Kyllä vain on uusperheellinen täälläkin. Meitä on minä ja lapseni varhaisteini, kumppanini ja hänen neljä lastaan iältään 5-14, ja nyt yhteinen vauva tulossa. Ensi viikonloppuna muutetaan yhteen, mutta on kyllä vietetty paljon aikaa molempien asunnossa yhdessä jo puolitoista vuotta. Kumppanin lapset ovat meillä puolen aikaa, omalla lapsellani ei ole toista vanhempaa, eli on kanssamme koko ajan.
Meillä yhdessä eläminen on sujunut yllättävän vaivattomasti, johtuu varmaan siitäkin, että on oltu "perhetuttuja" vuosikausia: lapset ovat tunteneet toisensa vauvasta asti, ja heillä meni itse asiassa kauan aikaa tajuta, että meidän aikuisten suhde on nyt enemmän kuin ystävyyssuhde :-)
Vauva on tervetullut kaikkien muiden paitsi nuorimman mielestä (huusi "eeeeiiii" kun kerrottiin), luultavasti siksi että menettää nyt tässäkin perheessä kuopuksen hauskan aseman (äitinsä perheessä on jo yksi nuorempi sisaruspuoli eli siellä ei enää ole kuopus).
Minä en ole mustasukkainen kumppanini huomiosta lapsilleen tai ajasta joka heidän kanssaan menee, mutta toisinpäin tunnen joskus että minua kipeästi revitään oman lapseni ja rakkaani välillä: kumpikin ja kaikki kärsivät ja molemmat odottavat minulta enemmän kuin mihin pystyn. En voi asettaa toista etusijalle ja se aiheuttaa joskus pettymyksiä, väistämättä. Sellaiset tilanteet tuntuvat kauhean pahalta ja toivoisin enemmän ymmärrystä kumppaniltani tässä asiassa. No, se helpottaa nyt kun muutetaan yhteen, loppuu se kahden kämpän välillä ramppaaminen joka on ollut lapsellenikin kuluttavaa.
Toinen ongelmia aiheuttava asia on kumppanini pelko, että hänen lapsensa tuntisivat jäävänsä jotenkin vähemmälle kuin minun lapseni. Omani on kieltämättä ihan 'hemmoteltu' ja saanut enemmän kaikkea muuta paitsi sisaruksia ja isänrakkautta (joita ei ole saanut ollenkaan tähän mennessä) - kun on oltu kahdestaan vaan. Ei sitä kaikkea voi yhtäkkiä vetää pois, mutta mihin kohti asettaa standardi kun pitää yhdistää kahden perheen tavat ja tottumukset ja mahdollisuudet?
Ja kolmantena ongelmallisena asiana tuo mihin tekin vihjasitte: toisen lapsia ei kerta kaikkiaan rakasta samalla lailla kuin omaansa, vaikka TYKKÄISI heistä. Minusta on mukavaa kun kaikki lapset ovat kanssamme ja nautin lasten kanssa liikkumisesta ja arjesta. Mutta toisen lasten luonteen hankalammat puolet ärsyttävät enemmän kuin oman, toisen lasten sotkuja ei korjaa yhtä mielellään, ei heidän suhteensa ole yhtä kärsivällinen, eikä tykkää että he käyttävät hiusharjaasi tai makaavat vuoteellasi. Toivoisin, että vähitellen alkaisi tuntea samanlaista luontevaa fyysistä läheisyyttä ja lujaa kiintymystä näihinkin lapsiin - ja toisin päin. En tiedä onko se mahdollista. Luultavasti on, elän toivossa!
Oma lapseni on ottanut yllättävän lungisti sen, että hänen etuoikeutensa kapenevat ja tila vähenee uusien "sisarusten" myötä. Hän on sosiaalinen, isossa joukossa viihtyvä lapsi, jolla on jotain yhteistä kaikkien kumppanini lasten kanssa iästä riippumatta (no, ei ehkä toiseksi nuorimman.... siinä ei oikein kemiat käy yksiin jostain syystä). Ja omaa oikeaa pikkusiskoa tai veljeä hän odottaa todella kiihkeän iloisena, mikä on mukavaa. Ikäerosta tulee iso, onkohan tuo vielä tajunnut, että kun nyt kohdussa oleva vauva on leikki-iässä, ei hän itse enää ole kiinnostunut mistään pihaleikeistä :-)
