Taapero!

[SannaKoo]

Argh! Mulla alkaa olee kohta neuvot loppu, kun koitan saada tosta piirun vajaa 2v:stä yhteiskuntakelpoista kansalaista! Eikun siis oikeesti, se on niiiiiiiiin luupää, että mikään ei toimi.

Jäähymenetelmää on nyt yritetty. Jos se on lattialla, se kaatuilee suorilta jaloin ja satuttaa itseään, jos se on tuolilla, se yrittää hypätä sieltä pääedellä alas tai karkaa muuten vaan. Syliin voin sen ottaa, mutta siitä ei tuu kun helvetinmoista huutoa ja mustelmia meille molemmille, kun yritän pitää tota termiittiä kasassa. Mitä mä teen sen kanssa?! Ihan kummasti alkaa houkuttaa sortua siihen tukistamiseen tai luunappeihin, millä lapsia on kasvatettu vuostuhansia, mutta se ei vaan kuulu mun kasvatusperiaatteisiin! Tosin eipä kuulunut lapselle äänen korottaminenkaan, ja kappas vaan.... eli siis ihan oikeasti pelottaa, että missä vaiheessa mulla napsahtaa ja nappaan tota uhmaikää vasta verryttelevää lasta niskahiuksista!

Pahin on sylkeminen. Se syljeskelee siis lattoille, huonekaluille - sen mielestä on kivaa saada se lätäkkö, jossa voi sitten läträtä sormin tai ajella autolla. Ei auta se, että sitä pyytää sen itse kuivaamaan (se vaan tykkää siitä)  ja on se kahdesti sylkässyt isäänsäkin päin, kun sitä on komennettu.

Olo on neuvoton ja vittuuntunut, mä haluaisin vaan palata takas töihin niiden laitosteinien pariin, koska niihin mulla on keinot, mutta tätä omaa pientä lasta en vaan saa kuriin! En kehtaa sen kanssa kohta ovesta ulos lähteä, kun tää syljeskely kuuluu siis "ohjelmistoon" muuallakin kuin vaan kotona!

Vitutusavautuminen, johon kyllä otetaan mieluusti vastaan oikeita neuvojakin!

 

[Margeliini]

Siinä määrin kuulostaa tutulta, että mustakin välillä tuntuu, että töissä uhmisten kanssa olis helpompaa kuin kotona oman tahtovauvan kanssa ;) Ollankin miehen kans mietitty, että kuinka paljon voi vauvan tahdolle antaa periksi ja kuinka paljon sitä pitäis rajoittaa. Mua pelottaa, että tytöstä kasvaa vielä kauhee riiviö, kun monestikaan suutarin lapsella ei ole niitä kenkiä. On huomattu monta kertaa! Sitten kun joskus joudun viemään tuon hoitoon, niin varmaan ihmettelevät, että äiti on tarhantäti ja lapsi sellainen hulttio :O Mä jo maalailen täällä piruja seinille ;)

Mitenkäs tuo jäähy... jos ei pysy tuolilla ja sylissä on vaikea pitää, niin auttaisko jos pojan laittais johonkin eri huoneeseen? Että ei tarvitsis missään yhdessä paikassa istua, mutta joku rauhoittumispaikka olis silti.. Tietysti jos oikein kovasti raivostuu ja on se vaara, että loukkaa itsensä, niin sitten täytyy pitää kiinni. Ootko kokeillut holding-otetta?

