoitan ja hän tuntuu niistä iloitsevan. Jos en pidempään ota yhteyttä, hän puhuu veljelleni "Mikähän sillä *Kuurankukkasella* on kun ei ole ottanut yhteyttä". Olen ollut katkera ja ties mitä, masennuskausia tullut myös aikuisella iällä. Miten sitten olen selvinnyt: yrittämällä ymmärtää ja antaa anteeksi asiat, joita he eivät itse tunnu ymmärtävän. He eivät kuitenkaan koskaan ole olleet alkoholisteja tms. En suosittele kaikille! Joskus voi olla tervettä ja itselle parempi katkaista välit kokonaan.

 

[Anonymali]

@Däumeline, kiitos kun jaat kokemuksiasi. Hauska sattuma tuo mitä kirjoitat anteeksi antamisesta. Luulin pitkään, että minä olen tässä se ongelma kun en pysty antamaan anteeksi, mutta aina ei pidä antaa anteeksi. Eikä kukaan tosiaan ole pyytänyt anteeksi. Hienoa, että olet pystynyt kertomaan omasta tilanteestasi rehellisesti. Minulla oli pitkään, lähes 40-vuotiaaksi, kova tarve pitää yllä kulissia siitä että lapsuus oli ihan tavallinen. Jotenkin olin siinä uskossa, että jos kuvioissa ei ole ollut alkoholia tai jatkuvaa fyysistä väkivaltaa, ei kokemani ole "oikeaa väkivaltaa".

@Kuurankukkasia, jotenkin tuo sinun toiselle paikkakunnalle muuttamisesi kuulostaa tutulta. Ja ne tekosyyt sille, että ei voi muka käydä kylässä. Minun vanhemmillani on ollut aikaa auttaa sisaruksiani rakentaa taloja (koko kesän mittainen projekti), mutta ei käydä minun luonani kylässä tai soittaa minulle. Äitini selitti kerran, että voimavarat ei aina riitä soittamiseen.

Yleisenä kommenttina haluaisin sanoa, että minusta tästä asiasta puhutaan aivan liian vähän. Välien katkaisu omiin vanhempiin on radikaali ja sosiaalisesti stigmatisoitu asia, mutta joskus se on välttämätöntä ylisukupolvisten ongelmien välttämiseksi. Aika näyttää kuinka tilanne kehittyy, mutta aika paljon pitää asioiden muuttua että tuntisin oloni riittävän turvalliseksi ottaakseni äitini osaksi elämääni ja ennen kaikkea lapseni elämää.​

 

[Olive]

Minulla ei ole tästä omakohtaista kokemusta siinä mielessä, että välini omien vanhempieni kanssa ovat lämpimät, mutta olen käynyt samoja ajatuksia läpi puolison vanhempiin liittyen. Puolisollani on hankala suhde vanhempiinsa, hän on ollut alakouluikäisenä, sekä teininä lastenkodissa. Äitinsä ei ole mikään kovinkaan miellyttävä persoona, narsisti varmaankin, ja on ikävä myös lapsiaan kohtaan. Ja sitten ihmettelee kun eivät halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Isänsä on ihan mukava ja häneen puolisolla oli paremmat välit, mutta nekin kärsineet ajan saatossa, kun isä on lähinnä soittanut vain kun kaipaa juttuseuraa, ja puhuu omasta elämästään, eikä kysele puolisoni kuulumisia. Lapsen syntymästä kerrottiin heille reilu kk ennen laskettua aikaa, ja mies lähetti isälleen viestillä ilmoituksen syntymästä samana päivänä kun lapsi syntyi. Äitinsä yritti soittaa, mutta mies ei voinut vastata sillä hetkellä. Sai sitten jonkun ajan päästä puhelun isältään, jossa isä ensitöikseen sätti puolisoani kun jätti äidilleen vastaamatta ja syytti miestä siitä, että äitinsä oli sitten miehen isälle tästä suuttunut, ja ilmeisesti myös siitä ettei mies laittanut myös äidilleen viestiä syntymästä (). Ei siis mitään onnitteluja, kyselyä minun tai vauvan voinnista (jouduin istukan käsinirroitukseen) tms, vaan sättimistä ja itsekästä valitusta. Mies sitten totesi vaan että ei ole asiaa nimiäisiin jos eivät opi keskustelemaan keskenään. Mitään ei heistä sitten kuulunutkaan tämän jälkeen, ei tähän päivään astikaan, vauva täyttää ensi viikolla 5kk. Ei sitten olla itsekään oltu yhteydessä.

Käyn tästä ajatuksia edelleen päässäni, onko jotenkin epäreilua lapsen kannalta ettei välejä toisiin isovanhempiin ole. Minun vanhemmat ovat onneksi mitä parhaimmat isovanhemmat. Jo ennen lapsen syntymää mietin, etten uskaltaisi jättää lasta hoitoon miehen vanhemmille ilman että meistä toinen on paikalla, koska pelkäisin että äitinsä joko tekee vastoin kuin ohjeistamme, tai vaihtoehtoisesti puhuisi meistä pahaa lapselle. ”Onneksi” välimatkaa miehen vanhempiin on 250km, että ihan lähellä he eivät ole.

