synnytyskokemuksia

Pipsku

Pipsku

Satasella mukana keskusteluissa
kuinka kaikki sitten menikään?kirjoittelen tätä vielä sairaalan pediltä mutta tarkotus olis päästä natusen kanssa kotiin kunhan isäntä ehtii hakemaan.nii,perjantaina aamulla heräsin yhdeksän aikaan neuvolaa varten kun huomasin,että lapsivettä tihkui.lähdin kuitenki omalla autolla neukkariin 16km päähän kun ei kerta supistellu.neukkarissa tehtiin vakiotestit ja lopuksi sitten tarkistettiin että oliko tihkuva aine lapsivettä ja olihan se.kaiken kukkuraksi oli vielä raskausmyrkytyskin päällä,vaikka ei oireillut kuin verenpaineena.lähete synnärille lähti saman tien ja mä karkasin omalla autolla kotiin hakemaan tavaroita,omalla vastuulla.isäntä tuli töistä ja lähti viemään mua synnärille 50km päähän.matkalla alkoi supistella sillee kivasti ja naureskelinki että tällastako tää on.synnärillä otettiin liuta testejä ja jouduin jäämään sisälle myrkytyksen takia.ilta meni odotellessa kunnes sitte ennen yhdeksää supistukset paheni enkä saanu nukuttua.sain kipulääkettä ja unipillerin.ehdin nukkua puolisen tuntia kun supistukset muuttu polttaviksi ja vaapuin sitte ees taas rauhottaakseni polttoja.kätilö tuli ja vei mut saliin odottelemaan synnytystä ja siellä sitte makailtiin.isäntä tuli synnytykseen mukaan ja mä hengittelin ilokaasua,että kestin poltot.hienosti maailma hidastu kun otti kunnon tötsyt ilokaasua supistuksen aikaan.kahdentoista kiepeillä alkoi sitten tuntua että pakko ponnistaa.kätilö kielteli,että älä vielä vaikka siltä tuntuukin ja hälyytti anestesialääkärin lyömään epiduraalin.siinä sitte hetki huudettiin supistusten tahtiin ilokaasua siemaillen ja jalat ristissä kun ponnistaa ei saanu.sit kätilö säpsähti että ala ponnistaa,sähän oot jo valmis synnyttämään.oli loppu menny melkosen nopeesti joten ei muuta kun tositoimiin.itse synnytys ei todellakaan sattunu,saatto osittain johtua epiduraalistakin,mutta aijuugeli sitä tunnetta kun vajaan parin tunnin työn jälkeen natunen synty ja nostettiin rinnoille.isäntä repes itkuun ja mä huokasin helpotuksesta.vähän jouduttiin välilihaa leikkaamaan joten tässä samalla parantelen tikkejä.pääsin kuuden aikaan osastolle ja nukuin hurjat 2h kunnes taas oli aika aloittaa päivän hommat.näinpä se sitten meni ja täällä nyt sitte opetellu käsittelyä ja imetystä ym.pari kertaa oli itku herkässä kun tuo natunen nukku vierellä.niin kovin pieni,mutta just niinku äitinsä,periksi ei anneta ja melkonen pippuripakkaus natunen onki.en kyllä ihan heti mee synnyttämään uudelleen mutta kyllä se oli sen arvoista,siitä ei pääse mihkää.teille jotka ette vielä oo synnyttäny ja pelottaa niin rohkaisuna,jos ootte kuullu tarinoita synnytyksen karmeudesta niin ei pidä paikkaansa.maailmassa on miljoonia kipuja,jotka on pahempia kun synnytys.ja kaikki on tosiaanki sen arvoista.uskomaton kokemus joka laittaa raavaan miehenki kyyneliin hyvin äkkiä.mahtavaa,etten sanois.ja paraneminen on nopeeta kun elimistö on luotu parantamaan synnytyksen jälkeiset kivut ja haavat.tämä tyttö lähtee kohta kotiin opettelemaan elämää natusen kanssa.kysykää ihmeessä jos on kysyttävää,kerron mielelläni kun kerran oon ollu täysissä sielun ja ruumiin voimissa kun synnytin enkä esim.nukutettuna tai pahemmin huumattuna(ilokaasu oli kyllä melkosta tavaraa=d) ja yhtään ei muuten se epiduraalikaan kaduta.se anto vaan lisäpotkua jaksamiseen kun piti ponnistaa.
 
Vautsi vau, ihana kirjoitus Pipsku!!! Toivottavasti olette jo kotosalla <3
Tänne voi kaikki sitten kirjoittaa miten se oma synnytys menikään..perästä kuuluu pian [;)]
 
voi onnea vielä!!! ja kiitos kertomuksesta. mäkin oon täällä kyyneleet poskilla. [:)]
 
Meidän pikkuherran syntymästä. 37+5
Tiistai 05.01.2010

Maanatai yön minulla oli todella kovia selkä ja alamaha säyrkyjä, en nukkunut ollenkaan yön aikana eivätkä panadolit enää auttaneet ollenkaan, aamulla olo helpotti ja sain nukuttua muutaman tunnin. :) Tiistai aamupäivällä soittelin kättärille ja kyselin miten pitäisi toimia ja pyysivät soittamaan jos poltot palaisivat. Kahden-kolmen aikaan olo oli taas kamala ja soitin ja minut pyydettiin käymään kättärin päivystyksessä, mutta sanoivat että tuskin on mitään vielä käynnissä. Päivystyksessa makoilin puolituntia ja pikkuisesta otettiin sydänkäyrät joissa näkyi useita kovia supistuksia ja pieniä oli jatkuvasti.. Kivut olivatkin siis supistuksia!!! Odoteltiin lekurille pääsyä muutama tunti päivystyksen alulassa ja vääntelin ja kääntelin siellä kivuissa. lääkäri oli leikkauksessa ja kun vihdoin päästiin leikurille hän tutki paikat ja sanoi että, synnytys on käynnissä...
Oli nopea valinta tehtävänä, joko lähteä yrittämään synnitystä niin etten piedä mahtuuko pikkuinen ulos tai sektio joka on varmasti meille turvallinen..