Tai pystyiskö poikaasi "hämäämään" tuon sylkemisasian kanssa (jos se on siis hänestä kivaa) niin, että osoitetaan joku tietty paikka mihin saa sylkeä? esim. lavuaari tai wc-pönttö? Tai jos se viehätys on siinä, että autolla saa ajaa lätäköstä, niin jos vaikka kylppärin lattialle saa kaataa vettä ja siitä ajaa autolla? Voisiko sylkemisen viehätys unohtua ainakin hetkeksi, jos mielenkiinnon kääntäisi johonkin muuhun? Siis toki olen sitä mieltä, että silti täytyy tehdä selväksi, että sylkeä ei saa huonekaluille tai toisten päälle, mutta antaa myös jonkun vaihtoehdon asialle. Yksi hoitolapsi harrasti lelujen potkimista eikä tuntunut millään uskovan, ettei niin saa tehdä. Kun häneltä kysyttiin miksi silti tekee niin, oli vastaus, että kun se on kivaa. Hänelle annettiin pallo ja osoitettiin paikka, johon saa mennä potkimaan palloa ja tehtiin taas selväksi, että muita leluja ei saa potkia. Tähän oli ainakin kyseinen lapsi sitten tyytyväinen. Ei se lelujen potkiminen kokonaan jäänyt pois, mutta väheni. Sitten kun näytti siltä, että lapsi alkoi hermostua ja kohta saattais alkaa lelujen potkiminen, niin kysyttiin, että haluaako mennä potkimaan palloa. Eli se pallon potkiminen toimi myös kiukun purkamisena.

En tiedä onko tästä sulle mitään hyötyä ja mitä kaikkea olet jo kokeillut, mutta tällästä mulle tuli näin äkkiseltään mieleen.

 

[SannaKoo]

En oo holding-otteeseen kovin tarkkaan tutustunut, täytyykin googletella...
Meillä siis käytössä pojan ottaminen syliin, selkä mun vatsaa vasten ja sillä tavalla saan sen raajat pidettyä niin, ettei se pääse satuttamaan. Päällään se ei jostain syystä ole tajunnut tai ei yritäkään tästä vetää taaksepäin...

On myös yritetty ottaa lapsi kasvot vastakkain syliin ja puhua rauhallisesti, mutta sillä saa aikaan ainoastaan pahemman kiukun. Jos taas saan lapsen rauhoittumaan syliotteella ja käännän meidät kasvokkain ja pyydän katsomaan silmiin ja pyytämään anteeksi, niin anteeksi-halauksen se kyllä antaa, mutta ei suostu oikein silmiin katsomaan (tietää kyllä, mitä silmiin katsominen tarkoittaa, siitä ei ole kyse) ja kuuntelemaan.

En siis yleensä edes odota, että se raivo laantuu, vaan heti kun vähän rauhoittuu niin pyydän sen anteeksipyynnön... Pitäisikö ehkä odottaa, että raivoaa siinä minkä raivoaa (silläkin uhalla, että joudun puristamaan poikaa oikeasti sen verran lujasti kiinnipitämiseksi, että pelkään sitä koskevan?)...

Wc-pönttöön se alkoi sylkemään ja siitä tämä lähti. Pönttöön tai lavuaariin sylkemistä ei ole rajoitettu, ja päinvastoin aina kun niihin sylkee, niin ollaan tän sylkemis-taistelun aikana alettu kehua siitä ja sanottu, että niin saa tehdä. Myös vessaan se saa mennä autoilla lutraamaan oikeastaan aina kun tahtoo, eli siitäkään en jotenkin usko tämän johtuvan...

Eristämiseen en myöskään jotenkin usko, kun tuo vielä on noin pieni kuitenkin. Etenkin kun pelkona tosiaan on se, että tuo sitten saattaa siellä oven takana hakata päätään ja kaatuilla ihan miten sattuu... Lisäksi haluaisin löytää sellaisen keinon, jossa lapsella olis mahdollisuus kuitenkin saada pitää se turvallinen aikuinen läsnä ja jotenkin yhdessä kestää tää kasvatus. Hankala selittää... mut siis sellaista hylkäämiskokemusta en rangaistuskeinona oikein tahdo käyttää...

Alkaa kyllä oikeasti olemaan toivoton olo. Mä oon aina sanonut, että teinit mä tajuan, mutta näitä lapsia en - siks en ookaan valinnut lasten parissa tehtävää erityiskasvatusta työkseni ;)

Ymmärtäisin, jos sylkeminen olisi jostain kieltämisestä tms. johtuvaa, mutta se saattaa vain kesken leikin alkaa sylkeä. Eli ei oikein voi olla siitäkään kyse, että se olisi joku sen "pakokeino" tai turhautumisenosoitus - sanojahan Joonalla ei oikeastaan vielä ole. Syljenerityksen uskon sillä olevan aika vilkasta, koska sitä se on mullakin ja Joona on aina kuolannut todella paljon. Kuolaamisesta leikin ohessa ei siis tosiaan oo väliks, etenkin autoleikkien jälkeen tuon huoneen matto on aikamoisia piskoja täynnä, mutta ihan siis tästä oikeasti sylkäisystä pitäis irrottautua.