 

[Aaltokukka]

Minulla ei ole tästä omakohtaista kokemusta siinä mielessä, että välini omien vanhempieni kanssa ovat lämpimät, mutta olen käynyt samoja ajatuksia läpi puolison vanhempiin liittyen. Puolisollani on hankala suhde vanhempiinsa, hän on ollut alakouluikäisenä, sekä teininä lastenkodissa. Äitinsä ei ole mikään kovinkaan miellyttävä persoona, narsisti varmaankin, ja on ikävä myös lapsiaan kohtaan. Ja sitten ihmettelee kun eivät halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Isänsä on ihan mukava ja häneen puolisolla oli paremmat välit, mutta nekin kärsineet ajan saatossa, kun isä on lähinnä soittanut vain kun kaipaa juttuseuraa, ja puhuu omasta elämästään, eikä kysele puolisoni kuulumisia. Lapsen syntymästä kerrottiin heille reilu kk ennen laskettua aikaa, ja mies lähetti isälleen viestillä ilmoituksen syntymästä samana päivänä kun lapsi syntyi. Äitinsä yritti soittaa, mutta mies ei voinut vastata sillä hetkellä. Sai sitten jonkun ajan päästä puhelun isältään, jossa isä ensitöikseen sätti puolisoani kun jätti äidilleen vastaamatta ja syytti miestä siitä, että äitinsä oli sitten miehen isälle tästä suuttunut, ja ilmeisesti myös siitä ettei mies laittanut myös äidilleen viestiä syntymästä (). Ei siis mitään onnitteluja, kyselyä minun tai vauvan voinnista (jouduin istukan käsinirroitukseen) tms, vaan sättimistä ja itsekästä valitusta. Mies sitten totesi vaan että ei ole asiaa nimiäisiin jos eivät opi keskustelemaan keskenään. Mitään ei heistä sitten kuulunutkaan tämän jälkeen, ei tähän päivään astikaan, vauva täyttää ensi viikolla 5kk. Ei sitten olla itsekään oltu yhteydessä.

Käyn tästä ajatuksia edelleen päässäni, onko jotenkin epäreilua lapsen kannalta ettei välejä toisiin isovanhempiin ole. Minun vanhemmat ovat onneksi mitä parhaimmat isovanhemmat. Jo ennen lapsen syntymää mietin, etten uskaltaisi jättää lasta hoitoon miehen vanhemmille ilman että meistä toinen on paikalla, koska pelkäisin että äitinsä joko tekee vastoin kuin ohjeistamme, tai vaihtoehtoisesti puhuisi meistä pahaa lapselle. ”Onneksi” välimatkaa miehen vanhempiin on 250km, että ihan lähellä he eivät ole.

Tuo välimatka on sangen sopiva teidän. tilanteessa, onneksi!

 

[Myrsky21]

Meillä ei ole ongelma isovanhemmat mutta lähi sukulaisissa on ihminen jonka olen rajannut lapsen sosiaalisen elämän ulkopuolelle vaikka asutaan suht lähellä ja kyläily onnistuisi Mielestäni vanhemman tärkein tehtävä on suojella lastaan ja päättää asioista katsoen monelta kantilta asioita. Olen päättänyt että lapselle kerron isompana tästä sukulaisesta ja miksi emme ole yhteyksissä häneen mutta kuitenkin että lapsi ei koe että häneltä on salattu osa sukulaisista. Helpompi pitää kauempana huonot esimerkit ja vaikutteet kun käsitellä niiden tuomia ongelmia isompana Mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta lapsenlapseen tms vaan sukulaisuudella

 

[Kultaa]

Hei,
Kiitos paljon teidän kertomuksista ja se antaa hyvää fiilistä minulle ja vertaitukea,

Kiitos ja nyt minun tarinaan:


Minä olen ydinperheestä ja kaikin puolin hyvä lapsuus, isä, äiti ja viisi sisarusta,

Minulla oli ongelmia päihteiden kanssa mutta raitiustuin 23 vuotiaana ja todella kova työ käydä hoidot ja tehdä terapiaa melkein kymmenen vuotta,
Sitten sain 3 lasta ja silliosen miehen kanssa joka ei ollut ikinä kotona ei tuonut rahaa kotiin jne,
Asuimme aivan Norjan rajalla pikkukylässä ja olin yksin lasten kanssa ja sairastuin vakavasti niihin aikoihin silloin tein töitä Norjassa,

Sairastuttuani muutimme lasten kanssa etelään, Olen siis syntynyt Helsingissä,

Minä 3 lapsen kanssa yksin ja vanhemmat ei oikein ikinä halunnut auttaa ja isäni on ollut tosi ilkeä minua kohtaan koko minun aikuisikäni,