Siitä hetkestä kaikki kului niin nopiaan.
Alle tunti siitä niin olinkin jo leikkaus salissa puudutettuna (epiduraalin laitto ei tuntuunut ollenkaan ja olin todella iloinen kun kivut katosivat) ja pieni miehemme oli maailmassa, kun pikkumies nostettiin masusta se koitti laittaa heti jalkoja suuhunsa. 19:56 ? Agar pisteet olivat sektio vauvalle tosi hyvät 9/10. Sain pojan rinnalle ja mieheni piteli häntä siinä, sitä tunetta en varmasti unohda ikinä. Se oli aivan ihanaa.
Sektio ei sattunut ollenkaan tuntui vain kummalle kun olin varpaista rintaan saakka puutunut ja masua venytettiin ja paineltiin. Vaikka kaikki meni hulinalla minulle jäi sektiosta todella hyvä maku suuhun. henkilö kunta oli oikein ihanaa, ja kannustavaa ja mies sai olla mukana melkein koko ajan, kun päällimmäisiä tikkejä ommeltiin niin mies ja vauva laitettiin synnytys osastolle odottelemaan äitiä joka oli muutaman tunnin heräämössä. Mieheni pääsi pesemään poikamme ja poika punnittiin ja mittiin. painoa pikkuimehellä oli 2960g ja pituutta 46 cm, (jalkoja ei saatu vielä suoraksi perätilassa olon takia.)
Minut kärrättiin osastolle ja siellä rakkaani odottivat jo ja pääsin imettämään ensimmäisen kerran.
Ensimmäisen yön olin huoneessa jossa oli äiti lapsensa kanssa ja en saanut nukuttua ollenkaan, mutta seuraavana päivänä oli perhehuone vapautunut ja pääsimme aloittamaan perhe-elämän.. ?
 
Ajattelinpa tulla kertomaan oman synnytystarinani :)
Eli yöllä puol 4n aikaa heräsi koviin menkkamaisiin kipuihin, joita en aluks tajunnu supistuksiks, mutta kun niitä tuli 10 min välein tajusin että niitähän ne oli (en ollut aikaisemmin tuntenut vastaavaa). Mies heräsi kun itkin kipujani. Puol 6 hänen piti lähteä töihin, vaikka epäröikin mutta sanoin ettei mulla oo mitään hätää, soitan jos pahenee niin tulee sitten takasin kotiin. Supparit ei kuitenkaan loppunu vaan niitä tuli 5-10 min välein. Klo 7 aikoihin soitin ekan kerran synnärille ja sanoivat ettei tarvi vielä tulla ja todennäköisesti kyseessä vasta harjotussupparit.
Lähempänä yheksää aloin sitte jo oksentaa ja soitin uudestaan synnärille ja myös miehelleni. Synnärillä sanottiin vieläkin että voi pysyä kotona niin kauan kun lapsivedet menee tai kivut pahenee niin ettei enää pärjää kotona. Soitin sitten miehelle ettei vieläkään tarvii mennä. Supistuksia tuli siis koko ajan vähintää 10 min välein. Puolen päivän jälkeen kivut vaan paheni entisestään ja poltot tuntu jo vatsan  ja selän lisäks myös jaloissa.Kävelin kotona edestakas paniikissa, yksin kun olin että mitä mä teen ja pelottaa. Soittelin miehelle että tulee kotiin ja vie mut sairaalaan. Miehellä kesti ja kesti (pitkä työmatka) joten 2n aikoihin soitin synnärille etten kestä enää vaan tuun sinne. Odotin miestäni joka oli tulossa mutta silloin oli niin kovat lumipyryt että sillä kesti matka joten oli pakko soittaa taksi. 3lta olin sairaalassa.

Kätilö otti mut vastaan ja laittoivat KTG käyrään. Supistuksia tuli edelleen väh 5 min välein mutta siinä käyräs ei niitä erityisemmin näkyny. Sikiön sydänäänet vaihteli ja putos välillä 80-90 mutta siin vaihees ei oltu varmoja oliko ne vaihtelut sitä että se kone mittaski yhtäkkii mun sykettä. Mies oli siin vaihees onneks paikalla. Pääsin lääkärille joka ensin ultras mua rauhassa ja otti mittoja ja pohti sektiota sydänäänteen takia. Sitten se lääkäri tarkisti kohdunsuun tilanteen ja olin 9 cm auki!!
Sitten vaan hoitaja laitto kiireesti aamutakin mulle päälle ja mies keräs tavarat mukaa ja sitte synnytyssaliin. Kaikki tapahtu tosi nopeesti ja mut laitettii siihen gynepöydälle. Sikiöllä oli hapenpuutetta havaittavissa ja lapsi piti saada äkkiä ulos. Mult puhkastii kalvot ja laitettii paikallispuudutusta ja tehtii välilihaleikkaus ja vauva autettii imukupilla ja mun ponnistuksilla ulos. Vauva ei heti päästänyt mitään ääntä. Se vietiin toiseen huoneeseen elvytettäväks, mutta ei menny onneks kauaa kun tuotiin takasin, mutta kyllä siinä kerkes hätääntymää että mitä tapahtuu. Olin ihan pihalla koko synnytyksen kun kaikki kävi niin äkkiä.
Istukka ei meinannut millään irrota ja mua oltiin jo viemäs leikkaussaliin missä se ois poistettu mutta sekin irtos sitte lopulta kätilön avustuksella. Episiotomian haavan ompelu oli kaikkein kivuliainta koko tapahtumassa. Olin ihan hämilläni samoin kun mieskin että meille syntyi tyttö joka painoi 2580 g. Tyttö tuotiin todella pian mun syliin ja tunne oli kyllä aivan uskomaton varsinkin kun synnytys tuli niin puun takaa kun rv:kin oli vasta 37+2 eikä mitään ennakoivia ollut tullut.
Tyttö syntyi siis 7.1. klo 16:20
 
Kätilö tai lääkäri ei uskonut mut nähdessään silloin kun sairaalaan tulin että mulla oikeesti ois synnytys käynnissä kun en näyttänyt kivuliaalta vaikka todellisuudessa mulla oli ihan hirveet poltot ja suuri kipukynnys ja jotenki alitajuntasesti aina vähättelen kipujani ja ku siel ktg käyräs ei näkyny supistuksia ni aloin jo itekki epäillä niitä vaikka poltot oli kauheet.
 
