Toinen kolmannes puolivälissä ja vieläkin tuntuu ettei raskaus ole kolahtanu vaikka pahoinvointi, väsymys, krooninen nälkä ym. oli jotain aivan kamalaa. Yritän käydä koulua jotta yhteiset suunnitelmat saataisiin järkättyä, varsinki se oma koti. Raskaus oli suunnitelmissa vasta parin vuoden päästä mutta sitten petti ehkäisy. Päätettiin pitää lapsi. oonha mä kuitenki jo 30. Entä jos ei onnistukaan sitte kun yrittää.. Syyllisyys painaa välillä. Itsekkäitä ajatuksia.. Hyvästi rinnat ja tervetuloa raskaus arvet ja kilot, vaipparallit, yösyötöt ym. Entä vapaus? Kaverit on jättäny "rauhaan". Eihän se baariin voi lähteä! Mies juoksee sauna illoissa ja harrastuksia tarvitaan jotta pää kestää. Mihin sen pitää kestää kun minä hoidan kaikki lasku asiat ym. Entä minä? Kaikki on jääny pois kun ei omat resurssit riitä. Väsyttää, laiskottaa, tunnit ei riitä vuorokaudessa. Mulla ei ole päivääkään kesälomaa koulun ja töiden takia mutta miehellä taas on kiva kesäreissu poikien kanssa tiedossa.. Vällillä taas odottaa kovastikin potkuja ja muuta kivaa. Kyllä mieskin kovasti odottaa ja tukee ja pesee pyykkiä ja käy kaupassa mutta miksi edelleen tulee tunne että sinä et edes kysyny tänään miten minä voin tai mitä uutta vauvan kehityksessä on tapahtunu? Sitte vollataan silmät päästä ja sen jälkeen täytyy itkeä koska oon niin ilkeä toista kohtaan. Itkupotkuraivarit ei jaksais enää innostaa. Onko tää kaikilla tällästä?
Syyllisyys!!!
- Ketjun aloittaja Äipsä
- Aloituspäivämäärä
starletti
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Mistä koet syyllisyyttä?
"Yritän käydä koulua jotta yhteiset suunnitelmat saataisiin järkättyä, varsinki se oma koti."
Sinunko pitää järkätä se yhteinen koti?
"Hyvästi rinnat"
Vauva ei syö rintoja, vain maidon niistä ja senkin tuttipullosta jos maitoa ei rintoihin tule.
"vaipparallit"
Vaippaa vaihtaa mielellään, jotta vauva pysyy tyytyväisenä.
"tunnit ei riitä vuorokaudessa."
Riittikö ne tunnit ennen raskautta? Onko mitään hommaa, josta voisit luopua?
"tunne että sinä et edes kysyny tänään miten minä voin"
Oliko teillä tapana kysellä vointeja ennen raskautta?
"tai mitä uutta vauvan kehityksessä on tapahtunu"
Minun olisi vaikea olla kiinnostunut asiasta, jota en näe tai tunne.
Tässä muutamia ajatuksia kirjoituksestasi. Yritä jaksaa.
"Yritän käydä koulua jotta yhteiset suunnitelmat saataisiin järkättyä, varsinki se oma koti."
Sinunko pitää järkätä se yhteinen koti?
"Hyvästi rinnat"
Vauva ei syö rintoja, vain maidon niistä ja senkin tuttipullosta jos maitoa ei rintoihin tule.
"vaipparallit"
Vaippaa vaihtaa mielellään, jotta vauva pysyy tyytyväisenä.
"tunnit ei riitä vuorokaudessa."
Riittikö ne tunnit ennen raskautta? Onko mitään hommaa, josta voisit luopua?
"tunne että sinä et edes kysyny tänään miten minä voin"
Oliko teillä tapana kysellä vointeja ennen raskautta?
"tai mitä uutta vauvan kehityksessä on tapahtunu"
Minun olisi vaikea olla kiinnostunut asiasta, jota en näe tai tunne.
Tässä muutamia ajatuksia kirjoituksestasi. Yritä jaksaa.
