Synnytyspettymys

[Uusperhesatu]

Löytyykö täältä äitejä, jotka ovat kokeneet synnytyspettymyksen? Olen ymmärtänyt, että jotkut sektioidut äidit ovat pettyneitä siihen, etteivät päässeet synnyttämään alateitse ja saattavat jopa kokea, että olisivat siksi jotenkin vähempiarvoisia synnyttäjiä (mitä eivät tietenkään ole).

Itselläni ensimmäinen synnytys oli jonkin asteen pettymys - eikä ehkä niinkään synnytys itsessään, vaan se, mitä sen jälkeen tapahtui: Vastasyntynyt vietiin kiireellä saamaan lisähappea ja sieltä suoraan teholle hengityskoneeseen, en siis saanut edes nähdä häntä kuin vilaukselta saati koskea. Olin mielessäni kuvitellut, kuinka saisin vauvan rinnalleni synnytyksen jälkeen, joten oli musertavaa kun niin ei käynytkään.

 

[Vargynja]

... Minähän olen käynyt hitaalla. Nyt vasta tajusin että mun harmistusta siitä miten synnytys meni voi kutsua synnytyspettymykseksi.

Lapsi siis oli perätilassa ja kesken ponnistusvaiheen päädyttiin kiireelliseen sektioon. Lapsen sydänäänet oli niin huonot että piti saada nopeammin ulos kuin mitä luonnolisesti olisi syntynyt. Vika ei siis ollut minussa, mutta silti tunnen epäonnistuneeni ja toisinaan mietin ponnistinko väärin, minkä seurauksena vauva ei syntynyt tarpeeksi nopeasti tms. Sektion jälkeen sain nähdä lapsen ja sitten hänet vietiinkin tarkistettavaksi ja hoidettavaksi kalpeana. Jäin siis leikkuupöydälle miettimään miten pikkuinen voi ja milloin saan hänet rinnalleni. Eikä se sektio muutenkaan mikään kiva kokemus ollut spinaalin aiheuttamien sivuoireiden ja yleisen avuttomuuden tunteen kanssa. Ja siihen päälle tavallista synnytystä hitaampi toipuminen.

 

[Hanna]

Huomasitteko muuten, että bloggaava kätilömme Anna oli kirjoittanut aiheesta tosi kauniisti. Kannattaa käydä lukaisemassa. Tosi hyvä, että synnytyspettymykselle on nimi, koska se mahdollistaa siitä puhumisen!

 

[Niittipyssy]

Mulla kävi sama kuin Satulla eli vauva suoraan lisähapelle ja sain nähdä hänet kunnolla vasta 4h kuluttua. Synnytys jouduttiin myös käynnistämään lähestyvän yliaikaisuuden vuoksi, joten tuntuu että langat lähti käsistä heti jonka jälkeen olin vain matkustaja lääketieteen ohjaamassa laivassa. Ponnistusvaiheeseen jouduin täysin yllättäen vauvan sykkeidenlaskun takia ja "täysillä" ponnistamisen (+episiotomian) seuraukset tuntuvat kropassa edelleen liki 9kk jälkeen.

Meni myös useampi kuukausi että kunnolla kiinnyin esikoispoikaamme, varsinkin loppuun asti luulin odottavani tyttöä. Meni useampi raskauden aikana käyty ajatustyö uusiksi Vauva on ihan valtavan ihana ja rakastan häntä täydestä sydämestäni mutta synnytyskokemus jäytää taustalla, niin minua kuin miestänikin.

Toivon niin paljon että meille vielä suotaisiin jälkikasvua jonka kanssa saisin eheyttävän synnytyskokemuksen - ainakaan ihan hirveästi huonommin ei voi mennä :angelic:

 

[AiraP]

Ainoa pettymys taisi olla itseeni, että suostuin akupunktioon (lähinnä tappaakseni aikaa). Ei kannata tehdä tällaista, jos ei usko asiaan, placebo voi olla (ja oli) negatiivinenkin. Mutta tätä hämmästyttävää harha-askelta lukuun ottamatta kokemus oli hieno.