Sain viimeinkin kirjoitettua sen, mitä synnytyksestä muistan.. Pitkä tarina mutta onnellinen loppu :)


Lauantaina siivosin urakalla ja illalla saunottiin. Saunassa huomasin, että lapsen pää on jo tosi alhaalla, tuntui selvästi pestessä. Hassulta tuntui ajatus, että ihan pian tämä odotus on ohi ja oma vauva on täällä! Laskettu aika olisi viikon päästä, joten saunavuorolle tuskin päästäisiin pitkiin aikoihin. Päivällä autossa miehen tankatessa olin jutellut lantiossa vihlovan kivun jälkeen masuvauvalle, että älä nyt vielä tule, ei me olla valmiita vielä.. mutta sitten tajusin, että ollaanhan me! Tärkeimmät tavarat oli hankittu, laukut pakattu ja lipastoon pikkuvaatteet viikattu. Saat tulla, pikkuinen, tule sitten kun olet valmis!


Sunnuntaina aamulla 06:50 heräsin siihen, että yläkerran naapurista kuului vauvan itkua. Samalla hetkellä alkoi jotain valua ja ampaisin vessaan. Lapsivedet loiskuivat iloisesti, suurin osa meni kerralla, vaikka jäi sitä lorahtelemaan supistuksissakin. Kirkasta, vähän valkoisia kokkareita.. Mieheni kertoi heränneensä siihen, että vaimo säntää vessaan, kuuluu lorinaa ja sitten kuuluu vauvan itkua!!  Ihmetteli unenpöpperössä että olipas se nopea synnytys...;D


Kipua ei ollut yhtään! Siinä tiputellessa mietin että ihan kuin en olis yhtään mitään koskaan lukenut synnytyksestä, kun tuntuu näin yllättävältä tämä tilanne, mitä tässä nyt tekis... Mies käski soittaa sinne synnytyssairaalaan ja minähän rimpautin. Kätilö kyseli moneltako meni vedet ja tuntuuko kipua.. Sanoi, että viimeistään iltaseitsemältä pitää tulla sairaalaan, mutta sitä ennenkin saa tulla, jos siltä tuntuu. Käski mennä nukkumaan ;) Eipä tullut uni. 7:08 tuli ensimmäinen kivuton supistus ja vauva tuntui liikkuvan. Tunnin päästä vesien menosta soitin omalle äidille ja kerroin, että tänään meille tulee vauva.. Kahdeksalta taas supistus, pari 10 min välein ja sitten vaihtelevasti 3 – 10 min välein muutaman minuutin kestäviä. Puoli yhdeksältä alkoi tuntua selkäkipua, sama tunne kuin kuukautisten aikana muinoin. Kymmeneltä toimittelin vähän vatsaa ;) olin nimittäin jemmannut Mikrolaxia juurikin synnytystä varten. Puoli yhdeltätoista kivut olivat jo sellaiset että otin Para-Tabs 1 g helpotukseksi. Se jäikin sitten ainoaksi kipulääkkeeksi, myöhemmin en edes tajunnut että voisi ottaa jotain.. 36 lasketun supistuksen jälkeen olin kypsä lähtemään sairaalaan, kun kerran supistukset oli säännölliset ja kipuakin oli. Huumori tosin ei ollut vielä loppunut enkä roikkunut ovenkahvassa niin kuin oltiin opastettu, että sitten vasta menoksi.. Filmasin vielä vauvamasua ja kävin puntarilla. Puolilta päivin lähdettiin kotoa.


Sairaalassa saatiin odotella aulassa tovi ennen pääsyä käyrille. Lapsiveden mukana oli alkanut jo kotona tulla myös vähän verta. Supistukset oli kipeitä mutta ei oikein näkyneet käyrällä. Nuori kätilö kävi monta kertaa oikomassa antureita ja remmejä, jotka meinasi irtoilla ja luulen, että jäi vähän löysälle. Muistaakseni joku osa oli reunasta irti ja huomasin sen vasta puolivälissä mittauksia. Kuunneltiin taas jumputuksia, kätilö kävi välillä kurkkaamassa. Luulin, että supistukset piirtyi käyrille kun oli kuitenkin tuntuvia, niitä selkäkipuja ja osittain mahan puolella. Ei sitten enää laskettu niitä. Kätilö palasi takaisin ja kokeili kohdunsuuta, sattui tosi paljon kun painoi samalla rystysiä kipeästi ihoon.. Sormelle auki eli sentin vain, ja vähän reunaa jäljellä! Totesi, että kun noita supistuksia tulee Noin Harvaan eikä kestä kovin kauan, niin taitaa olla parasta mennä vielä kotiin odottelemaan... hiukkasen epäuskoisena kuuntelin, kun sanoi että tänään on ollut paljon synnyttäjiä liikkeellä ja melko monta käännytetty vielä kotiin käymään.. Olohuoneessa voisi olla mutta onhan se mukavampaa olla kotona kuin vieraiden kanssa supistusten aikana... Kotiinhan meillä oli vain 5 min matka, joten niin me päädyttiin lähtemään vielä odottelemaan ”tositoimia” tuon puolentoista tunnin reissun jälkeen. Parkkipaikalle kävellessä piti kaksi kertaa pysähtyä kipeän supistuksen vuoksi ja autossa tuli toiset kaksi. Kotiin kun pääsin, istuin vessassa ja supistus tuli toisensa jälkeen, tuntui että kuolen... sain siirryttyä makuulle ja seuraavat tunnit menikin kivusta täristessä ja aina välillä vaivuin horrokseen, kun supistus hellitti. Mies nukkui vieressä ja silitteli ja lohdutteli aina supistuksen tullessa. Lopulta välit oli vain pari minuuttia ja kivut sellaisia, että sanoin jo miehelle, että muuten vois lähteä sairaalaan, mutta kun on niin kipeä ettei varmaan pysty siirtymään...


Kärvisteltiin siis kotona kolmisen tuntia ennen kuin lähdettiin uudestaan. Nyt ei ollu huumoria eikä valokuvattu. Kännykkäkin oli ollut kiinni jo ekan reissun jälkeen. Sairaalassa käyrille piirtyi jo kunnon supparit, ja siinä vaiheessa taisin puuskuttaa, että nyt vois jotakin lääkettä näihin supistuksiin... Mutta olinkin jo auki 9 cm, mitään epiduraalia ei enää ehtisi laittaa. Spinaalin se kätilö mainitsi ja kauhistelin sitä, että siitä tulee kuulemma pää kipeäksi. Saman tien alkoi kuitenkin tuntua yhä enemmän ponnistuksen tarvetta ja kun kerroin siitä kätilölle, hän sanoi, että tehtäiskö nyt sitten niin että ei otettais mitään..!!