Kiitos fiksuista sanoista jotka pisti miettimään asiaa toiseltakin kantilta. Mistä syyllisyys tulee? En ole varma.. Tai kaikesta.. En todellakaan ollut valmistautunut lapsen tuloon. En ollut edes varma haluanko lapsia silloinkaan kun asiasta keskuteltiin ja suunniteltiin ja teinkin sen miehelle selväksi. Muutama tuttava joka on saanut tietää raskaudesta on kysynyt minulta että tiedänkö mihin työnnän pääni? "Sinähän lihot kuin potkupallo" Olin nuorempana sairaalloisen lihava ja kiusattu. Tein kovasti töitä että kilot lähti. Se pelottaa. Ehkä kaikkein eniten häiritsee ajatus kun välillä huomaan ajattelevani että tämä raskaus pilasi maailmani. Tuntuu että on yksin tässä vaikkei olekaan. tuntuu ettei raskaus vaikuta mieheen mitenkään ja se on naurettava ajatus kun ajattelee järellä. Ja sitten tulee taas itkukohtaus ja syyttävä katse siirtyy kohti isäntää.. Mistä sinä luovut, sinä saat polttaa tupakkaa, juosta kavereiden kanssa ulkona, syödä mitä haluat jne. Naurettavaa tiedän. Paniikin omaisia kysymyksiä herää ja vieläpä asiasta kun asiasta. Entä jos mies ei rakasta minua enää jos olen taas raskausarvilla koristeltu norsu? Osaanko hoitaa lasta? Sitten menee vähän aikaa ja näen kaupan hyllyllä mitä suloisimman potkupuvun tai töppöset ja iloinen odotus tuntuu rinnassa siihen asti kunnes joku uusi typerä kysymys/pelko herää mielessä..
starletti
Sanaisen arkkunsa ammentaja
"En ollut edes varma haluanko lapsia silloinkaan kun asiasta keskuteltiin
ja suunniteltiin ja teinkin sen miehelle selväksi."
En minäkään ollut (ikää silloin 32 v.), aina olin elänyt vain itselleni ja kissoilleni.
"Sinähän lihot kuin potkupallo"
Olet aikuinen ja saat tehdä lapsia, jos haluat. Henkistä väkivaltaa harjoittavaan lähipiiriin ei tarvitse pitää yhteyttä.
"välillä huomaan ajattelevani että tämä raskaus pilasi maailmani."
Niin, nyt olen luopunut kahdesta työtarjouksesta ja pelkään, ettei kolmatta enää tule.
"Mistä sinä luovut"
Kysyin mieheltäni, kuinka hänen maailmansa on muuttunut lapsen myötä. Sanoi, ettei mitenkään. Minä oon luopunu paljosta, vaan välillä mietin, että ehkei kaikki niistä jutuista sit ookaan niin tarpeellisia (esim. TV:n katselu tai uuden kielen opiskelu).
"Naurettavaa tiedän"
Ei suinkaan, mut ihminen vaan luonnostaan on taipuvainen vastustamaan muutosta. Muutoksen kanssa pitää sit opetella elämään ja aluksi se ei ole helppoa.
"Entä jos mies ei rakasta minua enää jos olen taas raskausarvilla koristeltu norsu?"
Kyllä se kaljakin (oletus kun kaverit + ulkona) jossain vaiheessa alkaa pöhöttää ja rööki vetää kynnet keltasiks. Loppuuko sun rakkaus silloin?
Musta tuo panikointi ja asioiden kyseenalaistus on merkki siitä, että susta on henkisesti kasvamassa äiti ja valmistaudut uuteen elämänvaiheeseen. Valitettavasti miehet tulee aika jälkijunassa, mut kuitenkin moni tulee eikä jää sinne asemalle hengaileen.
En minäkään ollut (ikää silloin 32 v.), aina olin elänyt vain itselleni ja kissoilleni.
"Sinähän lihot kuin potkupallo"
Olet aikuinen ja saat tehdä lapsia, jos haluat. Henkistä väkivaltaa harjoittavaan lähipiiriin ei tarvitse pitää yhteyttä.
