Synnytyspettymys tai -trauma

[Vargynja]

Oletko kokenut synnytyspettymyksen tai jopa synnytystrauman? Keskustellaan vertaistuellisesti huonoista synnytyskokemuksistamme. Vaulla on tullut hiljattain myös artikkeli, jossa käsitellään sitä miten se voi vaikuttaa naiseen. Pääset lukemaan artikkelin täältä. Tunnistatko itsesi artikkelista?

Lapseni oli perätilassa ja jouduin heikentyneiden sydänäänten takia kiireelliseen sektioon kesken synnytyksen. Sektio oli sekä fyysisesti että psyykkisesti raskas kokemus. Vaikka en missään nimessä ajattele että joku toinen sektiolla synnyttänyt olisi epäonnistunut, koin epäonnistuneeni. Minusta tuntui että en osannut synnyttää ja siksi kävi niin kuin kävi. Vaikka kaikella järjellä ajatellen en olisi voinut tehdä mitään toisin. Itse sektiokaan ei ollut millään muotoa hyvä kokemus, kun makasin siinä tärisevänä ja pahoinvoivana ja sektiosta toipuminen oli hidasta. Kun luin artikkelin se oli kuin olisin saanut myönnytyksen sille että minulla on synnytystrauma. Yleensä kun puhutaan vain synnytyspettymyksestä eikä sitä varmaan monikaan tule ajatelleeksi että synnytys voisi olla traumaattinen kokemus. Ei siis ihme että puhun täällä usein sektiostani - minun täytyy puhua siitä käsitelläkseni sitä.

 

[Pingviiniemo]

Mulla oli melko rankka synnytys. 2.5 tuntia ponnistin ja kun epiduraali loppui, niin kipu oli lähellä lamaannuttavaa. Oli vaikea työntää kun sattui niin hirveästi. Jostain se voima ponnistaa vauva ulos lopen uupuneena sitten kumpusi. Verenvuoto olikin seuraava ongelma ja muistan kun kohtua paineltiin niin kovaa, että taju meinasi lähteä. Sinäänsä traumoja ei jäänyt muuta kuin se, että inhoan kun vatsaani kosketaan. Todennäköisesti se kohdun ''runnominen'' jätti semmoisen vatsan painelu trauman. Onneksi asiat puhuttiin läpi sairaalassa.

 

[Liirumlaarum]

Pitkä käynnistys, vesien meno eikä silti synnytys edennyt ja ei vauhditettu 1,5vuorokauteen. Kun vihdoin pääsin synnytyssaliin oli sektiouhka päällä koko ajan kun vauvan sykkeet liian tasaiset ja perustaso korkeahko, itselle tuli kuumetta ja tulehdusarvot nousi, vauvan sykkeet alkoi droppailla ja korjaantui hitaasti. Synnytys pysähtyi 8-9senttiin useaksi tunniksi ja kun vihdoin sai alkaa ponnistaan niin vauvan sykkeet laski. Pian olikin huone täynnä väkeä ja vauva kiskottiin ulos imukupilla avosuisessa tarjonnassa (joka syy miksi synnytys ei meinannut edetä) mukanaan vauva repi 3.asteen repeämät epparista huolimatta ja 1,8litraa verta saattajanaan. Kunto oli huono, kivut kovat.

Onneksi jälkitarkastus oli synnytyssairaalassa ja kätilökin soitti muutama vk synnytyksen jälkeen ja käytiin asiaa läpi. Jälkihoito oli todella hyvää ja mahdollisessa seuraavassa raskaudessa on sitten synnytyksen suunnittelukäynti äitiyspolilla. Edelleen synnytyksestä puhuminen itkettää välillä, mutta enää en koe sitä niin katastrofina vaan olen sinut tuon kaiken kanssa ja hyväksynyt, että sellainen oli mun ja mun pojan alku ja kaikesta huolimatta se oli silti ihan ookoo, jopa ihan hyvä kokemus kuitenkin. Ehdottomasti haluan vielä synnyttää alateitse ja en koe, että pelkoa olisi jäänyt.

 

[BOBO1]

.

 

[Lya M.]