Siirryttiin ponnistusvaihetta varten huoneeseen, joka ei ollut mikään synnytyshuone. Kaikki synnytyshuoneet oli täynnä, ruuhkapäivä kuulemma. Kaksi sänkyä siinä huoneessa oli, ja tussilla piirrelty jumppapallo. Siinä synnytyksen apuvälineet.. ei jakkaraakaan. Huoneessa ei toiminut tietokone ja kätilö (tosi ihana ja kokeneen oloinen) teki raportin vasta synnytyksen jälkeen. Ilokaasua ei tainnut olla, eikä sitä ehdotettu. Kipeänä ja hikisenä yritin kestää supistuksia siinä sängyllä kontallaan. Varsinainen ponnistaminen meni sitten kuitenkin perinteisessä puoli-istuvassa asennossa kätilön pitäessä toista jalkaa ja itse toista pidellen. Mies oli koko ajan mukana, hieroi selkää ja päätä silitti, en edes tiedä mitä kaikkea teki mutta helpotti, kun oli mukana ja kaikin tavoin yritti helpottaa minun oloa pyytämättä. Toi vettä eikä pyörtynyt itse, vaikka huoneessa ei ollut hänelle edes tuolia..


Supistukset alkoi harvenemaan. En ollut tipassa eli en saanut oksitosiinia niitä jouduttamaan. Ponnistusvaihe oli kirjattu alkaneeksi 18:15. Ponnistin supistuksen tullessa mutta eipä tuntunut auttavan. Vauvan päähän laitettiin pinni ja sydänäänet heikkenivät aina supistuksessa, mutta palautuivat sitten. Lopulta kuitenkin kätilö päätti, että kun supistukset ei ole kovin tehokkaita ja sydänäänet heikkenee, täytyy tehdä episiotomia eli välilihan leikkaus. Minä protestoin, etten tykkää tikeistä.. mutta minkäpä sille mahtoi, vauva piti saada ulos. Kuulosti kamalalle kun ihoa leikattiin, vaikka tietysti oltiin puudutettu ensin. Mies kertoi jälkeen päin sen myös näyttäneen pahalta... Myöhemmin kätilö sanoi, että vauva olisi voinut tulla lopulta ilman leikkaustakin mutta siihen olisi mennyt vielä aikaa. Ja kätilöillähän oli koko ajan kiire, kun osasto oli täynnä ja kaikki synnyttivät yhtä aikaa.. taisivat laittaa sitten sulun kun olisi ollut vielä lisää synnyttäjiä tulossa. Näin jälkeen päin ajateltuna, olisi pitänyt yrittää synnyttää pystyasennossa kun kuitenkin tiesin, että siinä puoli-istuvassa asennosssa ei painovoima auta eikä häntäluu pääse väistämään ja kaikki paine tulee sille välilihalle... siinä tuskissa vaan ei paljon miettinyt mikä olisi parasta, teki vaan mitä käskettiin. Nyt jälkeen päin turvotuksista, hematoomista, haavan vihlonnasta ja tikkien kiristelystä kärsiessä harmittaa, mutta pääasia että saatiin vauva kunnossa ulos, nenä vähän poskella ja pää hassun muotoisena ja mustelmaisena kyllä. Oli ollut tulossa pää vinossa, se sydänäänipinni jonka piti olla takaraivolla oli toisella puolella päätä.. siksi ei edennyt ponnisteluista huolimatta. Pisteitä sai 1 min 8 ja 5 min 9, koska oli sinertävä eikä aluksi hengittänyt kunnolla. Loppuvaiheessa mukaan ponnistukseen tullut toinen kätilö lähti imemään vauvan keuhkoista limaa ja antamaan sille happea toisen kätilön jäädessä ompelemaan välilihan haavaa. Istukka tuli helposti ulos, sen ponnistaminen ei tuntunut enää missään vauvan jälkeen. Tyttömme syntyi siis 19:03 ja istukka 19:15. Mies leikkasi napanuoran ja otti valokuvia, kun kätilö pesi ja punnitsi vauvan, auttoi mittaamaankin. Toi kätilölle tarvikkeita ompelua varten, kätilö kun hukkasi ensimmäisen neulan! Siinä huoneessa ei tosiaan ollut paljon mitään tarvikkeita, kätilö joutui hakemaan niitä, mm mittanauhaa ei ollut..


Mieheni lähti mukaan kun vauvasta mentiin ottamaan verikoetta, kun napaverinäytteen arvot oli olleet vähän huonot ja vauva ei itkenyt kunnolla vaan narisi ja murisi, eikä suostunut tissillekään. Minä jäin levähtämään suihkussa käynnin jälkeen, labra kävi ja nukahdin.. sitten mies palasi suuren kapalopaketin kanssa, tyttö oli saanut lämmintä yllensä, ettei energiaa enää menisi ainakaan lämmitykseen. Siitä sitten jonkun ajan päästä lähdettiin osastolle, pyörätuolissa istuin kun en jaksanut kävellä, aulassa ihmiset katsoivat hymyillen kun vastasyntynyt käärö pötkötteli sylissä ja onnellinen isä käveli vaate- ja laukkuvuoren kanssa perässä.. Siinä vaiheessa vasta alkoi itkettää! Että tässä me nyt mennään, pieni perhe.. Perhehuonetta ei pyydetty eikä sitä meiltä kysyttykään, kaksi äitiä oli vauvoineen jo nukkumassa, kun kömmin sänkyyn vauvan kanssa ja yöhoitaja tuli kertomaan osastosta. Sanoi, että kokeillaan sitä imetystä sitten yhden aikaan yöllä.. Mies lähti kotiin nukkumaan ja minä jäin opettelemaan äitinä olemista. Ja opettelu jatkuu edelleen... <3
 
Aivan ihania tarinoita, kiitos kun jaatte ne kanssamme Pipsku, jaica, tunika ja Jossu88!! Nauroin ääneen tuolle tunikan miehen reaktiolle yöllä; vaimo herää, vedet lorisee ja vauva itkee [:D]
Mäkin haluaisin jo kirjoittamaan omaa tarinaani, mutta vielä pitää odotella..
 
ihanaa lukea teidän kokemuksista, kun itellä se on vielä eessä. tippa linssissä täällä taas ollaan. [:)]
 