Neuvolakin on vasta 16.1., siellä olin alunperin aikonut ottaa tän puheeks, mutta tää nyt vaan eskaloituu...

 

[Margeliini]

Joo, ei toki yksin pidäkään teljetä mihinkään huoneeseen. Tarkoitin, että jos itse on siellä huoneessa myös lapsen turvana. Mutta jos lapsi on niin raivoissaan, ettei pysty hallitsemaan kiukkuaan, niin silloinhan täytyy pitää kiinni. Itse en ajattele, että se olis vapauden riistoa, vaan lapsen parhaaksi. Pieni uhmis (eikä aina isompikaan) osaa käsitellä kaikkia tunteitaan vielä yksin. Harmi kun en muista, miten tuo holding-ote tapahtuu... Näin vaan kerran, kun yks kolleega piti lasta sellaisessa. Mä en käyttänyt sitä kyseisen lapsen kanssa, kun olin silloin raskaana.

Juuri ennen kuin jäin pois töistä, meille tuli sinne mielenkiintoinen sosio-emotionaalisen kasvatuksen menetelmä Askeleittain. En siihen ehtinyt perehtymään, mutta idea siinä on se, että käydään lapsen kanssa läpi erilaisia tunteita ja miten niitä voi käsitellä. Tuo menetelmä oli myös alla 3 vee lapsillekin. Ajattelisin, että tuossa tilanteessa, kun lapsi on pieni eikä osaa käsitellä kaikkia tunteitaan eikä sanojakaan ole, niin on tärkeää, että aikuinen nimeää lapselle tunteita ja sitä tunneilmaisua harjoitellaan yhdessä. Jos sua kiinnostaa, niin voin yrittää saada käsiini tuon menetelmän ohjeet?

Mun käsittääkseni noi uhmaikäisten raivarit on aika yleisiä. Vaikkakin ne vanhempia harmittaakin. Voisko tuossa sylkemisessä olla kyse ihan vaan mielenkiinnosta sitä sylkemistä kohtaan? Onko Joona oppinut sen ihan hiljattain?

 

[starletti]

Öh...pakko nyt sano tähänkin jotain, vaikkei ookaan kokemusta. Voisko toi syleskely olla huomion hakua, jolla saa äitiin kivasti vauhtia? Jos tyttö alkas syleskellä, ni mä ehkä laittasin sille (ison) kupin eteen ja sanosin, että koska syleskely on kivaa, nii syles kuppi täyteen. Enhän mä tiedä, oisko tällä mitään tehoa, mut onneksi otit Sanna aiheen esiin, niin pääsee etukäteen miettimään.

 

[maarinen]

Mä kajoan kanssa tuhon sylkemisen syyhyn... Arvailua lisää joku varmaan natsaa!

Mulla on tämmönen "lempeä" ajatus näistä pikkupenskojen (uhmaavien taaperoiden) omituisista käyttäytymisistä, että joku oppiminen niillä on pakko olla meneillään.

* ajattele.. kun ne ensin hoksaa että JESTAS, minusta tulee PISSIÄ!!!! JA vau tuolta tulee KAKKAA... siis MINUSTA!

Oisko täsä nyt niin, että poikanen vaan yksinksrtaisesti käsittelee tämmöstä eräänlaista "erite"-asiaa, varsinkin, jos sitä sylkeä tulee oikein vuolaasti. Siinä kun se käsittäminen on niin vekkuli asioiden yhdistäminen, niin voisn kuvitellä, että kiellot on turhaa. ÄRsyttäväähän tuo on. Tosi ärsyttävää!

