SUS: Tiedän tunteen. Mä olen vaan kävelevä kohtu. Ihmiset ei ole mistään muusta kiinnostuneita kuin vaan vatsastani ja siit kuka hoitaa mun hommat kun olen poissa. Kun puhun työjutuista, tärkeistä tai vähän vähemmän tärkeistä, mut työjutuista kumminkin, niin mulle vastataan, et jokos sulla on selkäkipuja ja oletko kärsinyt pahoinvoinnista. En ole kiitos kysymästä, mutta palataanko näihin työasioihin. Ja parhaimmassa tapauksessa lässyttäminen jatkuu, et kyllä minä muistan kun toista poikaani odotin niin niinpaljon päätäkin särki. Mä vastaan näihin nykyään tosi terävästi, että olen pahoillani, et sulla oli hankala odotus, mut sovitaanko, et jos mulla päätä särkee tai vatsaa supistaa, niin olen saikulla, enkä tule tänne rutisemaan!!! [:@]
Pari kuukautta vielä äippaloman alkuun ja jengi kohtelee ku lobotomiassa käynyttä. Jos jotain yrittää tehdä niin heti vastataan, et ei me haluta et sä ylirasitut kun sulla on tuo pikkunen vatsassa. Mä en ole sairas! Ja jos olen, niin sit neuvolan kautta himaan sairastamaan!!! Aika tuntuu meinaan tosi pitkältä, jos ei ole mitään järkevää tekemistä. Ja kenen edun mukaista se on, et odottava ei tunne itteensä tärkeeks millään muulla tavalla ku kohtuna. 9 kuukautta on hippasen liiän pitkä aika siihen. Ja varsinkin kun synnytyksen jälkeen usein se äiti unohdetaan täysin ja höösätään sen vauvan ympärillä, niin sillon sitä monet tuntee ittensä vaan meijeriks (itse en allekirjoita tuota. En imettänyt esikoistani, vaikka olisin halunnut, mut olen kuullu monen äidin kertovan näin tuntemuksistaan).
Onneksi mies sentään kohtelee mua ku täysvaltasta/täyspäistä ihmistä. Toivottavasti SUS sulla on joku ihminen, joka huomaa SUT ja puhuu SULLE, eikä vaan sille vatsalle.
Joulunodotusta ja toivottavasti terveys kestää mahdollisimman pitkään, kotona ja töissä.