Miten kaikki sitten etenikään. Jouduin jäämään polikäynniltä osastolle suoraan kun pississä oli protskuja. Seuraavana päivänä lääkäri päätti että käynnistetään heti kun vaan Saliin mahtuu. No eihän sitten sinä päivänä mahtunut vaan vasta seuraavana aamuna eli lauvantai aamuna. Menimme saliin ja käyrät otettiin ja vaatteet vaihettiin ja sitten lääkäri tuli ja puhkas kalvot ja laitto vauvalle anturan päähän. Oujea niitä tuntemuksia :P. Siinä sitten supistuksia alkoi pikkuhiljaa tulemaan ja yritin olla liikenteessä mahdollisimman paljon, koska se helpotti ja toisaalta ajattelin että laskeetuupahan varmasti alemmas kun ei ollu vauva kiinnittinyt.. Tyttö pyöri ja hyöri ja potki ihan viime metreille asti muuten tuolla masussa... Sitten alko tulemaan 3-5 min välein minuutin kestäviä suppareita ja minulle annettiin oksitosiini tippa. Sitten alkoikin kivasti supistelemaan kovasti.. ensimmäisenä kivun lievityksenä otin aguarakkulat selkään kun sinne sattui pahiten. Voe taivas että niiden laitto sattui mutta voi ihanuus kuinka ne sitten auttoikaan. No ei menny kauaa kunnes alkoi supistelemaan kovasti ja sain ilokaasun seurakseni.. auttoi ehket noin tunnin ja sitten tulin siihen tulokseen että nyt on jotain muuta kiitos saatava. Kätilö tutki minut ja olin tässä vaiheessa neljä senttiä auki. Eli tilattiin sitten mulle epiduraali. Laiton aikana supistukset olivat aika kovat ja ihme että pystyin supistuksen aikana olemaan liikkumatta ku laitto sitä minulle..ok no ilokaasulla jotain vaikutusta asiaan mutta jotenkin minusta tuntui silti että epiduraalin laitto oli kivuttomampaa kuin itse supistelut. Sitten alkoi helpottamaan tosissaan..Pystyin jopa torkahtamaan hetkeksi. Tästä ei mennykkään kuin vajaa kaksi tuntia niin alkoi tuntua että nyt on vähä kivuliaampia supistukset ja ponnistamisen tarvetta.. kätilö tutki minut ja tuumasi että 9,5cm auki että odotetaan pieni hetki vielä ja kunnes tunnen ponnistuksen tarpeen niin soitella hänet paikalle...vähenti epiduraalia tässä vaiheessa jotta tuntisin paremmin tilanteen. Ei mennyt tuntiakaan ja olin valmis ponnistuksien aloittamiseen..tässä vaiheessa otettiin epiduraali minulta kokonaan pois. Niinpä aloitin tosi toimet pikkuhiljaa varovasti työnnellen. Sitten alkoikin ponnistus vaihe. Voe taivas sitä tunnetta ku ei enää mitkää kivun lievitykset ollu voimassa ja sattui.... Ponnistaminen meni niin pitkään hyvin kunnes oli viimeinen vartti menossa.. supistukset lievittyivät, väsyin (kaksi huonosti nukuttua yötä takana ja monen kuukauden lepo ja raskaan homman kielto takana joten kunto nolla) mutta eiku yritin vaan sinnikkäästi työnnellä eteen päin tilannetta.. sitten vauvalla alkoi supistusten aikana nousemaan syke niin lääkäri tuli siihen tulokseen että otetaan avuksi imukuppi ja itse myös pyysin että oikeasti en jaksa enää että auttakaa jotenkin. Niinpä sitten tehtiin. Kaksi työntöä imukupin kanssa ja tyttö oli ulkona. Kyllä sattui. sain tytön syliin ja olin ihan että mitäs tämä on että tuoko oikeasti tuli minun sisältä. Olin aivan tööt ja väsyny etten jaksanu edes hymyillä vaikka sisäisesti hymyilin suuresti. Siihen pisteeseen loppu supistukset. Kohtu vielä tiukasti kiinni...eikun lisää supistuksia aiheuttavia lääkkeitä suoneen ja hieman rentouttavaa lääkettä ja ilokaasu kaveriksi. Kyllä sattui se masun painelu että saadaan istukka ulos. No ei meinannu tulla ja varasivat leikkaussalin, juuri kun hoitaja tuli ilmoittamaan että voidaan lähteä saliin niin silloin tuli istukka ulos J. No sitten alkoi minun mielestä kaikista pahin rääkki. Tikkaus. Oli aika hauskoja ajatuksia ilokaasu pyörteissä ja ei oo hirveesti tarkkoja muisti kuvia 1,5h ajalta jolloin tikkasivat minua. Oli ongelma näkyvyyden kanssa ku en itse jaksanu jalkoja pitää auki kun lonkat kramppasivat kipeästi. Mutta hyvää jälkeä kai sitä tuli..kaipa ne sano tikkien määräänkin mutten muista sitä ollenkaan. tyttö oli tässä välissä lähtenyt osastolle jo syömään ettei sokerit tipu. Sitten pääsimme lopulta rauhoittumaan ja nauttimaan onnittelu herkuista. Vielä seuraavana päivänä oli tunne että ei enää ikinä. Mutta jo pari päivää myöhemmin oli ajatus että hei ei se nii hirveetä ollukkaan. eli kaipa sitä joskus voisi ottaa uudestaan koska koskaan ei ole raskaus samanlainen eikä synnytyskään J Ainiin synnytys kesti 9h3min ja salissa olin yli 15h.
 
Ja näin kaikki meni.
Ke- to yönä klo 2.20 vessareissulla rupes vedet lorisemaan. Tästä sitten meni varmaan sellaset 15 min ku supistukset alko. Ah sitä ihanaa kipua! Siinä sitten Santtua herättelin 3.00 nurkilla.
 Kotona taisin kärvistellä supistusten kanssa parin tunnin ajan...? En tarkkaan muista. Jorviin ku päästii rupes supistuksen olemaan jo helvetillisiä. Kohdun suu saapuessa 6cm auki. Kauaa ei keretty supistuksia ja sykketä seuraamaan ku alko oleen niin hirviä paine persauksissa et ei ku kipi kapi synnytys saliin.
Luulin kun sinne kerettiin et laps syntyy tällä sekunnilla ja en kerkiä saamaan mitään lääkistystä. Mielessä kävi ettei perkele sitä nyt luomuna synnytellä, henkihä siitä lähtee. Onneks oli anestelialääkäri vapaana ja sain nopeesti spinaalipuudutuksen. Oli kyl sangen nuori lääkäri aateltiin et onkohan edes lääkäriksi lukenutkaan. Mut ei viitsitty kysyä =)
 Puudutteen johdosta pystyi huilaamaan tunnin ja sitten alkoikin pitkältä tuntunut ponnistusvaihe. Oikeesti se ei kestänyt kuin 20min ja poika ulkona klo 8.23, mut tuntui pieneltä ikuisuudelta. Itse kärsin "pieniä vaurioita", muistona muutama tikki. Siitä sitten synnäriltä siirryttiin osastolle puolenpäivän nurkilla ja tosiaan lauantaina kotiuduttiin.
Kaikin puolin hyvä ja onnistunut keikka.
AIVAN IHANA POIKA!!!
 