"välillä huomaan ajattelevani että tämä raskaus pilasi maailmani."
Niin, nyt olen luopunut kahdesta työtarjouksesta ja pelkään, ettei kolmatta enää tule.
"Mistä sinä luovut"
Kysyin mieheltäni, kuinka hänen maailmansa on muuttunut lapsen myötä. Sanoi, ettei mitenkään. Minä oon luopunu paljosta, vaan välillä mietin, että ehkei kaikki niistä jutuista sit ookaan niin tarpeellisia (esim. TV:n katselu tai uuden kielen opiskelu).
"Naurettavaa tiedän"
Ei suinkaan, mut ihminen vaan luonnostaan on taipuvainen vastustamaan muutosta. Muutoksen kanssa pitää sit opetella elämään ja aluksi se ei ole helppoa.
"Entä jos mies ei rakasta minua enää jos olen taas raskausarvilla koristeltu norsu?"
Kyllä se kaljakin (oletus kun kaverit + ulkona) jossain vaiheessa alkaa pöhöttää ja rööki vetää kynnet keltasiks. Loppuuko sun rakkaus silloin?
Musta tuo panikointi ja asioiden kyseenalaistus on merkki siitä, että susta on henkisesti kasvamassa äiti ja valmistaudut uuteen elämänvaiheeseen. Valitettavasti miehet tulee aika jälkijunassa, mut kuitenkin moni tulee eikä jää sinne asemalle hengaileen.
Täällä on painittu aika-ajoin samanlaisten fiilisten kanssa. Aikasemmin sanoin etten halua hankkia lapsia. Mietin silloin myös sitä, että rinnoista tulee ryhdittömät norsunkorvat, raskausarpia menee sielä täällä, perse leviää entisestään, hiuksien kunto huononee imetyksestä, lapsen kanssa valvominen ikäännytää jne jne. Mutta jostain kumman syystä mä kuitenkin olen nyt raskaana, eikä se kaduta mua. Toki mietin useinkin sitä,ettei kroppa palaa ikinä enää entiselleen. Oon puhunut asiasta miehelle ja se on yrittänyt keksiä jotain lohduttavaa sanottavaa..
Raskaus on tuonut tähän mennessä tulleessan (rv23+6) ylimääräistä painoa, rasvoittuvat ja harvenevat hiukset, rasvoittuvan ja näppyläisen naaman, närästystä, univaikeuksia, ahdistuskohtauksia, jatkuvia vatsavaivoja, uupumusta, jalkojen puutumista.. jäiköhän jotain.. Ja kyllä mua monesti se harmittaa. Lisäksi tunnen itseni melko usein äreäksi ja raivoan yleensä itsekseni tai joskus huudan koirille. Ikää on 25v. ja tuntuu että luovun osittain nuoruudesta. En halua että musta otetaan nyt yhtään kuvia, koska olen lihonut ja lisäksi on turvotusta, joten näytän tosiaan joltain sotanorsulta.
En haluaisi kuormittaa miestä tällä hirveästi, koska tiedän että tämä on hänellekkin suuri elämänmuutos ja tiedän hänen stressaavan lapsen lisäksi myös uudesta työpaikastaan. En halua miehelle mitään mielenterveysongelmia siksi, että mulla on vaikea sopeutua tähän muutokseen. Mies kyllä yrittää tukea, eli kyselee miten oon voinut ja kuuntelee mua. Ei myöskään hirveästi vietä aikaa pois kotoa ja ottaa mua huomioon.
Mä suosittelen lämpimästi käymään juttelemassa paikallisen psykiatrisen sairaanhoitajan tai psykologin kanssa. Itse olen käynyt ja se purkaa ahdistusta hyvin. Alkaa ymmärtää miksi ahdistaa ja miten sitä tunnetta voi kestää. Ei tarvitse kokea olevansa hullu vaikka tarvitsee juttuseuraa. Jokaisen tulisi joskus puhua asioistaan avoimesti. Ettei sitten kaikki tunteet pakkaudu ja tule synnytyksen jälkeen pahaa masennusta tai ahdistusta.
