Syyllisyys, äitien no: 1 tunne! Vai onko? Mistä sinä tunnet syyllisyyttä?

[Miramaria]

Onko syyllisyys äitien number one tunne, vai onko tämä vain yleistys?

Testaa oma syyllistymistasosi tällä testillä! Oma syyllistymistasoni on keskitasoa, ja ihan varmasti se on laskenut siitä, kun tulin äidiksi. Silloin podin syyllisyyttä vaikka ja mistä!

Tällä hetkellä suudin syy syyllisyyden tunteeseen on se, että en kiireen keskellä ehdi viettää kahdenkeskistä aikaa tyttären kanssa niin paljon kuin haluaisin. Eikä me olla opeteltu pyöräilemään ilman apupyöriä. Enkä ole vienyt lasta koskaan vielä hiihtämään. Nämä tänään päällimmäisinä.

Oletko sinä tuntenut vanhemmuudesta syyllisyyttä? Missä tilanteissa?

 

[akidi]

Keskitasoa täälläkin, 33%.

 

[lambi]

2%, koen että toi syyllisyysasia liittyy lähinnä luonteeseen, ei juurikaan vanhemmuuteen.
Tai näin olen ystävien kasken huomannut asian lapsien syntymisien myötä - syyllisyys tuntuu vaan kiteytyvän siihen äitiyden ympärille enemmän niillä joilla se ennen oli ehkä muissa asioissa.

Eikä me olla opeteltu pyöräilemään ilman apupyöriä.

Hei, mulla oppi keskimmäinen lapsi pyöräilemään ekaluokan ekana päivänä, täyttäessään 7v, ei vaan ollut sen juttu aiemmin. Turha tästäkään on itseä syyllistää! 3,5v nuorempi siskonsa oppi samaisena syksynä saman homman, yksilöt!

 

[Miramaria]

Hei, mulla oppi keskimmäinen lapsi pyöräilemään ekaluokan ekana päivänä, täyttäessään 7v, ei vaan ollut sen juttu aiemmin. Turha tästäkään on itseä syyllistää! 3,5v nuorempi siskonsa oppi samaisena syksynä saman homman, yksilöt!

Ihana kuulla! Ja varmasti totta myös tuo mitä kirjoitit persoonasta. Oon tainnut olla kova syyllistymään ennenkin, mutta vanhemmuus varmaan oikein korostaa asiaa!

 

[hillevi]

Niinhän se taitaa mennä että perfektionistilla on taipumusta ylipäätään itsensä syyttelyyn. Vähän sellaista taipumusta itselläkin vaikka toisaalta olen oppinut olemaan yllättävän armollinen itselleni äitinä. Ehkä siksi että äitiyden alku oli itselleni todella vaikeaa ja jotenkin siinä oppi myöntämään, ettei vaan kykene kaikkeen ja täytyy oppia pääsemään asioiden yli ja antaa itselleen anteeksi sekä muistaa huolehtia omasta jaksamisesta.

 

[Äiti×5]

Syyllisyyttä ei juuri ollut silloinkun olin kahdesta ekasta lapsesta kotona kuusi vuotta. Syyhän oli selvä:Tiesin antavani kaikkeni ja mitä tärkeimmän läsnäolon täydellisesti. Töihin mentyä alkoi syyllisyys kalvaamaan kun perhettä ei nähnyt tarpeeksi eikä näin ollen aikaa kaikille ollut. Tunsin todellista riittämättömyyttä vaikka ymmärsin että nämä ovat pitkälti realiteetit ja yritän. Kolmannen lapsen aikaan taas kolme vuotta kotona ja olo oli parempi. Olen vahvasti sitä mieltä että kun lapset ovat pieniä,sen pienen hetken,äidin paikka on kotona. Olen myös saanut huomata kuinka teinit tarvitsevat minua,läsnäoloani.
Yksi merkittävä syyllisyysasia on mulle kaksi eroa. Vaikka homma toimisi vanhempien välillä on se tosiasia että lapsi kärsii. Omalla tavallaan käyden asioita läpi. Lapsi ei aina näytä ja saattaa myöhemmin vasta alkaa todella käsittelee tuntemuksiaa. Mullakin kaksi aikuisuuden kynnyksen ylittänyttä nuorta naista pohtii enemmän kuin koskaan menetettyä isä suhdettaan. Varsinkin heistä toinen jota asia on alkanut vaivata.
Kiteytettynä suurimmat syyllisyyden tunteet on tullut vuosia jälkeenpäin kun miettii miten sen ja sen asian olisi toisin tehnyt,opettanut ym..ja olisiko nuoreni semmonen ja semmonen jos niin ja näin olisin...
Nyt tulevan vauvan kohdalla kykenen peilaamaan paljon menneisyydestä,vaikka tiedän että pieniä syyllisyyden tunteita tulee mutta tiedän myös sen että ne kuuluu äitiyteen. Teen parhaani ja se riittää täysin!

 

[Furaga]

Miesnäkökulmaa. Mä toisinaan tunnen syyllisyyttä, mutta eri syistä kuin luulis. Mä tunnen syyllisyyttä siitä että mun tytär on todellinen ihannelapsi. Kiltti, itsensä hallitseva, älykäs. Parempi kuin ansaitsisin, jos karman lakiin on uskominen. Jos tapaisitte mun pikkuneidin, se hurmais. Ja kun hetken katsotte muualle, hän alkaa siivoamaan. Ikää vasta vähän vajaa 3v.

 

[SuperTaateli]

64% .. syyllisyyden tunnetta herättäviä asioita: jos jonain päivänä en yksinkertaisesti jaksa mennä esim ulkoilemaan tytön kanssa , tytön vieminen yöksi päiväkotiin ja haku vasta klo 14 seuraavana päivänä (koska työt, eli pakko!) , mietin joskus olenko tehnyt jotain väärin kun tyttö ei oppinut jotain asiaa ikätoverinsa kanssa saman ikäisenä vaan myöhemmin (TYPERÄÄ!! I know..) , tyttö 1v 4kk syö yhä pääasiassa sileää ruokaa eli soseutan ruuan ku ei mene tarpeeksi ruokaa alas jos joutuu pureksimaan (tämä lienee peräisin tytön syntymän jälkeisiltä kuukausilta kun rampattiin jorvissa kun ei paino noussu "käyrien mukaisesti". Jäi pieni pakkomielle tuputtaa toiselle ruokaa ja vahtia tarkkaan paljonko syö ja mitä) .. että onko tuo ihmekkään että syyllisyysprosentti on korkea :D