Jos emme olisi jo päättäneet, että lapsiluku on nyt tässä, niin harkitsisin uutta raskautta kyllä aika pitkään. Varsinainen synnytys oli taas nopea, mutta vaikka kohtua paineltiin kuinka ( minäkään en pidä vatsan koskemisesta ollenkaan ) ja vielä ultrattiinkin, niin kyllähän sinne sitä istukaa sitten kuitenkin jäi.

Tämä johti siihen, että muutama viikko synnytyksestä alkoi aivan järkyttävä verenvuoto. Jouduin sitten ambulanssilla Naistenklinikalle kaavintaan. Silti jouduin odottamaan ”omaa vuoroani” 10 tuntia syömättä ja juomatta, koska oli viikonloppu ja luonnollisesti hätäsektiot hoidettiin aina ensin. Lopulta olin aivan oksentamisen partaalla, vaikka tippaletkulla jotain kai annettiinkin... Ja tämänkin operaation jälkeen taas paineltiin mahaa vaikka kuinka monta kertaa.

Jälkitarkastusta ei ole vielä ollut, joten eipä ole oikein ollut mahdollisuutta keskustella kuin oman miehen kanssa, joka ei oikein tuntojani ymmärrä.

 

[problemsolved]

Nostelenpa ketjua, jos täällä olisi muitakin vertaistuen tarpeessa. Meidän ihana poika syntyi heinäkuussa hätäsektiolla. Sektioon päädyttiin, kun vauvalla oli hapenpuute, joka selvisi tunnin ponnistamisen jälkeen( tai siis varmaan sen aikana kehittyi), kun saatiin lääkäri paikalle. Laktaattiarvo oli yli 7. Synnytys oli tätä ennen todella kivulias ja epiduraali vei tunnon vain vasemmalta ja oikealla oli ihan hirveät kivut olleet n.12h. Ei pelkästään supistuksista vaan oikealle alavatsaan sattui, niinkuin siihen ois puukotettu jatkuvalla syötöllä.

Lyhyesti miten synnytys eteni. Lapsivedet meni vko.41+5 kotona klo. 7. Sairaalassa oltiin klo.11.30. Ja silloin sentti auki. Kolme jälkeen meni epiduraali, jolloin 5-6cm auki. Klo.18.30 muistaakseni spinaali, koska olin huutanut tuskissani koko sairaalassaolon ajan. Myös epiduraali laitettiin uudestaan, millä ei ollut mitään vaikutusta edelleenkään. Klo14-21 mulle tehtiin asentohoitoa, jolla yritetty saada vauvaa alemmas , kun se oli tosi korkealla, sekä kiertymään, koska oli jonkinlainen virheasento. Sai ponnistella kivunlievitysajatuksena klo 21 eteenpäin ja joskus klo 22 jälkeen alettiin oikea ponnistus kai. Montaa eri asentoa yritettiin. Vauva laskeutui, mutta karkasi aina takaisin. Lääkärin tultua sanottiin, että vauvalla on laktaattiarvot kohonneet ja täytyy lähteä hätäsektioon. Hetki mietittiin vielä kiireellisen vaihtoehtoa, mutta en muista tarkkaan. Säikähdin, että vauva kuolee tai vammautuu ja aloin huutamaan ja itkemään pelosta. Lääkäri sanoi, että saan ponnistaa kerran vielä imukupin kanssa, jos vauva ei tule, lähdetään leikkuriin. Sain ponnistaa kahdesta, mutta en pystynyt enää kunnolla ponnistamaan, koska olin lievässä shokissa ja paniikissa. Sitten lääkäri teki hätäsektio päätöksen, jonka jälkeen juostiin leikkuriin. Seuraavana päivänä näin vauvan vasta iltapäivällä. Aamupäivä synnyttäneenä ilman, että on nähnyt omaa lastaan muuta kuin kuvasta, oli hirveä.. itkin ja nukuin aamupäivän ja kun pääsin katsomaan vauvaa, olin aivan haltioitunut. Pieni mies oli letkuissa ja niin kaunis tietääkseni vauvalle ei jäänyt mitään, vaikka apgar pisteet oli olleet todella huonot. Nyt kuitenkin on herännyt pelko, jos hapenpuutteen vuoksi aivoihin onkin tullut vaurioita ja se ilmenee myöhemmin elämässä esim. Lievänä kehitysvammaisuutena tms.

