Synnytys

enkuli85

Vauhtiin päässyt keskustelija
Onhan tämä aikaista vielä tässä vaiheessa, mutta ajattelin nyt kuitenkin aloittaa tällaisen keskustelun johon saa kirjottaa ajatuksia, pelkoja ja mietteitä tulevasta synnytyksestä [:)]

Minulle tämä on kolmas synnytys ja nyt on pelko alkanut viime viikkojen aikana jo nostaa päätä tuolta jostain.. Edellisessä raskaudessa meinas meidän pikku-ukko tulla jo viikolla 30 pihalle, alkoi supistella yks aamu ja ne supistukset pehmensivät mun kohdunsuuta ja olinkin sitten sormelle auki koko loppuraskauden ja vuodelevossa.. Poika syntyi sitten loppujen lopuksi viikolla 37+1 kuitenkin. Sain supistusten estolääkistystä ja kaks kortisonipiikkiäkin pyllyyn ja synnytyssalissakin vietin monta tuntia.. Onneks ei kuitenkaan auennut sen enempää. Loppuraskaus meni sitten supistellessa ja vihdoin kun päästiin tositoimiin, olin sairaalaan mennessä 4 cm auki ja sain spinaalin, joka annetaan yleensä uudelleensynnyttäjälle ja siitä mun pelko jäikin kun sen puudutteen vaikutus loppu just ennen kun aloin ponnistaa ja voi jumbe se sattu [:o] Nyt se sattuminen on sit alkanu pelottaa ja varsinkin se, että kuinka nopee synnytys tää on että kerkeenkö mitään saamaan ja ja ja.. Voi voi. Aattelin ihan neukkutätin kaa jutella aiheesta, ei poikien kohalla ollu mitään synnytyspelkoa tai mitään muutakaan mut nyt.

Ois kiva jos muutkin jaksais vaikka kertoa edellisistä synnytyksistään ja muutenkin vaihdella ajatuksia [:)]

Nii, enkä haluu pelotella ensimmäistään odottavia!! [:)] Mun eka synnytys oli todella helppo ja kivuton[;)]
 
Oonkohan mä ihan pössö kun en millään tavalla jännitä tulevaa synnytystä, ainakaan vielä??? Jostain syystä nousee mieleen munasolujen keräys lapsettomuushoitojen aikoina ja mietin sitä miltä sillon tuntu kun alapäätä ronkittiin. No, voi olla että synnytys on ihan eri sfääreistä, mutta silti... otan vastaan kaiken semmosenaan. Jos tarvii kivunlievitystä, pyydän sitä. Ja onneksi mulla on ihana rakas aviomies vieressä, turvana.
 
En mäkään jännittäny mun aiempia synnytyksiä..[:)] Nyt vaa on pelko iskeny persiiseen! Onneks siihen on vielä aikaa! Uskon, tai ainakin toivon että se helpottaa kun vaan nyt ajoissa jo alkaa purkamaan niitä pelotuksia pois [:D]
 
Muakaan ei synnytys jännitä yhtään. luotan siihen henkilökuntaan joka ottaa mut vastaan että kyllä ne työnsä osaa.
Ja toki sekin vaikuttaa kun ei ole aiempaa kokemusta asiasta.
Mut kiva että tämmönen keskustelu avattiin tänne , mielenkiinnolla saa lukea muiden ajatuksia ja varsinkin niitä kokemuksia.
Mutta tuo onkin kurjempi jos on joutunut kivuista kärsimään [&:]
itse en osaa sanoa mitään kun ei tuota kokemusta ole. mutta varmasti kaikista paras on kun juttelee terveydenhoitajan kanssa, ja muutenkin jutella asiasta mahdollisimman paljon. Toivottavasti jänntys helpottuu loppua kohden enkuli85 [:)]
 
Minuakin ruvennut synnytys jo mietityttämään. Erityisesti ponnistusvaihe kun ei ekalla kerralla tuntenu mitään kipua vaikka epiduraali oli lakannu vaikuttamasta. Voiko se toisella kertaa olla yhtä helppoa? Muutenki jäi niin hyvä fiilis ekasta synnytyksestä, että voiko tosiaan tämä mennä yhtä hyvin. Supistuskivut oli kaameita mutta heti kun epiduraalin sai (jonka laittoa pelkäsin ihan turhaan) oli kivut kokonaan pois. Kolmatta annosta en saanu kun olin jo siinä vaiheessa niin paljon auki, mutta kun ponnistamaan aloin kaikki kipu hävis. Tunsin kyllä kun väliliha puudutettiin ja leikattiin (ei siis todellakaan sattunut, tätä pelkäsin varmaan eniten).
 Aikakin meni ihan siivillä. Tasan vuorokausi oltiin synnytyssalissa, joka ei todellakaan tuntunu niin pitkältä ajalta ja ponnistusvaihe kesti 35 min, mutta tuntu enemminki 10 min. Mulla esikoinen tuli peppuedellä (rv 39 normaali neuvola, oudot sydänäänet, tyksiin, ultrattiin, kaikki hyvin paitsi poika olikin perätilassa, ulkokäännös yritys, lantion magneettikuvaus, "hyvin mahtuu", vedet meni rv 40+0 ja poika synty samana päivänä) että senki takia pelkään hiukan tota avautumis ja ponnistusvaihetta, että kuinka erillaiselta se tuntuu kun vaavi tulee iso, kova pää edellä eikä pikkunen, pehmee peppu ekana.
Nooh, on tohon ponnistusvaiheeseen vielä pitkä aika. Huomenna poksahtaa mullakin, vihdoin ja viimein, puoliväli rikki. Sit vaan odotellaan keskiviikkoa ja ultraa. Ei malta odottaa!! Niin kade teille jotka olette siellä jo käyny ja saanu sukupuolen selville.
Hyvää loppuviikkoa kaikille!
 