Kiitos teille kaikille kun ootte jaksaneet jakaa teidän kokemuksia synnytyksistä. Ihana niitä lukea ja tosiaan ei voi olla itkemättä, niin herkäksi ne laittaa. Mahtavia tarinoita ja onnea vielä, nyt teillä ihanat nyytit vierellä.
 
La-su-yönä (10.1.01) noin keskiyön aikaan alkoi alle 10min väliset säännölliset supistukset, jotka varmaankin olivat vielä ennakoivia supistuksia. Ne ei kuitenkaan lakanneet, joten aamulla klo 6 lähdettiin kättärille ja oltiin siellä tarkkailussa klo 15 asti, jolloin auki vain 2 sormelle. Kotona kärvistelin edelleen 2min-6min välin tuleva supistuksa, joten nukkumisesta ei tullut mitään. Yöllä kun "ennakoivia" oli ollut jo 24h, lähdettiin uudestaan sairaalaan. Tällä kertaa 4cm auki ja jäätiin sinne. Kivut yltyivät, pidin alavatsalla kuumavesipulloa ja lauloin synnytyslaulun A ja U vokaaleja ja kun alko mennä pahaks, niin mies lauloi mukana.

Sitten päästiin synnytyssaliin otin peräruiskeen (onneks!!! tavaraa tuli nimittän supistuksissa ihan sikana kun menin ruiskeen jälkeen vessaan ja vielä suihkussakin...) ja pääsin ammeeseen. Se oli tosi ihanaa, vaikkakin supistukset alko olla jo melko tiukat ja "laulu" meni välillä mölinäksi ja kiljumiseksi ja siinä auttoi tosi paljon, että mies lauloi mukana muistuttamassa, että miten sitä piti laulaa... Joskus klo 5 aikaan huomasin, että vedet meni ja supistukset alko olla jo tosi rajuja. Alko pyörryttää ja päätin nousta ammeesta. Olin jo tosi uupunut kaikesta valvomisesta (enkä ollut syönyt juuri mitään kunnollista pariin vuorokauteen, koska la 9.1. olin sängyn pohjalla kuumeessa) ja päätin, että nyt on otettava käyttöön tehokkaammat kivunlievitykset. Olin etukäteen jo päättänyt, että jos käy näin, niin se on ilokaasu, koska se vaikuttaa kaikkein vähiten vauvaan. Enin osa kaasustahan häviää uloshengityksellä. Äkkiä siis kaasunaamarille.

No se kaasu auttoi kyllä tosi vähän, mutta ainakin sain kiljua siellä maskin sisällä, niin ei menny muilta korvat. Huusin ihan sikalujaa ja kipu oli, kuten synnyttäneet tiedätte, niin helvetillistä, että ei sitä voi mitenkään kuvailla. Mulla oli tyynen rauhallinen mieskätilö ja otti päähän tää sukupuolijako ja sanoinkin (huusin) joittenki supistusten välissä että "Te ette voi ikinä tajuta miltä tää tuntuuu!!!" (miehelleni ja kätilölle). Ja taas mentiin supistuksiin. Mies paineli akupisteitä ja niistä oli ainakin psyykkistä helpostusta, kun tiesin, että se on siinä vieressä ja tekee kaikkensa auttaakseen mua.

Sitten vaihtui jo kätilöitten työvuoro ja tuli naiskätilö ja opiskelija, molemmat hienoja tyyppejä. Muutama (kymmenen??? ajantaju lakkasi jo kauan sitten) hullun kivuliasta supistusta ja sitten olin auki. Ja voi tuska, olin niin mielettömän poikki siitä koko jutusta ja olin ihan, että mä lähen meneen, en jaksa enää. Ponnistaminen oli mulle jotenkin tosi vaikeeta. Synnytysjakkara oli liian leveä ja liusuin siinä huonoon asentoon. Sitten olin seisten, mutta jalat tärisi, ei hyvä. Sitten menin säkkituolin päälle kontalleen, ei hyvä. Lopulta päädyin puoli-istuvaan asentoon mieheeni nojaten ja nilkoista kiinni pitäen. Siinä ponnistelin ja kätilöt oli tosi rohkaisevia, vaikka tuntui, että vauva ei liiku sitten mihinkään. Pian vauvan sydänkäyrät alko heiketä ja kätilö sanoi, että on nyt pakko tehdä episiotomia, että saadaan vauva äkkiä ulos, vaikka olin epiä kovasti vastustanut. No se puudutti ja muutaman ponnistuksen päästä leikkas (se puudutus mitään puuduttanu!) ja sitten pian tytön pää tulikin ulos. Kätilöt pyöräytti vauvan ympäri ja sit tulikin oikeesti kiire, pari ponnistusta ja samalla ne kätilöt tais vetää vauvaa ulos ja plumps se oli siinä pikku ressukka. Eka ajatus oli, että jes, ei enää yhtään supistusta!!

Mutta... vauva oli kakannu hätäpaskat ja nielassu paskavettä ottaessaan ensihenkoset joten heti letkuja nenään ja hengitystiet putsattiin. Ehdin nähdä, että tyttö tuli. Sitten äkkiä napanuora poikki (isä ei saanut leikata, oli liian kiire) ja kätilöt vei vauvan jonneki, sain yhden kerran koskettaa sitä. Pyysin miestä menemään mukaan, ja se kertoi jälkeenpäin, että ne huuhteli sen hengitystiet auki kaikesta limasta. Sitten vauva tuli takaisin ja pääsi mun mahan päälle. Tyttö oli ihan tosi tosi rättipoikki kaikesta, eikä jaksanut liikkua mihinkään, mutta silmät oli auki ja ihmettelivät. Lauloin sille hiljaa sellaista tuutulaulua, mitä olin jo raskauden aikana sille laulanut. Tyttö oli ihanan suloinen ja tuntui niin kummalliselta, että olin selvinnyt synnytyksestä. Tytöllä oli saturaatiomittari kädessä ja aina välillä se piippasi ja kätilöt tuli ravistelemaan tyttöä. Sitten isi pääsi kylvettämään vauvaa sillä välin kun mun istukkaa ooteltiin irtoavaksi. Istukka oli tosi korkeella, melkein kylkiluiden alla ja se ei sitten irronnutkaan vaikka tunkivat mut täyteen oksitosiinia ja cytoteciä. Lopuksi päättivät, että se pitää kaapia irti nukutuksessa.