Meillä meinaan neitokainen kaivaa taas nenää! Tulee sormi ojossa näyttämään löydöksiään... Taikinaa, kuulema! Ja varpaanväleissä hänellä on "unihiekkaa"!

Tuohon lapsen järjettömään raivoon ei meidän neidillä auta kiinnipitäminen. Se rähinä vaan kovenee!  Luulen, että tää lapsi tarvitsee sitä keskustelua KOSKA...kun esitän sille siinä rähinä tuoksinassa kysymyksen, että "SINÄKÖ OLISIT HALUNNUT JÄÄDÄ VIELÄ ULOS?"  niin silloin se hiljenee ja vastaa, että JOO-oo-OOO! TÄhän väliin saatan keretä selittämään jotain aikuismaista ja harhauttavaa... Tuntuu, että (niinkuin naisilla yleensä) hän vaatii, että HÄNTÄ ymmärretään! Se monesti riittää pelkästään siirtymään asiassa eteenpäin.

Ja sitte välillä taas ei. Eikä omat voimavarat jaksa millään joka hetki olemaan niin skarppi.... ja johdonmukainen. Nostanhattua niille vahemmille, joilla oikeasti on vammainen lapsi aamusta iltaan opastettavava ja ymärräettävänä!

Esim mun sisko. Sen autusitinen Jussi 18... sille kun joutu selittämään samalla tavalla kuin meidän kaksi vuotiaalle.. ja urheasiskopolo on sitä tehnyt jo tosiaan 18 vuotta. Että esim. TÄNÄÄN ensin syödään perunaa ja SITTEN katsotaan /mennää/tehdään....

..... Lisää järkeenkäyviä taaperon ymmärtämis-vinkkejä otetaan vastaan! Pitäskö tuonne VALVOJILLE laittaa vinkkiä, että teksivät aiheesta jutun etusivulle ja jotain linkki.listaa!?!

 

[Miramaria]

Hahaa, Maarinen, vinkki otettu huomioon ja laitettu korvan taakse ;)

Mutta voi SannaKoo parka, ei ihme että alkaa rasittaa.. Saa noissa tilanteissa kyllä laskea kymmeneen aika monta kertaa. Tää on ihan hirveän ärsyttävästi sanottu omasta mielestänikin, mutta. Uskallan yrittää lohduttaa sillä, että se on vain vaihe..

Meillä on menossa "ei ei"-vaihe. Siis kaikkeen tyttö vastaa tiukan ei:n.. hohhoi. Toivottavasti loppuu pian, ei meinaa oikein aamuista tulla mitään, kun kaikki on EI.. :D

Ja tää nyt on pientä. Välillä vähän kauhun sekaisin tuntein odottaa, mitä se oikea UHMAikä oikein tuottaa...

 

[Yumna]

Voi ei, SannaKoo, kuulostaa kyllä tosi raivostuttavalta! Meillä myös aikamoista tahtojen taistelua välillä, mutta ei nyt ihan tuossa mittakaavassa vielä (kop, kop puuta vaan...). Mitäs tuossa nyt sitten tosiaan teet... Olisko kuitenkin just noin, mitä Maarinen ehdotteli, että poika on vaan nyt niin ihmeissään noista omista eritteistään? Jospa se pikku hiljaa tottuu eikä asia ookaan enää niin ihmeellinen. Ja varsinkin jos siitä asiasta kuitenkin systemaattisesti kielletään. 

Voimia noihin taisteluihin, kyllä sitä meiltä vaaditaan tässä, mielen ja tahdon lujuutta sekä pitkää pinnaa. Itsekin oon huomannut tuon, että vaikkei munkaan periaatteisiin pitäis kuulua oman äänen korottaminen niin jotenkin kummasti se äänensävy kuitenkin kohoaa jo nyt tietyissä tilanteissa... Voiko sellaista vanhempaa ihan oikeasti olla olemassa, joka ei koskaan ääntään korottaisi? Tai ehkä toiset lapset vaan on niin erilaisia, ettei tuu edes mieleen korottaa ääntään niille... 