Raskaus on tuonut tähän mennessä tulleessan (rv23+6) ylimääräistä painoa, rasvoittuvat ja harvenevat hiukset, rasvoittuvan ja näppyläisen naaman, närästystä, univaikeuksia, ahdistuskohtauksia, jatkuvia vatsavaivoja, uupumusta, jalkojen puutumista.. jäiköhän jotain.. Ja kyllä mua monesti se harmittaa. Lisäksi tunnen itseni melko usein äreäksi ja raivoan yleensä itsekseni tai joskus huudan koirille. Ikää on 25v. ja tuntuu että luovun osittain nuoruudesta. En halua että musta otetaan nyt yhtään kuvia, koska olen lihonut ja lisäksi on turvotusta, joten näytän tosiaan joltain sotanorsulta.
En haluaisi kuormittaa miestä tällä hirveästi, koska tiedän että tämä on hänellekkin suuri elämänmuutos ja tiedän hänen stressaavan lapsen lisäksi myös uudesta työpaikastaan. En halua miehelle mitään mielenterveysongelmia siksi, että mulla on vaikea sopeutua tähän muutokseen. Mies kyllä yrittää tukea, eli kyselee miten oon voinut ja kuuntelee mua. Ei myöskään hirveästi vietä aikaa pois kotoa ja ottaa mua huomioon.
Mä suosittelen lämpimästi käymään juttelemassa paikallisen psykiatrisen sairaanhoitajan tai psykologin kanssa. Itse olen käynyt ja se purkaa ahdistusta hyvin. Alkaa ymmärtää miksi ahdistaa ja miten sitä tunnetta voi kestää. Ei tarvitse kokea olevansa hullu vaikka tarvitsee juttuseuraa. Jokaisen tulisi joskus puhua asioistaan avoimesti. Ettei sitten kaikki tunteet pakkaudu ja tule synnytyksen jälkeen pahaa masennusta tai ahdistusta.
Tuohon painonnousu-stressaamiseen voin omalta kohdaltani kertoa, että molemmissa raskauksissa (2 lasta) mulla tuli kiloja yli kaksikymmentä. Ekan lapsen syntymän ja muutaman kuukauden imetyksen jälkeen olin hoikemmassa kunnossa kuin aikoihin (näin on käynyt myös monelle ystävälleni). Tämän toisen vauvelin kohdalla yritän ehtiä kuntoilemaan, koska siinä käy helposti niin, että kaikki lihaksetkin katoavat, ettei tulis sitten sellainen "kuihtunut" olemus.
Itse en tuosta baarielämästä niin perusta, joten sitä ei ole tullut ikävä, mutta toki on kurja jäädä kaikista illanistujaisista paitsi. Miksi pitäisikään? Jos vaan jaksaa, niin tyttöjen iltoihin ym. mukaan vaan! Miten hauskaa onkaan laulaa "Ei tippa tapa..." masun kanssa karaokessa selvin päin :D No joo, elämä ei mielestäni lopu raskauteen eikä onneksi sen jälkeenkään.
Itse olen sitä mieltä, että lapset pitää ottaa elämään mukaan, ei lopettaa eläminen, kun lapsi syntyy. Tietenkään alkoholi ja baarielämä ei kuulu tähän, mutta esim. matkustelu ja monenlainen hauskanpito onnistuu kyllä lapsen/lasten kanssa.
Elelen varmaankin tietyllä tapaa elämäni rankinta aikaa taaperon ja kuukauden ikäisen vauvan kanssa... On univelkaa, finnejä, raskauskiloja jäljellä, pinna kireällä jne. jne. Mutta silti mikään ei korvaa esikoisen halia tai vauvan hymyä :) Ja veikkaan, että näin käy sinullekin, vaikka nyt varmasti monet seikat mietityttävät.
Hormonitkin voivat heitellä mielialoja sinne sun tänne, mutta jos kauheasti vaan ahdistaa ja nuo ajatukset pyörii päässä, niin minäkin suosittelen edellisen tapaan juttelemaan ulkopuolisen kanssa.