Siinä sitten mua kuskattiin nukuttamoon ja ehdin vain sanoa tytölle heipat. Sillä välin kun mä olin toimenpiteissä tytön saturaatiot laski 85een ja hoitsut lähti viemään tyttöä lastenosastolle. Siinä oli isillä tiukka paikka, kun jäi yksin synnytyssaliin ilman mitään tietoa, mitä perheelleen on tapahtunut. Äiti nukutuksessa ja tyttö ties missä. No, hänet ohjattiin kuitenkin lopulta perhehuoneeseen tavaroittemme kanssa. Heräämössä sainkin kuulla, että olivat ihan kaksi käsin joutuneet kiskomaan istukkaa irti, että ei olis mitenkään tullut luonnollista tietä. Verta meni yhteensä 2000ml ja ties kuinka monta eri pussia mun kanyyleihin meni. Olivat samalla ommelleet epihaavan kiinni. Sitten kun mut kuskattiin perhehuoneeseen mieheni luo, sain kuulla, että tyttö on lastenosastolla ja että saadaan se meidän luokse ehkä illalla tai huomenna aamulla. Siinä oli kyllä harmillinen fiilis, pettymyksen tunne oli suuri. Mies kävi välillä lastenosastolla silittelemässä tyttöä ja otti valokuviakin, ite kun en saanut edes sängystä nousta. Kertoi, että nukkuu tyytyväisenä lämpölamppujen alla ja on saanut luovutusäidinmaitoa ja saturaatiot on ollut kokoajan hyvät.

Illalla kymmenen aikaan saatiin lopultakin tyttö luoksemme. Oli ihanaa olla pikkuisen kanssa tutustumassa. Tytöllä on ollut kaikki tosi hyvin ja oon itsekin palautunut koko hommasta jo hämmästyttävän hyvin. Päästiin kotiin kolmen vrk päästä, vaikka tytön paino oli laskenut vähän liikaa. Nyt tyttö voi paksusti ja syö hyvin [:)]

Vieläkin syytän herkästi itseäni, että olis pitänyt jaksaa paremmin ponnistaa, ettei olis tytölle käynyt noin ikävästi synnytyksessä. Mutta mä tein mun parhaani, tein kaiken mitä pystyin. Ja olen iloinen, ettei tarvinnut mitään imukuppeja sentään.

Lyhyesti: supistukset alkoivat 10.1. n klo 00. Otettiin sisään sairaalaan 11.1. klo 02. Lapsivedet meni joskus klo 5. Ponnistus alkoi 7.50, tyttö syntyi 9:06. Äiti nukutukseen klo 11. Vauva lapsiosastolle klo 11.45. Äiti heräsi klo 14, lapsi pääsi syliin klo 22.
 
Freya, älä suotta syyttele itseäsi, teit mitä voit niillä voimilla mitä oli! Ja kaikkihan päättyi kuitenkin hyvin. Itse kanssa tuli mietittyä jälkeen päin miten olisi halunnut synnytyksen  menevän ja mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla ja osata ponnistaa paremmin... Oon itkeny tuota episiotomiaa kun oli niin silvottu olo kun sen peilillä uskalsin katsoa.. ja tuleva rakkauselämäkin pistänyt miettimään, että mitä siitä sitten tulee ja onko enää yhtään kivaa.. mutta aika näyttää ja elämä voittaa, pakko luottaa! Voimia meille kaikille erilaisista synnytyksistä toipuville!
 
Voi kun tulee tippa linssiin lukiessa muiden koitoksista..

Meidän kokemus oli tällainen:
Kävimme perjantaina yliaikaisuustarkastuksessa jossa päätettiin, ettei vielä käynnistetä kun vauva voi hyvin ja istukassa riittää "virtaa". Lääkäri tosin vitsaili että "enpä ihmettelisi vaikka tulisitte jo tänään tänne takaisin". Kohdunsuu oli 2,5cm auki ja kanavaa jäljellä 1,5cm. Itse olin kuitenkin epäileväinen, kun yhtäkään kunnon supistustakaan ei ollut tuntunut. Meille varattiin käynnistysaika tiistaille jos siihen mennessä edistystä ei olisi tapahtunut.

Toisin kävi, päivän mittaan supistuksia alkoi tulla harvakseltaan, mutta napakasti. Mies oli lukenut jostain, että rintojen hyväily voisi kiihdyttää oksitosiinituotantoa ja niin ollen voisi saada myös synnytystä alkamaan, ja mitäpä tämä mieluummin olis tehnytkään kuin puristellut rintoja pitkin päivää[:D]. Yllätyin kovin kun huomasin, että tuo tosiaan toimi, välillä miehen käsittelystä tuli ihan kunnon supistusten sarjoja, ja kun hän lopetti, myös supistukset loppuivat.
Illalla oltiin sohvalla jo puoli-unessa katselemassa leffaa, kun mies otti kainaloon ja aloitti härnäämisen taas. Melkein saman tien tuli myös voimakas supistus ja minun piti jo huutaa lopettamaan, paineen tunne oli niin kova ja kipu tuntui vain kovenevan. Samassa tunsinkin lämpimän nesteen valuvan pitkin reisiä ja ehdin juuri ja juuri hypätä sohvalta pois kun loput lapsivedet valuivat lattialle.

Molemmat olimme hämillämme mies meni aivan paniikkiin. Soitin äitipolille että koska lähdetään tulemaan ja toivottelivat tervetulleiksi sanoin, "ei kiirettä, mutta jos tunnin-parin sisään kuitenkin tulisitte".
Pakkailin kamat, mies kävi siskonsa meille lapsenvahdiksi ja yhdentoista aikaan illalla sitten mentiin.