 

[Moon]

Mä en tiiä onko mitkään mun menetelmistä tepsiny oikeesti...  Musta tuntuu että parhaiten toimii se että pääsee JAKAMAAN sen kamaluuden!

Siis vaikka tuntuu että ei tommosta uhmista kehtaa edes ihmistenilmoille viedä niin ehdottomasti kyläilemään ihmisten luona, avoimeen käymään, kavereita kylään, mummolaan jne.  Ja siis tietenkin pitää olla kontaktissa semmosten ihmisten kanssa jotka TIETÄÄ mistä kyse, eli niitä vertaisia ja/tai sellasia jolla on tai on ollu pieniä lapsia.  Se kokemusten vertailu helpottaa kummasti + se että on joku toinenkin joka vähän kattoo sen lapsen perään jopa ihaillen (=isovanhemmat).

Musta tuntuu että näillä lapsilla on aina joku "vaihe" päällä.  Yksi kun helpottaa niin on jo uusi tulossa...

 

[SannaKoo]

Moon sen sanoi, näitä helvetin vaiheita tuntuu olevan... yhdestä kun selviää ehkä hengissä, niin toinen sitten perään polttamassa äiskän ja iskän hermoja.

Huomionhakuisuus ei myöskään ehkä oikein täsmää tässä syljeskelyssä... jos tuo haluaa huomiota, se alkaa kirkua. Ja Joona valitettavasti on vauvasta asti ollut siinä hommassa hyvä :D Kenen lie keuhkot perinyt ;) Juu, moni vanhempi lohduttaa, että kyllä heidänkin lapsensa kirkuu - mutta vielä en ole sellaista tavannut, joka Joonan täydet huudot kuultuaan olisi vielä ollut sitä mieltä, että kyllä heilläkin. Tiedä sitten, että pitäiskö mun ottaa tää Joonan lahjakkuutena ja olla ylpeä! :P
Toinen huomionhakuisuusjuttu on lähteä niille kielletyille paikoille ja heitellä tavaroita... sylkemistä ei oo koskaan ilmennyt näissä tilanteissa.

Mä nyt kuitenkin vedin uusiks henkeä ja olen komentanut Joonan vessaan sitten syljeskelemään. Ja tiedättekö, noin 60% näistä kerroista se on tepsinyt! Se on käynyt hetken itsekseen räkimässä sinne pönttöön ja palannut muihin hommiin! Mutta valitettavasti tääkään homma ei toimi joka kerralla :(
Eli kiitos starletti, sun inspiroimana mä sain itseni taas palaamaan siihen, että sylkee sinne, minne luvallista :)

Puhuminen ja järkeilykään ei valitettavasti auta, Joona on samanlainen kuin isänsä, et sit ku se pinna palaa (isänsä vaan on lauhkea lammas ja pinna palaa äärimmäisen harvoin...) niin se sit palaa ja mikään ei muuten tasan auta siinä vaiheessa.

Eritteen tutkailu kylläkin voisi ehkä jossain määrin olla yhtenä osatekijänä, koska ainahan tuo on ollut jokseenkin haltioitunut tuosta omasta kuolastaan ja siitä, minkälaista sotkua sillä voi saada aikaan :D Mutta ihan 100% se ei tähänkään kategoriaan oikein istu... hmm, täytyypi tuumailla!

Mutta täytyy kyllä ihan rehellisyyden nimissä sanoa, että tuossa taaperossa on monta muutakin tyyppivikaa, jotka saa äidin näkemään punaista ja tekis mieli vaan kirkua! Vaikka silti kaiketi täytyy koputtaa puuta, että on terve lapsi, jolla sentään perustarpeet on itsellään vahvoina tiedossa: Joona ei selviäisi päivääkään ilman riittävää uni/ruoka/juoma/rakkausmäärää - ja sen se tietää itsekin :) Anoppi aina sanookin, että Joona on ymmärtänyt sen, mitä pitäisi kaikille aina tervehdyksenä toitottaa "Unta ja nälkää!"...

