Tunteet heittelee...

L

Lucky

Oman äänensä löytänyt
Mua kiinnostaisi tietää, millaisia tunteita olette käyneet läpi raskauden aikana tai jo ennen sitä. Toiset on toivoneet lasta vuosia, toiset ei, ja tää tietysti osaltaan vaikuttaa kaikkiin fiiliksiinkin. Mulla on tästä ekasta raskaudesta vasta kahden viikon kokemus (siis olen tiennyt 2vkoa), joten tällä mennään..

Mulla heittelee niin laidasta laitaan, mut enemmän on nyt pysyny täällä alakulon puolella. Mä en ole koskaan haaveillut perheestä, ja lapset näin korkeintaan jonnekin tosi kauas tulevaisuuteen. Aluksi plussan jälkeen itkin ilosta, mutta nyt en enää ymmärrä, että mitä tässä tapahtuu. Eniten pelästyin reaktiotani eilen ultrassa: en tuntenut oikein mitään. Tuijotin ruutua ihmeissäni ja katselin sitä minimaalista ihmettä ja silti, tyhjää. Mua pelottaa, että miten kaikki menee, miten paljon kaikki muuttuu, pystynkö tähän oikeesti.

Vastaavia kokemuksia? Hjälp!
 
Heissan Lucky,

Tunteet heittelee täälläkin, vaikka meillä kysessä on kauan toivottu "yllätysraskaus". Eli oltiin lopetettu jo yrittäminen...

Mulla on ainakin ollu aikaisemmin aika viileä suhtautuminen varhaisultraan. Ei vielä sen kummemmin uskalla kiintyä millään lailla. Liian monta keskenmenoa alla... [8|] Sitten vasta np ultrassa kun tyyppi on jo ihan vauvan näköinen on tunteet olleet pinnassa.

Muutenkin tässä alkuvaiheessa raskautta hormoonit on niin sekaisin ja heittelee mielialoja suuntaa ja toiseen. Älä nyt missään nimessä itseäsi soimaa tuosta! Ihan normaalia ja varmasti monella on samanlaisia kokemuksia... Kyllä ne äidilliset tunteet sieltä heräävät aikanaan, älä huoli. [:)] Luonto on antanut 9 kk aikaa onneksi! [:D]
 
Kyllä ne tunteet täälläkin heittelee..

Ei ole odotettu raskaus, vaan yllättäen pikkuinen on tulossa meidän elämään. Plussauksen jälkeen nauroin kuitenkin ilosta ja olin onneni kukkuloilla. Mieheni on ollut sairaana koko alku vuoden (plussaus 1.1.2010) Eikä halunnut tammikuussa edes keskustella koko raskaudesta, joten itsekin joutui tukahduttamaan tunteet. Lopulta päädyin varaamaan ajan keskeytykseen. Kävin kuitenkin ennen keskeytystä juttelemassa neuvolassa asiasta ja käskivät vielä ottaa asian puheeksi kotona. Miehen kanssa puhuttuani yllätyksekseni mies halusikin pitää lapsen. Ja oma mieli kertoi samasta asiasta, kun ajatteli että ei olisikaan raskaana, niin tiesi, että haluaa kuitenkin sen lapsen, vaikkei olekaan *täydellinen aika*.  Sitten peruttiin keskeytys aika ja mentiikin yksityiselle varhaisultraan, minkä jälkeen oltiin ihan onnessaan. Nyt se onni on kuitenkin taas laantunut, eikä tavarahankinnat tai muut jaksa just nyt innostaa. Päivän aikana tunteet saattaa mennä äärimmäisen kiukkuisesta ja raskauteen kyllästyneestä onnen kukkuloille ja epäuskoon ja ihanuuteen. Tänään oli Np-ultra, eikä se nyt sen ihmeempiä oo herättänyt. Mutta niinkuin Elian sanoi, tässä on onneksi 9kk aikaa sopeutua. Joten en jaksa huolehtia sen suuremmin, eiköhän se äitiys jossakin vaiheessa itselle tule ja onhan monet sanonut, että lapsikin kasvattaa vanhempia.

Paljon uuden tulokkaan saapuminen ihmistä varmasti muuttaa. Itsellä ainakin elämä heittää häränpyllyä, joten niin ne tunteetkin. Kai se on ihmisen luonnollista sopeutumista tilanteeseen ja niitä raskaushormoneja[:D]. Mutta mutta, masennuksen kokeneena sanoisin, että jos alakulo jatkuu muutamaa viikkoa pidempään, niin silloin kannattaa viimeistään olla yhteydessä neuvolaan/lääkäriin ja muutenkin kannattaa puhua neuvolassa asiasta. Itseltä ainakin neuvolalääkäri kysyi, että millä mielellä odotamme, jotenkin se lämmitti mieltä, että huolehditaan.

Jaksamista, päivä kerrallaan.
 
Suuret kiitokset vastauksista molemmille! Tavallaan tää tunne onkin hämärä, kun itse ihan hyvin järjellä tajuaa, että näin iso asia saa helposti pään sekasin ja hormonit vaan sekottaa soppaa lisää. Silti ottaa vaan päähän nää fiilikset, kun ois paljon mukavampi vaan innolla odottaa uutta. Kaiken kaikkiaan siis en oo hädissäni, mutta on tää nyt tosi perseestä. Välillä kelaan vaan, että mitä sairasta me on menty tekemään, et nyt tätä ei enää voi perua. Onneks on tosiaan aikaa tottua tähän! Ja eiköhän se lapsi sitten kuitenkin vie sydämen mennessään, kun maailmaan tulee.. Näin uskon.

Tosi paljon voimia teillekin arvon ladyt! [:)] Ja hienoa, että päädyitte pitämään lapsen HaniMami. Ette varmasti tule katumaan päätöstä lapsen synnyttyä.
 
Siihen on kyllä jo oppinut että raskaana ollessa kaikki tunteet on sallittuja ja ne kyllä heittelee.
On käyty läpi kyllä inhosta ja epätoivosta ilon kyyneleihin ja "haluan halata koko maailmaa" tunteisiin.
Tällä viikolla riidelty miehen kanssa joten välillä haluaisin leikata koko mahan irti ja lähteä vetämään kännit. Viime viikolla silittelin vatsaa ja toivoin sen vieläkin kasvavan. Ehkä ensi viikolla taas hyysään vauvan huoneen sisustusta hymyillen.
Ja varmasti kk:n kuluttua taas kärsin kun olen vieläkin isompi ja selkävaivainen jo nyt... Mutta se kuuluu asiaan! Minäkin olen masennuksen läpi käynyt niin onneks osaa jollain tapaa tunnistaa milloin uhkaa mennä yli.
 
Takaisin
Top