Salilla ei ollut tungosta, meidän huoneemme oli ainoa seitsemästä synnytys-huoneesta jossa paloi "varattu" valo.
Minut laitettiin käyrään ja supistukset alkoivat tulla tasaisesti viiden minuutin välein, vaikka kätilö alkuun epäilikin että synnytys alkaisi vasta aamulla.

Myös kipu tuntui joka kerta kovempana. Olin (taas kerran ) päättänyt, että kivunlievitykseksi haluan vain ilokaasun, korkeintaan aqua-rakkulat ja muuta "luonnollista", en puudutuksia.

Menin suihkuun jumppa-pallon päälle istumaan ja mies tuli mukaan suihkuttelemaan. Tuo olikin taivaallista ja tuntui että kuuma suihku helpotti kummasti kipujakin. Olimme siellä varmaan tunnin kun päätin päästää miehen huilaamaan, tunnollisesti oli jaksanutkin. Kävimme taas käyrällä ja kaikki ok, supistusväli sama ja avautumista tapahtunut n. sentin, kohdunkaula hävinnyt.

Seuraavaksi menin ammeeseen joka sekin oli ennestään tuntematon kokemus. Alkuun tuntui hyvältä, mutta rentoutumisen seurauksena synnytyskin alkoi etenemään nopeasti. Mies ehti ottaa vielä puolisen tuntia unta kiikkuen keinutuolissa vieressä. Kivut alkoivat pian yltyä sellaisiksi, että purin jo omaan kämmeneeni. Lopetimme ammekylvyn ja palasimme synnytyshuoneeseen, jossa kokeilin ilokaasua.
Auttoihan se edes hiukan, mutta en voinut olla huutamatta maskiin. Mies otti jo kädestä kiinni ja itse aloin olla pelosta kankea supistusten välissäkin, niin kovaa supitukset sattuivat.

Mietimme hetken ja kätilö ehdotti kohdunkaulanpuudutusta. Vielä yhden tuskallisen supparin jälkeen olin valmis ottamaan melkein mitä tahansa.  Lääkäri, - kuvottava, vanha purkkaa jauhava ja suorastaan ylimielisen oloinen vanhempi mies tulikin pian, ei edes tervehtinyt vaan aloitti hommansa. Vauvan päähän kiinnitettiin johto ja sen jälkeen vedin itseni ilokaasulla totaaliseen humalaan, niin pahaa tuon papparaisen käsittely teki että halusin pois koko tilanteesta. "Humalan helpottaessa" toimenpidekin alkoi olla ohi ja lääkäri lähdössä.

"Helpottaako?" kysyi kätilö kun seuraava supistus alkoi tulla. Ja vitut, karjaisin kun voimakas kipuaalto taas tuli koveni kovenemistaan ja jouduin hukuttamaan itseni ilokaasu-maskiin kyyneleet silmissä.
Kätilö mumisi jotain lääkärin asenteeseen viitaten ja kertoi hänen kyllä olevan ammattitaitoinen, mutta kohdunkaulapuudutukset kuulemma epäonnistuvat hänellä varsin usein (käsitämättömän vastuuttomalta kuulostaa ottaen huomioon tilanteen vakavuuden, -ja kuinka lähelle vauvan päää sen neulan kanssa sohitaan :( ) .

Samantien kätilö alkoi höyrytä isälle että raivaa tilaa sängyn ympäriltä anestesialääkäriä varten ja menin aivan paniikkiin, että mihin sitä nyt tarvitaan?! Kätilö sanoi, että "tehdään sinulle spinaalipuudutus, toimenpide onnistuu ja kivut häviävät varmasti". Vastustelin hetken mutta supistuksen tultua pystyin vain nyökyttelemään hiljaa. Kätilö perusteli vielä, että nyt mentiin jo kipukynnykseni äärirajoilla ja jännitin kroppaani niin paljon, ettei synnytys etenisi kunnolla.
Kätilö laittoi tipan käteen ja odotimme anestesialääkäriä. Minä piikkikamoinen ihminen olin tietysti shokissa hänen saavuttuaan, ja mies sekä kätilö pitelivät minua kaksin käsin kun lääkäri alkoi laittaa neulaa selkään.
Aika tuntui ikuisuudelta, itkin ja tärisin, mutta yritin parhaani mukaan olla ajattelematta supistuskipuja ja jumalattomia neuloja selkarangassa. "Rauhoitu, pian et tunne mitään"- kätilö rauhoitteli, vilkaisin miestäni silmiin jolla silläkin valui kyyneleet. Pian puudutus olikin ohi ja kipujen sijasta tunsin enää vain jalkojen "tikkuilua".
"Tunnetko, supistus tulee", kätilö kysyi ja hetken "kuulosteltuani" totesin että en. En tuntenut enää minkäänlaista kipua. En muista kauanko meni aikaa ponnistusluvan saamiseen, ainakin vielä tunti, mutta olo oli kuin olisin taivaassa ja pystyin taas rentoutumaan.

Lopulta ponnistuksentarve tulikin, vaikka olin jo ehtinyt pelätä etten tuntisi sitäkään. Sain luvan ponnistaa ja muutamassa minuutissa pieni ihminen oli maailmassa. Katsoin silmät pyöreänä kätilön käsissä olevaa sinertävää vauvaa, -oli vain hiljaisuus. "Sanohan nyt jotain" -kätilö jutteli ja hieroi vauvaa, ja lopulta se tuli sieltä, maailman ihanin  ääni, ensimmäinen parkaisu. 
"Tyttö tuli". Isä katkaisi napanuoran ja pian sain tytön rinnalle.

Alapäähän jouduttiin vielä laittamaan pari tikkiä, mutta olo oli niin onnellinen. Kaikki kivut olivat tiessään, hetken tuntui että maailmassa oli vain minä, isä ja pieni suloinen ihmisenalku.
Siinä se oli, pieni ihme joka oli 9 kuukautta kasvanut kohdussani. Kymmenen sormea, kymmenen varvasta, niin kaunis.

Kaikin puolin kokemuksesta jäi hyvä muisto, mutta tavallaan olin pettynyt itseeni ja siihen, etten kestänyt synnytystä ilman puudutusta, tietäen niiden riskit. Jokatapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin ja tuloksena terve vauva maailmassa, onko mikään sen tärkeämpää?!

Miestänikin katson nyt aivan uusin silmin, niin uskomattoman tuen hän antoi  minulle silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Ne kyyneleet jotka näin silloin kun minuun sattui, niitä en unohda varmasti koskaan.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top