Nyt viimeinen oli kun minun lapsilleni tehtiin perintö minun setäni omaisuudesta minun 3 sisarustani kavalsi kaiken juuri ennen kuin setäni kuoli,
Isäni mielestä se oli ok että muut sisarukset tekee niin,

Muuten olla kyllä puhunut moraalista,

Noh laitoin koko perheen hyllylle täysin,
En enään halua tuollaista perhettä jossa suositaan tiettyjä ja yksi joka on elänyt rankimman elämän laitetaan taas kestämään kaikenlaista, ja nyt vaan en jaksaisi alkaa selvittelemään poliisin ja lakimiesten kanssa vaikkakin se menisi siinä sivussa

Minulla on uusi mies ja hän on todella hyvä mies, mutta minun perheestä tulevat paineet on liikaa hänelle, vaikka minähän olen ollut puristuksissa, ja saan kestää.

Tuntuu että olen aina kaiken välissä, lasten ja mieheni, Olen koko ajan jotenkin tuota etten jaksa enään kuunnella keneltäkään mitään,
Olen alkanut erakoitumaan ja koen etten voi enään luottaa ihmisiin,

Minulla on paljon vihaa sisällä!

tälläistä Meillä aikamoista voi olla elämän!

 

[Kultaa]

Vielä jatkan,

Me muutimme myös ulkomaille ja lapset käyvät koulua täällä, ja tämäkin oli liikaa minun vanhemmille,
He ajattelet että me olemme porvareita vaikka ihan tavallinen perhe,

En siis enään pystynyt asumaan suomessa ja
Nyt koen ahdistusta tästä asiasta, aikaisemmin heilutin vaan kättä mutta nyt olen todella surullinen tästä minun elämästäni ja mitä olen joutunut kokomaan,

Välillä sanon itselleni että Ymmärrän että olet surullinen mutta älä menetä itseäsi vaan anna anteeksi itsesi takia,

En ole puhunut heille enään 3 ja puoleen vuoteen lainkaan, eikä lapset näe heitä oikeastaan ollenkaan, ei minun sisaruksia ei ketään,

Tämä on ollut hyvä ratkaisu meille ja olen vihdoin valmis suremaan enkä enään jaksa vihotella,


Zempit kaikille

 

[Sammie]

Minulla on samantyyppistä taustaa kuin sinulla. Olen kolmekymppinen ja minulla on kaksi lasta. Tein aikoinaan esikoistani odottaessani päätöksen, että vanhempani saavat olla lasten elämässä mukana, mutta minun asettamillani rajaehdoilla. En silti halua, että omasta lapsuudestani siirtyy huonoksi kokemiani asioita lapsilleni. En koe että vanhempani ovat huonoja ihmisiä, mutta heiltä puuttuu mielestäni turvallinen lasten kasvattamisen taito, kummaltakin ja oma lapsuuteni oli erittäin haastava. Oma työ, minkä olen joutunut tekemään aikuiseksi kasvaakseni tällä taustalla, on ollut suuri. Mutta pärjään ja olen ylpeä, miten olen saanut kasvatettua lapsiani. Olen saanut myös tukea esimerkiksi perheneuvolasta, johon suosittelen olemaan yhteydessä jos haluat keskustella suhteestasi vanhempiisi nyt äitiyden kynnyksellä.

Vinkiksi sanoisin, että tee niin kuin sinusta parhaalta tuntuu. Lapsilla on oikeus isovanhempiinsa, ajattelisin sen paremminkin sen kautta. Jos koet, että vanhempasi eivät ole vahingoksi lapsille, pidä ihmeessä jonkinlaista yhteyttä. Huomaa, että voit asettaa itse rajat yhteydenpidolle sinulle sopivalla tavalla. Lapsesi voi ihmetellä myöhemmin, mikäli ette ole missään tekemisissä. Kuitenkin jos koet yhteydenpidon selvästi ottavan enemmän kuin antavan, voi silloin olla viisasta pitää selvä etäisyys. Et kuitenkaan ole velvollinen tekemään mitään vanhempiesi suuntaan. Omat ajatukseni vanhempieni rajaamisesta lapsen elämästä olivat voimakkaammat raskausaikana ja hieman tasoittuivat lapsen syntymän myötä. On lapsen etu mitä enemmän hänellä on turvallisia aikuisia elämässään, mutta on myös vanhemman velvollisuus pitää ne ihmiset etäällä, jotka voivat vahingoittaa lasta. Ehkä löydät jonkun kompromissin asiaan.

Tulin kirjoittamaan lähestulkoon saman, mutta se oli jo sanottu. Olen itse rajannut vanhempiani paljon ja toistuvasti. Oma suhteeni heihin on ristiriitainen ja hankala, mutta lapsilla on lämpimät suhteet isovanhempiinsa ja niin kauan kun isovanhemmat kunnioittavat rajoja, toivon heidän olevan tekemisissä lasten kanssa. Kuitenkaan isovanhemmat eivät esimerkiksi koskaan hoida lapsia tai muuta vastaavaa, vaan olen aina paikalla myös itse.