Hätäsektioon joutuminen oli itselle iso trauma. Itken lähes päivittäin, kun se tulee mieleen tai jos siitä pitää puhua. Kivut ja muut ei jääneet painamaan, mutta se tunne kun tiedät että vauvalla on hätä ja pelkäät sen hengen puolesta ja leikkauksen vuoksi myös itsesi puolesta ja kukaan ei kerkeä avata asioita siinä hetkessä. Henkilökunta oli mielestäni hyvää ja ammattitaitoista ja tekivät kaikkensa. Minulle sanottiin jälkeenpäin etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Mutta pelkäsin ponnistusta ja paikkojen repeämistä ja ajattelen, että olisinko voinut ponnistaa paremmin, koska kerrankin lopetin ponnistamisen, kun Kätilö yritti venyttää alapäätä ja se sattui. Jos en kivun pelon takia saanut ponnistettua tarpeeksi voimakkaasti. Vauvan virheasento ei kai ollut suuri, vaikkakin sellainen oli... synnytyksestä on kohta kaksi kuukautta ja vieläkin asia itkettää.

Kuulisin mielelläni muiden tarinoita. Ja jos joku on päässyt trauman yli, niin mikä auttoi.

Minulla on taustalla aikaisempi trauma edellisestä parisuhteesta henkisestä väkivallasta (mm. väkivallalla uhkailua jne) ja tämä pelon tunne on samanlainen, mikä oli pitkään sen parisuhteen loppumisen jälkeen. Vaikka silloin se aktivoitui vasta kun laitoin välit poikki lopullisesti eksän huutaessa minulle puhelimessa.

Toivottavasti tästä sekavasta tekstistä sai jotain selvää. Olen googletellut vauvan synnytyksen aikaista hapenpuutetta ja vähän tunteet pinnassa tätä kirjoittaessa.

 

[Meliora]

@problemsolved Rankan kuuloinen kokemus on sinulla ollut Pääsitkö käymään tapahtumia synnytystä hoitaneen henkilökunnan kanssa läpi? Varmasti olisi tärkeää päästä puhumaan kokemuksesta, kysymään mietityttämään jääneistä asioista ja käydä tapahtumien kulkua vielä läpi. Luonnollista varmasti myös miettiä, olisiko voinut tehdä jotain toisin tai paremmin. Kumminkin synnytys on sellainen tapahtuma, jossa kaikkea ei voi ennakoida ja vaikka kuinka tekisi kaiken oikein, siltikään kaikki ei välttämättä mene niinkuin toivoisi. En itse yhtään jaksa uskoa siihen, mitä täällä jossain keskustelussa aiemmin puhuttiin, että kaikki menee synnytyksessä hyvin, kunhan vaan rentoutuu riittävästi tai jotain tällaista... Taustalla voi olla ollut vaikka jotain rakenteellisia seikkoja, joille ei vaan yksinkertaisesti mitään voi.

Omaa tarinaa vähän: pelotti virhetarjonta ja tein kyllä töitä välttääksesi sen, jumppailuja, vältin tiettyjä asentoja jne jne. No, jonkin sortin virheasennossa vauva oli kaikesta huolimatta, synnytys eteni hitaasti, onneksi sentään kivunlievitykset itsellä toimivat hyvin. Lopulta sitten kun ponnistamaan pääsi, pää syntyi oikeastaan ihan ongelmitta, mutta sitten hartiat eivät syntyneetkään vaan vauva kiilautui niistä jumiin. Pari minuuttia oli jumissa (ja hapenkulku seis), ennen ku hartiat saatiin autettua. Syntyi kans huonokuntoisena matalilla Apgar-pisteillä, häntä oli jouduttu ihan elvyttämään. Pari minuuttia oli mennyt siinäkin, että lähti virkoamaan. Oma onni on, että kaikki tapahtui niin äkkiä, etten itse ehtinyt tajuta yhtään mitä tapahtui... Vauvaa käytiin pikaisesti näyttämässä mulle ja sitten vietiin vauvateholle. Ja itse en päässyt mihinkään moneen tuntiin siksi, koska istukka ei irronnut vaan jouduttiin irrottamaan nukutuksessa... Mutta tosiaan meilläkään ei jäänyt minkäänlaista vauriota vauvalle tuosta tilanteesta, pari yötä joutui olemaan seurannassa vauvateholla, mutta tämän jälkeen ihan "terveen paperein" pääsi sieltä siirtymään meidän luokse. Ja nyt ihan normaali pian 1 v En toki tiedä teidän tilanteesta sen tarkemmin, mutta tosi sitkeitä nämä pienet kyllä ovat ja huima toipumiskyky on heillä, välttämättä mitään haittaa ei ole jäänyt!