TSEMPPIÄ!
Itse en tuosta baarielämästä niin perusta, joten sitä ei ole tullut ikävä, mutta toki on kurja jäädä kaikista illanistujaisista paitsi. Miksi pitäisikään? Jos vaan jaksaa, niin tyttöjen iltoihin ym. mukaan vaan! Miten hauskaa onkaan laulaa "Ei tippa tapa..." masun kanssa karaokessa selvin päin :D No joo, elämä ei mielestäni lopu raskauteen eikä onneksi sen jälkeenkään.
Itse olen sitä mieltä, että lapset pitää ottaa elämään mukaan, ei lopettaa eläminen, kun lapsi syntyy. Tietenkään alkoholi ja baarielämä ei kuulu tähän, mutta esim. matkustelu ja monenlainen hauskanpito onnistuu kyllä lapsen/lasten kanssa.
Elelen varmaankin tietyllä tapaa elämäni rankinta aikaa taaperon ja kuukauden ikäisen vauvan kanssa... On univelkaa, finnejä, raskauskiloja jäljellä, pinna kireällä jne. jne. Mutta silti mikään ei korvaa esikoisen halia tai vauvan hymyä :) Ja veikkaan, että näin käy sinullekin, vaikka nyt varmasti monet seikat mietityttävät.
Hormonitkin voivat heitellä mielialoja sinne sun tänne, mutta jos kauheasti vaan ahdistaa ja nuo ajatukset pyörii päässä, niin minäkin suosittelen edellisen tapaan juttelemaan ulkopuolisen kanssa.
TSEMPPIÄ!
satuvee
Näppärä viestien naputtelija
heips..
meillä oli ihan toivottu raskaus, ja silti mulla oli joitain samoja tunteita. ite vihasin raskaana oloo ja sitä et mies sai juua ja mä en, ja et sei joutunu kärsiin niinkun mä. yritin tietty olla olematta kohtuuton, mut kyl aika monesti itkin ihan hysteerisen kaikkee väärää mitä MÄ jouduin kokemaan..(!)
ja se on totta, et se ei aina onnistu sit myöhemmin ku ympäristö on valmis, aattele jos oisitki sit halunnu ja olisit katkeroitunu..lapseen kuitenki lähes aina kai rakastuu niin ettei siitä haluu enää luopua.
mut omasta kokemuksesta, niin ens kerral varaudun luopumaan vielä ainaki vuoden synnytyksen jälkeen (mä yritin liikaa elää viä/taas omaa elämääni ja voimat loppu totaalisesti), imetys ja läskiys ja väsymys ym. vie kyl voimat, mut se alkaa helpottaa koko ajan, sit mieskin pystyy hoitaan paremmin lasta ja pystyy ite lähteen tyttöjen kanssa ja ottaa vähä menetettyä aikaa takas..;) ja se on lyhyt aika, pari vuotta. ja joidenkin suurin unelma.
ja kaikille ei tuu raskausarpia, mulle ei yllättäen tullu vaikka aiemmista läskeistä oli joitain jääny!! ja kroppa ja ystävätki on palautunu, ku on ite jaksanu vähän panostaa taas niihin :)
mut tissit on kyllä mennyttä, jatkuva täyttö+tyhjennys teki tehtävänsä. en tiiä kyl ketään jolla ne ois säilyny entisen näkösinä imetyksen jälkeen :/..mutta mies saa ostaa mulle vaik silikonit sit lahjaks ku en enää varmasti haluu lapsia!!! seki on sillon varmaan jo ihan normaali ja halpa toimenpide..:D
Älä turhaan koe syyllisyyttä, ihan normaaleja ajatuksia musta. ja teothan ne sit ratkaisee millainen äiti on. eikä kaikesta tartte mun mielestä nauttia vaikka vauvaa rakastaiskin. (Eikä se rakkauskaan aina tuu heti, vaan ajan myötä..)
