Olo alkaa olla normalisoitunut ja jälkivuotokin on vähenemään päin, viikon verran sitä sitten kesti vähän runsaampana. Kyllä vähän vielä ahdistaa välillä, mutta on jo helpottamassa sekin. Olen ollut yllättynyt, miten suuri tabu keskenmeno on. Omakin olo olisi varmasti ollut vähemmän kaoottinen, jos olisin tiennyt, miten yleisiä nämä ovat. Toisaalta tuntuu, että ihmisten, jotka eivät ole tätä kokeneet, eivät ymmärrä, miten hirvittävä tilanne oikeasti on. Minulla tällainen vaihtoehto ei ollut käynyt mielessäkään. Samaan syssyyn osui vielä pari muutakin vastoinkäymistä, eivätkä ne ainakaan parantaneet yleistilaa.
Oli muuten jännä huomata, miten tuo oma masentunut fiilis vaikutti esikoiseen. En ole varmaan pian vuoteen nukuttanut häntä niin, että makaisin sängyssä hänen vierellään. Keskenmenon jälkeen hän kuitenkin selvästi vaati, että tulen nukkumaan hänen viereensä. Nyt nukkumaan meno sujuu taas kuten "normaalistikin".
Meillä alkaa orastaa uhmaikä - tai tahtoikä, miten vain - jo melkoisesti. Tuntuu, että kaikki, mitä minä ehdotan on VÄÄRIN. En tajunnut lainkaan, miksei poika enää suostunut potalle, vaan huusi kuin syötävä ja pisti vastaan. Sitten yhtenä päivänä kyllästyin taisteluun ja annoin pojan olla itsekseen kylppärissä ilman housuja ja vaippaa. Hänpä menikin siitä heti rauhoituttuaan itse potalle istumaan ja teki tyytyväisenä isot pissat :O Sen jälkeen hän on itse saanut hoitaa tuon homman, ja hienosti näyttää sujuvan! Tosin vaatteita ei osaa (kunnolla) riisua tai pukea, joten siihen tarvitaan vielä apua.