 

[TuoMi]

Oli pakko tulla vastaamaan AP:lle, että samassa veneessä ollaan.
Meillä siis poika täyttää tuon 2v reilun kk:n päästä ja tuntuu, että yhtä taistelutannerta koko arki.
Meillä poika ei vielä osaa puhua lauseita. Joitain sanoja sieltä täältä. Neuvolassa keskustellessani lastenlääkäri sanoikin, että pojan ikäistä on turha yrittää rauhoitella pelkällä järkipuheella. Tässä kasvun vaiheessa lapsi on "agressiivisimmillaan" eikä ymmärrä vielä, että puheella voidaan ilmaista tunteita varsinkaan kun se lapsen turhautuminen meillä selkeästi suurimmalta osalta johtuu siitä, että ei pysty ilmaisemaan itseään niin kuin haluaisi.
Meillä jäähy tarkoittaa eteisen nurkassa rauhoittumista. Se on ihan olohuoneen vieressä, mutta juuri sen verran "nurkan takana", että pistän pojan istumaan siihen jäähynurkkaan ja jos hän siitä lähtee vaeltamaan kiukunpuuskan aikana käyn istuttamassa hänet siihen uudestaan. Niin kauan teen tätä kunnes huuto laantuu ja poika rauhottuu. Siinä vaiheessa menen pojan luo ja kerron miksi hän siihen jäähylle joutui ja halataan. Siitä sitten jatketaan leikkejä.
Meillä on heittelyä, huitomista, paiskomista, sotkemista kaikkea maan ja taivaan väliltä. Huomasimme, että poika ei potki miestäni enää ollenkaan koska hän on "jaksanut" olla systemaattisemmin joka kerta kieltämässä ja työntää aina luotaan pois jos potkimista/lyömistä/läpsimistä esiintyy. Itse olen joissain tilanteissa ollut lepsumpi niin minun kohdalla tuo potkiminen/läpsiminen on poistunut hitaammin. Eli tuosta olemme ainakin itse huomanneet kuinka systemaattisesti se kieltäminen pitää "jaksaa" tehdä joka ikinen kerta. Joskus tuntuu, että koko ilta on pelkkää EI-sanaa. Sen vuoksi pyrimme kehumaan kun hän toimii oikein, koska muuten tuntuu ettemme saa kannustettua häntä mihinkään oikeaan suuntaan kun aina vaan saa olla kieltämässä.
Kylässä käyminen on välillä kovin raskasta varsinkin jos kyläpaikka ei ole suunniteltu "taaperoystävälliseksi". Juoksen lähinnä pojan perässä kun hän haluaa tutkia ja koskea jokapaikkaan.
Mutta ei tästä varmaan paljon mitään apua ollut, mutta lähinnä ehkä sitä jakamista, että tapahtuu sitä muillakin :)

 

[starletti]

Mun tyttö on PURESKELIJA. Kyllä...Se alko jo silloin, kun jatkuvasti häntä sylissä kannoin vaan nyt tuntuu leukalihaksiin tulleen kovasti voimaa. Kun häntä äkäilyttää, tulee niinkus halimaan mua tuohon lantion seutuun ja jarskauttaa kiinni. Isäänsä ei pure, mutta minua kyllä vaikka yritän häntä kieltää tuskissani. Olen yrittänyt selittää, että kun kissa puree niin se sattuu, ja nyt äitiinkin sattuu. Sit kun tyttö on sylissäni, nipsaisee minua tissistä ja huudahtaa AUUU. Minun naamalle läpsimistä on alkanut tapahtumaan, kun kiukuttaa ja sitäkin olen yrittänyt kieltää. Milloin noiden kieltojen pitäisi oikeen mennä perille vai luuleeks tyttö tosiaan, että äiti on jääny heikommalle? 

 

[Miramaria]

No nyt se uhma on vissiin sitten täälläkin! Meidän tyttö on alkanut läpsiä kun ärsyttää tai väsyttää tai on muuten vain yli-innostunut. Ja sit siitä ei tule loppua: jos kieltää, niin tyyppi vaan nauraa.. Argh! Kai se jossain vaiheessa ymmärtää, että toisiin sattuu?