Sinänsä aika erilainen tarina, en tiedä oliko siitä apua Mutta yrittäisin kyllä tuossa tilanteessa päästä vielä käymään kokemusta läpi ammattilaisen kanssa.

 

[problemsolved]

Kiitos @Meliora kyllä tuosta oli apua. Ei se teilläkään helppo synnytys ollut. Olenkin ymmärtänyt, että vauva kestää synnytyksessä hiukan hapenpuutetta. Synnärillä käytiin leikanneen lääkärin ja viimeisen kätilön kanssa päivää läpi. Mutta nyt jälkeenpäin jotkut asiat mietityttää enemmän, kuten se, että onko hapenpuutteesta voinut jäädä aivoihin vaurioita, vaikka tervein paperein mekin poistuttiin. Ja jostain syystä olen alkanut epäilemään sitä, että olisinko vain voinut ponnistaa paremmin vaikka samalla se kuulostaa hullulta. Tuntuu että kaikki se ois ulos tullu, jos ois tullakseen, ja jos olis jatkettu ponnistamista, ei vain olisi saattanut pysyä hengissä. Olen erittäin kiitollinen siitä, että olin sairaalassa.

Ihana kuulla, että rankan alun jälkeen teidän taapero voi hyvin

 

[Meliora]

@problemsolved Mukava, jos oli apua Eipä sitä varmaan oikein muuta voi, kun yrittää jotenkin löytää ajatusta, että on tehnyt parhaansa niissä olosuhteissa, mitkä ovat olleet. Vaikka pettymys asioiden kulkuun on tietenkin täysin ymmärrettävää, niin kuitenkin. Ja itsekkin oon todella kiitollinen siitä, että oli osaavia ammattilaisia ympärillä, jotka osasivat toimia yllättävässä tilanteessa ja saivat sen hallintaan, vauva pääsi välittömästi jatkohoitoon jne. Olisin halunnut viedä kiitokset ja kukkia meitä hoitaneille, mutta se jäi siinä vastasyntyneen kanssa, kun ei ihan lähellä sairaalaa myöskään asuta.

Tsemppiä sinne vielä toipumiseen ja kokemuksen käsittelyyn!

 

[Vargynja]

@problemsolved kokemuksesi kuulostaa raskaalta. Ymmärrän itsesyytöksesi (itse samaa harjoittaneena), mutta tuskin tulos olisi ollut toinen, vaikka mitä olisit tehnyt. Eikä ole sinun syysi, kun kipu vaikeutti ponnistamista.

Omasta kokemuksestani on nyt aika tarkkaan 11 vuotta. (Seriously, olin tasan 11 vuotta sitten synnärillä.) Nyt voin sanoa, ettei se enää vaivaa. Mutta se on vaatinut paljon aikaa. Kuopusta odottaessa pahin pelkoni oli uusi sektio. Käsittelinkin tuota esikoisen synnytystä psykoterapiassa kuopusta odottaessa ~6 vuotta esikoisen syntymän jälkeen. (Psykoterapiassa kävin varsinaisesti muista syistä, mutta tuli sitten siitäkin puhuttua.) Kuopuksen synnytys oli onneksi korjaava kokemus. Eli kyllä siitä voi päästä yli, mutta se voi viedä aikaa ja uskon asian käsittelyn olevan ensiarvoisen tärkeää. Toki se alkaa painaa vähemmän nopeamminkin. Asia on sinulle vielä tuore ja hormonitkin voi pahentaa oloa. Muistan itsekin itkeneeni asiaa ensimmäiset kuukaudet, mutta olo alkoi kyllä hiljalleen helpottaa.