Moips. Mua ei tuleva synnytys pelota vaan lähinnä jännityksella odotan, että mitenkäs se nyt tupsahtaa maailmaan.
 
Esikoinen oli koko loppuajan perätilassa ja ulkokäännöstä yritettiin rv 37, mutta istui niin tiukasti jo kuopassaan, että eihän se sieltä mihinkään liikkunut. Kävin sitten lantion magneettikuvissa ja koska tiedettiin, että tulossa on pieni tyttönen ja hyvin mahtuu tulemaan, niin en sitten miettinytkään sektiota vaihtoehtona.
No sitten eräs sunnuntaiaamu rvi 38+2 alkoi vähän menkkamaista juilintaa (joita en siis osannut yhtään supistuksiksi epäillä [:D]) ja jotain alkoi tihkuttamaan pöksyihin. Soitin sitten synnärille ja käskivät tulemaan näytille. Yleensä jos perätilassa menee lapsivedet niin pitäisi lähteä ambulanssilla makuuasennossa, ettei napanuora vahingossa luiskahda esiin, mutta me lähdettiin omalla autolla ja minä pötköttelin takapenkillä (n. 1h matka).
Synnytyshän oli käynnistynyt, mutta kun ei ne supistukset oikein miltään tuntuneet, niin meni jotenkin ohi koko homma [:D]. Suoraan sanottuna pas**lle olin lähdössä ja hoitajalta kyselin peräruisketta , kun kätilö sitten kokeili, että olenkin ihan auki. Kätilö ja mies sitten vauhdillä kärräsivät sängyssä minut synnytyssaliin ja lääkäri hälytettiin lenkiltä paikalle (perätilasynnytyksissä pitää olla mukana) ja kaikenkaikkiaan 3h 40 min avautumisvaihe ja 8min ponnistusvaihe, ilman kivunlievityksiä [:D].
Eli nyt siis jännittää vaan, että 1) syntyykö kakkonen myös etuajassa ja 2) miten ehditään synnärille, jos lapsi rv tarjonnassa (silloinhan ei niin kiirettä vesien mentyä tarvitse pitää, kun vaan supistuksia kellottelee, joita siis en juurikaan tuntenut kuin viimeiseen tuntiin.)....
Tällaiset kokemukset siis minulla [:D]
 
Tämä on ihanaa kun te "perätilaiset" olette laittaneet tänne noita hyviä kokemuksia! Se kun on oikeastaan ainoa asia synnytyksessä mitä pelkään. Haluan synnyttää alateitse normaalisti, mutta serkulla todella huono "tuuri" perätilasynnytyksessä. Eli siksi nämä positiiviset kokemukset siitäkin lievittää tuota pelkoa, jonka vuoksi siis vaatisin toden näköisesti sektion. Sektiota taas tavallaan pelkään enemmän kuin alatiesynnytystä. Toki sillehän ei mitään voi miten se Papu sieltä sitten loppuviimeksi pihalle tulee, ja kaikkein tärkeintä että terveenä itsenään.
Kivunlievityksestä: olen kyllä valmis käyttämään "kaikki" keinot jos niitä sitten tarvitaan. Toisaalta mieluiten "pehmeitä" menetelmiä mutta ei epiduraalit ym ole ainakaan omassa mielessä poissuljettuja. Se vaan tuo piikittäminen on sellainen mikä ei ole oikein mieleen ja vielä selkäytimeen niin mieluummin ei ellei todella tarvita. Tosi voipi olla että se piikkikammo siinä tiimellyksessä katoaa!
 
