Synnytyspettymys tai -trauma

[Vargynja]

Oletko kokenut synnytyspettymyksen tai jopa synnytystrauman? Keskustellaan vertaistuellisesti huonoista synnytyskokemuksistamme. Vaulla on tullut hiljattain myös artikkeli, jossa käsitellään sitä miten se voi vaikuttaa naiseen. Pääset lukemaan artikkelin täältä. Tunnistatko itsesi artikkelista?

Lapseni oli perätilassa ja jouduin heikentyneiden sydänäänten takia kiireelliseen sektioon kesken synnytyksen. Sektio oli sekä fyysisesti että psyykkisesti raskas kokemus. Vaikka en missään nimessä ajattele että joku toinen sektiolla synnyttänyt olisi epäonnistunut, koin epäonnistuneeni. Minusta tuntui että en osannut synnyttää ja siksi kävi niin kuin kävi. Vaikka kaikella järjellä ajatellen en olisi voinut tehdä mitään toisin. Itse sektiokaan ei ollut millään muotoa hyvä kokemus, kun makasin siinä tärisevänä ja pahoinvoivana ja sektiosta toipuminen oli hidasta. Kun luin artikkelin se oli kuin olisin saanut myönnytyksen sille että minulla on synnytystrauma. Yleensä kun puhutaan vain synnytyspettymyksestä eikä sitä varmaan monikaan tule ajatelleeksi että synnytys voisi olla traumaattinen kokemus. Ei siis ihme että puhun täällä usein sektiostani - minun täytyy puhua siitä käsitelläkseni sitä.

 

[Pingviiniemo]

Mulla oli melko rankka synnytys. 2.5 tuntia ponnistin ja kun epiduraali loppui, niin kipu oli lähellä lamaannuttavaa. Oli vaikea työntää kun sattui niin hirveästi. Jostain se voima ponnistaa vauva ulos lopen uupuneena sitten kumpusi. Verenvuoto olikin seuraava ongelma ja muistan kun kohtua paineltiin niin kovaa, että taju meinasi lähteä. Sinäänsä traumoja ei jäänyt muuta kuin se, että inhoan kun vatsaani kosketaan. Todennäköisesti se kohdun ''runnominen'' jätti semmoisen vatsan painelu trauman. Onneksi asiat puhuttiin läpi sairaalassa.

 

[Liirumlaarum]

Pitkä käynnistys, vesien meno eikä silti synnytys edennyt ja ei vauhditettu 1,5vuorokauteen. Kun vihdoin pääsin synnytyssaliin oli sektiouhka päällä koko ajan kun vauvan sykkeet liian tasaiset ja perustaso korkeahko, itselle tuli kuumetta ja tulehdusarvot nousi, vauvan sykkeet alkoi droppailla ja korjaantui hitaasti. Synnytys pysähtyi 8-9senttiin useaksi tunniksi ja kun vihdoin sai alkaa ponnistaan niin vauvan sykkeet laski. Pian olikin huone täynnä väkeä ja vauva kiskottiin ulos imukupilla avosuisessa tarjonnassa (joka syy miksi synnytys ei meinannut edetä) mukanaan vauva repi 3.asteen repeämät epparista huolimatta ja 1,8litraa verta saattajanaan. Kunto oli huono, kivut kovat.

Onneksi jälkitarkastus oli synnytyssairaalassa ja kätilökin soitti muutama vk synnytyksen jälkeen ja käytiin asiaa läpi. Jälkihoito oli todella hyvää ja mahdollisessa seuraavassa raskaudessa on sitten synnytyksen suunnittelukäynti äitiyspolilla. Edelleen synnytyksestä puhuminen itkettää välillä, mutta enää en koe sitä niin katastrofina vaan olen sinut tuon kaiken kanssa ja hyväksynyt, että sellainen oli mun ja mun pojan alku ja kaikesta huolimatta se oli silti ihan ookoo, jopa ihan hyvä kokemus kuitenkin. Ehdottomasti haluan vielä synnyttää alateitse ja en koe, että pelkoa olisi jäänyt.

 

[BOBO1]

.

 

[Lya M.]

Jos emme olisi jo päättäneet, että lapsiluku on nyt tässä, niin harkitsisin uutta raskautta kyllä aika pitkään. Varsinainen synnytys oli taas nopea, mutta vaikka kohtua paineltiin kuinka ( minäkään en pidä vatsan koskemisesta ollenkaan ) ja vielä ultrattiinkin, niin kyllähän sinne sitä istukaa sitten kuitenkin jäi.

Tämä johti siihen, että muutama viikko synnytyksestä alkoi aivan järkyttävä verenvuoto. Jouduin sitten ambulanssilla Naistenklinikalle kaavintaan. Silti jouduin odottamaan ”omaa vuoroani” 10 tuntia syömättä ja juomatta, koska oli viikonloppu ja luonnollisesti hätäsektiot hoidettiin aina ensin. Lopulta olin aivan oksentamisen partaalla, vaikka tippaletkulla jotain kai annettiinkin... Ja tämänkin operaation jälkeen taas paineltiin mahaa vaikka kuinka monta kertaa.

Jälkitarkastusta ei ole vielä ollut, joten eipä ole oikein ollut mahdollisuutta keskustella kuin oman miehen kanssa, joka ei oikein tuntojani ymmärrä.