 

[litranmitta]

@problemsolved rankka kokemus olet tehnyt kaikkesi. Luonto tekee toisinaan vaarallisia tilanteita, mutta onneksi nykylääketiede antaa mahdollisuuksia äideille ja lapsille. Kokemasi vaiheet ja tuntemukset hätäsektion jäljiltä ovat tutun kuuloisia. Voin kertoa omaa toipumismatkaani alle.

Muistan itsekin itkuherkkyyden ekoina kuukausina. Mulla taisi joku 6-8 viikkoa olla että se itku tuli herkästi. Vähän turhan pian aloin olla väkisin reipas ja työntää itkua pois, nyt jälkikäteen mietittynä olisi saanut itkeä vapaamminkin. Muistan myös pakonomaisen tiedonhaun. Oikeastaan koko ekan vuoden sitä minulla oli. Ensimmäisinä kuukausina toki enemmän, ja toisen kerran upposin googletteluun kun puolisen vuotta myöhemmin löysin vihdoin omakannasta patologin lausunnon istukasta. Minulla oli myös pelkoja alussa aika paljon, vauvan ja omaan terveyteen liittyviä, sekä myös muihin läheisiin tuli (turhia, kuviteltuja) huolia välillä. Pelkoihin taisi olla hieman apua neuvolapsykologista, jolla kävin muutaman kerran noin 3-4 kk synnytyksestä. En ihan täyttä hyötyä sieltä saanut, kun ne on aina vähän henkilökemiajuttuja. Tehtiin erilaisia rentoutus- ja turvantunneharjoituksia hänen kanssaan, mistä ehkä oli hyötyäkin mutta koin ne vähän päälleliimatuilta niin ilmoitin muutaman kerran jälkeen että pärjäilen ihan riittävästi omillani. Puoleen vuoteen asti olin kuulemma alakuloisen näköinen kotipalvelun työntekijöiden mukaan. He kävivät meillä noin kerran viikossa vahtimassa lapsia pari tuntia, jotta sain omaa aikaa (mm. noihin neuvolapsyk. aikoihin, mutta myös ihan puhtaaseen omaan aikaan ja ruokakauppareissun tekoon ym). Meillä vähän ohuet tukiverkot, niin tuo kotipalvelun lastenvahti oli erittäin hyvä apu. Se pieni oma aika tuki toipumistakin.

Vaikka kirjoititkin että tapahtumista puhuminen itkettää, niin puhumisesta on silti apua aluksi omaa tarinaa kertoessa oli minullakin itkun kuristus kurkussa, sitten muuttui semmoiseksi sekavaksi pomppivaksi kertomukseksi, kunnes lopulta sain siitä kerrottavissa olevan järkevän tarinan. Toisille ihmisille on edelleen oma nopea ja tiivis versio, ja oikeiden ihmisten kanssa olen tosi syvällisestikin voinut keskustella asiasta ja pohtia kaikki mieleen tulleet ajatukset ääneen. Mun tärkeimmät keille oon puhunut on ollut ystävä, meidän perheen luotto osteopaatti, sekä äitiysfyssari. Ja perhekerhossa käydessä kerran yhden toisen äidin kanssa uppouduttiin varsin syvälle mun synnytystarinaan, ehkä hänen ammattitaustan takia, mutta myös kemiat natsasi että oli helppo puhua. Toisille äideille siis yleensä kerron puheeksi tullessa vain sitä tiivistettyä versiota.