Yllä linkitetty blogiteksti on minusta tosi hämmentävä. Mitä tämä tarkoittaa: "...voida uskoa itseensä ja omiin kykyihinsä synnyttää oma lapsensa. Hänen tulee voida luottaa vauvaansa, joka vahvana ja viisaana osaa syntyä..."? Minusta tuossa luodaan juuri pohjaa vakavammille pettymyksille. Ei minusta kannata luottaa ilman perusteita, kannattaa toivoa parasta mutta luottaa lähinnä siihen, että apua on tarjolla. Kaikki vauvat eivät ole vahvoja, viisaudestakaan ei kauheasti ole todisteita, eikä nyt kannata asennoitua niinkään, että "osaa" synnyttää. No ehkä päässäni viiraa, mutta tuosta tekstistä ei olisi itselleni minkään valtakunnan apua. Olin myös todella hämmästynyt, että minulta kysyttiin "lupaa" episiotomiaan. Mitä ihmettä? Vastuun näennäistä siirtoa päätöksessä, jota en ole mitenkään pätevä tekemään, vai pelkkä korulause? Jos täytyy leikata, leikataan. En siis kaipaa myöskään tekstissä mainostettua lupien kysymistä - sen sijaan selittää toki pitää.

Pelkään pahoin, että "luonnollisuuden" ja itsemääräämisoikeuden suuri nousu tietää minulle ja kaltaisilleni vähän toisentyyppisiä pettymyksiä.

 

[tiikeriLuukas]

Vähän harmittaa se, etten päässyt kolmannellakaan kerralla kokemaan spontaania synnytystä enkä avautumisvaiheessa päässyt kokeilemaan raskausjoogassa opittuja kivunlievityskeinoja, kun jouduin kalvojen puhkaisun jälkeen olemaan vain sängyllä. Ymmärrän kuitenkin, miksi synnytys piti käynnistää ja myös sen, miksi tulin määrätyksi makaamaan vain, joten en menetä mielenterveyttä asiasta:)

 

[Tiukuliisa]

Oma synnytyspettymykseni vuoksi minulle on nyt luvattu, että samaan ei lähdetä. En niinkään pettynyt itseeni vaan kroppaani joka ei suostunut käynnistämään synnytystä 2,5 vuorokauden yrittämisestä huolimatta. Päätös sektiosta oli silloin jopa helpotus ja sektio minulle luvattiin nytkin ilman yritystäkään lähteä käynnistämään.
Itse näin esikoiseni vilaukselta syntymän jälkeen ja sai suukotella poskea samalla kun itseäni kursittiin kasaan. Seuraavan kerran näin vauvan vasta vuorokauden päästä, kun vauva viettiin Lastenklinikalle, itse jäin toiselle paikkakunnalle eri sairaalaan ja vasta seuraavana päivänä mut siirrettiin perässä Naistenklinikalle.
Syliin sain vauvan ensi kertaa vasta 1,5 vkon ikäisenä, kun vauva pääsi teholta lastenosastolle. Siinä vaiheessa oli imetyksen suhteen peli jo menetetty.

Näistä huolimatta en koe epäonnistuneeni synnyttäjänä tai äitinä vaikka tietyt asiat olivat pettymys ja luotto omaan kroppaan menikin. Jälkeen päin kuulin, että 35% ensi synnyttäjillä joilla synnytystä lähdetään käynnistämää, synnytys ei käynnisty. Jopa juuri pelkopolilla tapaamani lääkärikin totesi synnytykseni olleen kerta kaikkiaan kamala ja piti jopa ihmeenä, että olemme sen kokemuksen jälkeen lähteneet toista tekemään.

 

[Emppuli_88]

Esikoinen lähti syntymään spontaanisti vesien menolla, mutta siihen se tökkäskin. Supistuksia tuli, mutta eivät avanneet paikkoja. Lopulta kivut oli niin järkyt, että sain kipupiikin, joka avasikin paikat ihan pariin tuntiin. Salissa sain myös epiduraalin.

Harmi vaan, että mikään kivunlievitys ei mulle sopinut, laittoi vaan voimaan pahoin ja epi puudutti koko kropan kulmakarvoista alaspäin kutisevan pisteleväksi. Lisäksi lapsi oli virhetarjonnassa, joten 1,5 h ponnistuksen jälkeen päädyttiin imukuppiin. Siinä rytäkässä (tai siitä huolimatta, en tiedä) mun kohdunsuu repesi. Sitä ei heti huomattu ja kun huomattiin niin verenhukka oli jo niin iso, että juoksujalkaa lähdettiin mua parsimaan kasaan. Synnytys oli todella pitkä, kivulias ja lopulta meinasin kuolla, että aikamoinen trauma jäi.