meillä oli ihan toivottu raskaus, ja silti mulla oli joitain samoja tunteita. ite vihasin raskaana oloo ja sitä et mies sai juua ja mä en, ja et sei joutunu kärsiin niinkun mä. yritin tietty olla olematta kohtuuton, mut kyl aika monesti itkin ihan hysteerisen kaikkee väärää mitä MÄ jouduin kokemaan..(!)
ja se on totta, et se ei aina onnistu sit myöhemmin ku ympäristö on valmis, aattele jos oisitki sit halunnu ja olisit katkeroitunu..lapseen kuitenki lähes aina kai rakastuu niin ettei siitä haluu enää luopua.
mut omasta kokemuksesta, niin ens kerral varaudun luopumaan vielä ainaki vuoden synnytyksen jälkeen (mä yritin liikaa elää viä/taas omaa elämääni ja voimat loppu totaalisesti), imetys ja läskiys ja väsymys ym. vie kyl voimat, mut se alkaa helpottaa koko ajan, sit mieskin pystyy hoitaan paremmin lasta ja pystyy ite lähteen tyttöjen kanssa ja ottaa vähä menetettyä aikaa takas..;) ja se on lyhyt aika, pari vuotta. ja joidenkin suurin unelma.
ja kaikille ei tuu raskausarpia, mulle ei yllättäen tullu vaikka aiemmista läskeistä oli joitain jääny!! ja kroppa ja ystävätki on palautunu, ku on ite jaksanu vähän panostaa taas niihin :)
mut tissit on kyllä mennyttä, jatkuva täyttö+tyhjennys teki tehtävänsä. en tiiä kyl ketään jolla ne ois säilyny entisen näkösinä imetyksen jälkeen :/..mutta mies saa ostaa mulle vaik silikonit sit lahjaks ku en enää varmasti haluu lapsia!!! seki on sillon varmaan jo ihan normaali ja halpa toimenpide..:D
Älä turhaan koe syyllisyyttä, ihan normaaleja ajatuksia musta. ja teothan ne sit ratkaisee millainen äiti on. eikä kaikesta tartte mun mielestä nauttia vaikka vauvaa rakastaiskin. (Eikä se rakkauskaan aina tuu heti, vaan ajan myötä..)
Mulla oli kans alkuraskaudesta tosi vaikea hyväksyä sitä että mies pysty menemään ja bilettään mutta itse en. Raskauden edetessä oikeastaan opin nauttimaan siitä että mulla oli ihan hauskaa ilman sitä jatkuvaa menoa. Kyllähän raskaanakin voi tehdä vaikka mitä ja tavata kavereita ja harrastaa! Kävin jopa baareissa raskausaikana (mies osti sieltä mulle semmosia hyviä pirtelön tapasia alkoholittomia juomia:) Joillakin keikoillakin tuli käytyä, ja ihan mukavaa oli, ainakin ihmiset varoo ja väistää kun masun kanssa taapertaa menemään. :D
Ja kaikille niitä raskauskiloja ei edes jää. Itse lihosin raskausaikana 16 kiloa ja jälkitarkastuksessa niitä oli kolme ylimäärästä kiloa jäljellä siitä mitä painoin ennen raskautta. Raskausarpia kyllä jäi mutta monethan sanoo että niistä pitäisi vaan olla ylpeä ;) Itse en ainakaan niitä pahemmin häpeile, eihän ne elinikäset ole.
Harmillista kyllä jos ei odotusajalta saa mitään iloa irti, itse jäin ainakin kaipaamaankin vauvamasua ja sitä kun sai syödä herkkuja ja olla passattavana. :D
Ja kaikille niitä raskauskiloja ei edes jää. Itse lihosin raskausaikana 16 kiloa ja jälkitarkastuksessa niitä oli kolme ylimäärästä kiloa jäljellä siitä mitä painoin ennen raskautta. Raskausarpia kyllä jäi mutta monethan sanoo että niistä pitäisi vaan olla ylpeä ;) Itse en ainakaan niitä pahemmin häpeile, eihän ne elinikäset ole.
Harmillista kyllä jos ei odotusajalta saa mitään iloa irti, itse jäin ainakin kaipaamaankin vauvamasua ja sitä kun sai syödä herkkuja ja olla passattavana. :D