Tälleen reilu vuosi tapahtumasta sitä on jo helpompi ajatella. Tiettyjä pelkoja on edelleen, ja muutamia isoja kysymyksiä mielessä, joihin olen pohtinut että pitäisi selvittää missä (yksityinen vai julkinen) niistä pääsisi gynen tai edes kätilön kanssa puhumaan. Lapsen kasvu on ollut erinomainen lääke, kun saa seurata kaikkien suloisten touhuamisten alkamista, uusia taitoja yms

 

[litranmitta]

Ja toipuminen on tosi yksilöllistä, mikä toimii kenelläkin ja mistä taas ei oikein ollut hyötyä. Sekä kauanko mihinkäkin menee aikaa. Silti kannustaisin siihen puhumiseen aina kun löydät sopivan kuuntelijan Oman ajan saaminen on myös hyödyllistä. Ja muista pitää kiinni omista perustarpeista: riittävä lepo, ravinto, sosiaaliset kontaktit, kevyt liike ja ulkoilman saaminen (Esikoisen kohdalla itse tuli laiminlyötyä noita jokaista, niin sillä vertaistuellisesti muistuttelen. Mä siis ihan linnottauduin vain kotiin koko marraskuuksi sen pienen koliikki-itkuisen palleroni kanssa. Koirien ulkoilutuksetkin puoliso hoiti, mikä tuntui olevan siinä hetkessä palvelus ja vähentävän mun taakkaa, mutta oikeasti sen olis pitänyt pakottaa mut hoitamaan ne edes joka toinen päivä, jotta olisin saanut raitista ilmaa ja pikkuhetken omaa aikaa. Tokan kohdalla sitten paremmin muistin noista huolehtia, ja onneksi vauva oli temperamentiltaan erilainen ja ei ollut refluksia tai koliikkia)

 

[problemsolved]

Kiitos kun laitatte omia kokemuksia ja sitä miten asiat on edennyt . Itku silmässä luen teidänkin tarinoita en normaalisti ole ihan näin itkuherkkä. Mutta vertaistuesta on kyllä paljon apua ja lohduttavaa kuulla, että muilla on ollut samanlaisia ajatuksia ja vaiheita. Mulla on nyt neuvolapsykologille aika, tosin meillä on muutto kuun vaihteessa, että se oli ehkä vähän tyhmää ottaa tähän. En tiedä saanko käydä siellä toiselle paikkakunnalle muuton jälkeen. Tuntuu typerältä miehelle puhua nöitä ja jatkuvasti itkeä huolia, joista itsekkin ymmärrän, ettei ole aiheellisia todennäköisesti. Hän kuuntelee kyllä mutta hänellä on hyvää tarkoittava tapa sanoa, että ei ole mitään hätää tai että kaikki menee hyvin. Ja jostain syystä ne ei lohduta vaan suututtaa vähän.

 

[Pilkki24]

@problemsolved täällä kanssa yhdenlainen kauhusynnytys, joka päättyi nukutettuna leikkuriin, kun synnytys ei virhetarjonnan vuoksi edennyt. Vauvaa oli papereiden mukaan jouduttu virottelemaan ja syntyi myöskin heikoilla apgar-pisteillä.

Nyt melkein kolme vuotta myöhemmin meillä on keskivertoa fiksumpi tyttö, joka on motorisestikin hyvin kehittynyt (ei mikään suuri voimistelija, mutta osaa ihan ikätasoisesti asioita). Lapsi sairastelee ikätovereitaan vähemmän eikä hänellä ole atooppista ihoa kummempia ongelmia. Eli ihan terve ja tavallinen lapsi.

Pyörittelin itsekin päässäni kauhuskenaarioita ja seurasin vauvan kehitystä ja kasvonpiirteitä etsien merkkejä synnytyksestä tulleista vaurioista, mutta aika oli ainoa mikä antoi luottoa tulevaan.