Tulin aika nopsasti uudestaan vahingossa raskaaksi (tekemään en olisi uskaltautunutkaan) ja se synnytys sujui paremmin. Spontaanisti lähti supistuksilla käyntiin ja alle 4 h päästä tyttö sylissä luomuna. Tosin nyt jälkimmäiselläkin kerralla menetin paljon verta ja leikkuriin jouduin kun istukan kalvot oli jääneet kiinni, mutta kaiken kaikkiaan oli parempi kokemus ja tällä kertaa sain ihastella lasta synnytyssalissakin tovin. Ja palautuminen on ollut nopeaa. Isoin pettymys ekasta kerrasta oli, että en saanut itse puserrettua lasta ulos eikä paikat auenneet eli mun kroppa ei osannutkaan toimia kuten olisi pitänyt. Nyt toisen kanssa näitä ongelmia ei ollut, joten se pettymys omaa kroppaa kohtaan on korjaantunut, onneksi

 

[Miitu]

Kai minullakin on synnytyspettymys. Pakko varmaan ollakin jos arvoasteikolla annoin koko synnytykselle 4.

Esikoisen synnytys oli aivan ihana ja voimaannuttava kokemus! Synnytin hänet perätilassa ja tavallaan, menin vain siinä tilanteen mukana koska en ollut osannut toivoa tai odottaa mitään ensi kertalaisena.
Alunperin mulle oli varattu sektio, joka sitten vaihdettiin käynnistykseen, joten se oli jo todella iso asia että pääsin yrittämään alateitse.

No tähän kuopuksen synnytykseen lähdin tietysti listoineni ja toiveineni, joista juuri mikään ei toteutunut.
Kaikki alkoi todella lupaavasti kun synnytys käynnistyi lapsivesien tihkumisella ja sairaalaan päästyä loputkin menivät.
Alkuun tuntui että tilanne etenee juuri suotuisasti. Meillä oli miehen kanssa mukavaa yhdessä.
Sitten jossain kohdin se kaikki vaan "levisi käsiin".
Mua ei tuettu tarpeeksi lääkkeettä, neuvottu, ohjattu opastettu kuten toivoin. Epiduraalin laitto oli myös yksi tavan show!
Sitten kun se itse ponnistusvaihe tuli niin mun käskettiin olla ihan ihme asennoissa. Jossain kohin mun mieskin jo huudahti että antakaa sen nyt kokeilla niinkuin parhaaksi näkee. Ja siis mä uskon, että mun keho pyrki asentoon jossa vauva ois voinut korjata omaa asentoaan.
Koska lopputulema oli että tunnin huhkin ja ponnistelin, oksitosiinia vaan lisättiin ja lopulta lääkäri auttoi hänet imukupilla ulos. Syynä että hän oli avosuisessa tarjonnassa.
Sitten joku ynseä kätilö riuhtoi mun istukkaa n. 15 min synnytyksestä (vaikka ei pitänyt olla kiire) ja lopulta siitä jtn paloja kai puuttuikin (mietin väkisinkin että tuon riuhtomisenko takia) Vuoto ei lakannut ja jouduin kaavintaan suoraan.
Poika oli viety lastenteholle tarkkailuun ja hän siis syntyi 7.30, näin hänet vasta iltapäivällä klo 16
Kaiken tämän päälle sain vielä kohtutulehduksen .

Kuitenkin on minulla ihan positiivisia fiiliksiä myös synnytyksen alkupuolelta ja tietysti loppuen lopuksi kaikki meni hyvin!
Meidän mieslääkäri oli myös aivan huippu ja hän oikeastaan pelastikin koko tilanteen.
Aluksi podin suurta pettymystä kehoani kohtaan. Mutta nyt näin jälkeen päin musta tuntuu että jos olisin saanut mahdollisuuden, ehkä vähän avustusta, olisin osannut kuunnella kehoani paremmin.
Joskus jos vielä kolmas meille suodaan niin aion ehdottomasti pyrkiä voimaannuttavaan kokemukseen ja tahdon doulan jakamaan tuon kaiken kanssani!

 

[Kyfi0877840]

Minulla esikoisen synnytyksestä jäänyt kyllä suuri pettymys sen suhteen, että kätilö pakotti minut ponnistusvaiheessa kääntymään selälleen. Ja harmittaa suunnattomasti se, että en tiennyt ettei minun olisi ollut mikään pakko. Yritin kyllä siinä sanoa, etten voi kääntyä (olin kyljellään) ja sen hetkinen asento tuntui hyvältä. Mutta kätilö oli todella ynseä ja antoi olettaa ettei ole vaihtoehtoa. Sen synnytyksen jälkeen (3v nyt siitä) häntäluu on ollut jatkuvasti enemmän ja vähemmän kipeä ja uskon, että se murtui synnytyksessä. Olen lapsena sen joskus murtanut ja olen sitä mieltä, että selälleen meneminen mursi sen uudelleen kun siinä asennossa häntäluulle ei jää yhtään tilaa liikkua.