Itse synnytystä sain aikani purkaa mielessäni ja läheisille ja kesti aikansa tulla sinuiksi kaiken kanssa (jos nyt täysin voi koskaan olla). On ollut hetkiä, kun olen ollut vihainen siitä miten kaikki meni, on ollut hetkiä, kun olen miettinyt mitä olisin voinut tehdä toisin ja on ollut jopa hetkiä, kun olen ajatellut meidän olevan tytön kanssa laina-ajalla, mutta pikkuhiljaa sellaiset ajatukset ovat väistyneet ja tilalle on tullut kiitollisuus siitä, että olemme hengissä. Viimeinen traumaperäinen tunne on ollut tuo, että olemme laina-ajalla, kun mietin, että 100 vuotta sitten olisimme molemmat kuolleet synnytyksessä. Tämäkin oli vähän irrationaalista pohtimista, mutta traumat saavat usein esiin tosi outoja pohdintoja ja tunteita, kun kehon hälytysjärjestelmä on ikäänkuin ohjelmoitu vähän väärin.

Haluan vain sanoa, että se helpottaa kyllä tulevaisuudessa ja selkiytyy luonnolliseksi osaksi omaa ja lapsesi tarinaa. Itsekin itkin alkuun asiasta puhuessa ja pyörittelin asiaa moneen uskoon ennen kuin sain päätäni setvittyä nykyiselle tolalle. Elämässä nyt vaan toisinaan tulee tällaisiakin vaikeuksia.

 

[problemsolved]

@Pilkki24 olen miettinyt samaa, että jos en olisi ollut sairaalassa tai oltais oltu 60 vuottakin taaksepäin, niin oltaisko tässä molemmat.

On ristiriitaista, että samalla on äärettömän onnellinen, että leikattiin ja vauva on tässä ja kunnossa. Ja samalla päässä käy läpi koko ajan sitä hetkeä, kun lääkäri sanoo, että lähdetään hätäsektioon ja sitä tunnetta.

 

[Pilkki24]

On ristiriitaista, että samalla on äärettömän onnellinen, että leikattiin ja vauva on tässä ja kunnossa. Ja samalla päässä käy läpi koko ajan sitä hetkeä, kun lääkäri sanoo, että lähdetään hätäsektioon ja sitä tunnetta.

Kyllä samaa asiaa kohtaa voi helpostikin olla ristiriitaisia tunteita. Miulla on leikkaussalistakin muistissa monta eri tunnetta (niin hyväksi kuin huonoksi mieltämääni), mutta nyt ne ovat laimenneet tavalliseksi muistoksi, eivätkä saa enää aikaiseksi sellaista ristiriitaista ja ahdistavaa tunneryöppyä. Toki sellaisen voisi oikein yrittämällä triggeröidä esille, mutta en näe siinä järkeä, kun vihdoin olen saanut itseni opetettua siihen hengissä säilymisen kiitollisuuteen.

Traumahan on ikäänkuin mielen haava ja ajattelen hoitavani sitä haavaa pyrkimällä tietoisesti käsittelemään tapahtunutta (esimerkiksi puhumalla, jäsentämällä mitä tapahtui ja jäsentämällä tunteita, joita tuli siinä tilanteessa) ja myöhemmin ohjaamaan ajatuksiani sopivassa määrin pois ikävistä asioista siinä ja keskittymään siihen hyvään (tässä tapauksessa hengissä selviämiseen). Se hyvään keskittyminen ei tarkoita ikävien asioiden työntämistä kaappiin vaan ikäänkuin opetan aivoilleni, että tämän asian tullessa mieleen nousee päällimmäisenä tunteena vaikka se kiitollisuus, jolloin sille ahdistukselle tai pelolle ei ole niin suurta sijaa. Silloin se haava on ummessa, mutta siitä on jäljellä arpi, joka muistuttaa kyllä asiasta, mutta ei satu enää.

Tässä nyt tällainen miun vähän vertauskuvallinen tapani käsitellä asiaa, mutta ehkä avasi sitä miten olen päätynyt tähän tilanteeseen missä ne ikävät tunteet eivät saa enää niin suurta roolia.

 

[Vargynja]

Tuo haava vertaus on mielestäni osuva. Kuten oikea haava on trauman aiheuttama haava hyvä "puhdistaa". Jos vain laittaa laastarin ja yrittää unohtaa, jää alle bakteereita, jotka aiheuttaa tulehduksen (eli mieli alkaa oireilla). Kun haavaa hoitaa, se parantuu ja jäljelle jää arpi. Eli traumaattisen tapahtuman muistaa, mutta se ei vaivaa mieltä.