Mä en ole vielä hirveästi synnytystä miettinyt. Mitenkään erityisesti en sitä pelkää ja uskon selviäväni siitä kunnialla. Varmaan rupeaa kyllä ensikertalaisena lähempänä h-hetkeä enemmän jännittämään. Mieheni selviämistä olen kuitenkin miettinyt viimeksi tänään kun vietiin koiramme leikkaukseen. Mies tuli pahoinvoivaksi jo siitä kun koira sai rauhotuspiikin pyllyynsä... Miehellä on paha piikkikammo ja verenkin näkeminen tekee pahaa, välillä jo pelkkä sairaalaympäristö. Puhuttiin kotimatkalla että jos sektioon joudutaan niin miehestä ei varmaan ole leikkaussaliin tulijaa (en kyl ees tiedä päästääkö ne Suomessa isiä sinne? Olettamukseni perustuu ulkomaisiin vauvaohjelmiin). Mutta toivotaan että hän pysyy tolpillaan kun synnytyksen aika on ja pystyy tukemaan minuakin ettei minun tarvitse vain tukea ja tsempata häntä [:D]
 
Kaisa, mieheshän voi pysytellä sun pää -päässä, sillon ei niin tarvi katella mitään verta tms. Meillä on vähän sama juttu isännän kans, vaikka on toki kolmessa synnytyksessä ollu mukana edellisessä suhteessa mutta ei sekään kestä nähä verta. Mut aikoo tulla silti nytkin ehdottomasti synnytykseen mukaan, juttelemaan mulle mukavia [;)].
 
Mä odotan synnytystä innolla. Jee, it hurts like hell varmaankin, mutta just siksi se pitää kohdata taisteluasenteella. Onhan se yks ainutlaatuisimmista kokemuksista elämässä.

Ajattelin vaan katsoo mihin rahkeet riittää, kokeilla vesiammetta ja erilaisia asentoja ja lieviä kivunhelpoituksia, ottaa epiduraalin vasta sit kun se kannattaa.... Epiduraalin aikasin ottaminen vaan hidastaa suppareita ja synnyttäjä voi siinä sit torkahtaa ja synnytys pitkittyy helposti monella tunnilla...
Mutta hyvähän se on puhuu kun ei oo hajuakaan mihin ollaan menossa [:D] Mulla kun on loppujen lupuks varmaan aika matala kipukynnys..?! Toivon kovasti että synnytys ois alakautta ja että en olis sen jälkeen revenny joka puolelta. Toivon myös ettei tuu mitään komplikaatioita (hei no kuka niitä haluaisi)...

Onneksi mun mies on kanssa aikamoinen taistelija ja tiedän että siitä tulee olemaan suuri apu synnytyksessä kun se jaksaa tsempata, olla tukena ja hieroa, eikä sille tee pahaa veri tms... Mun exä ei kans tykänny verestä yhtään ja mä koin sen ainakin tosi ikävänä, eihän voinu käydä ees yhtäaikaa suihkussa tai harrastaa seksiä jos oli menkat [&o]
Noh, en mä siltikään toivo että se mun mies on siellä mun jalkojen välissä katsomassa mitä tapahtuu ponnistusvaiheessa....[:D]
 
Mies aikoo tulla mukaan synnytykseen ja pitäis saada videokamera ennen sitä hommattua. Mä haluan että videolle tallentuu kun vauva saapuu tähän maailmaan, en nyt meinaa että pitää kuvata itse ulos tulo vaan vaikka sieltä mun pää puolelta pitää kamera käynnissä niin saa sitten heti kuvaa vauvasta kun kätilöt sen nostaa esille.

Mullon nyt tän meidän tilanteen myötä mietityttänyt että jos joutuu käynnisteleen etukäteen tai jotain ettei voikaan vaan odotella sitä synnytystä ja antaa sen kulkea omalla painollaan.
En myöskään löytänyt oikein mitään kunnollista informaatiota tästä, joten pitää kysyä neuvolatädiltä tänään. En jaksa odottaa että pääsen jutteleen lääkärin kans jatkotutkimuksissa.
 
Mä kyllä sanoin miehelle, et en halua yhtään kameraa sinne synnytykseen.. Tosin yksi kaveri sitten myöhemmin sanoi, että ei itse tajunnut koko synnytyksestä yhtikäs mitään, eikä muistanut siitä mitään jälkeen päin, joten oli kiva, et oli video olemassa. Onneksi meillä ei oo videokameraa. Ei siis tarvi pohtia, et haluanko synnytyksen videolle vai en :)
 
Minä ainakin heitätän armotta pihalle jokaisen joka edes harkitsee minkäänlaisen kuvausvälineen tuomista synnytykseen!

Muuten en hirveästi ole synnytystä edes miettinyt saati sitten suunnitellut, etten saisi päähäni mitään turhia odotuksia jotka eivät  kuitenkaan toteudu. Mietin niitä vesialtaita ja kivunlievityksiä sun muita sitten tilanteen mukaan kun se aika koittaa.
 
Heippa!

Synnytys on parhaimmillaan aivan mahtava kokemus. Tietysti se sattuu, jos joku väittää jotain muuta, niin todennäköisesti valehtelee. Sektiossa kivut vain tulevat ihan eriaikaan ja eritavalla kuin alatiesynnytyksessä.
MUTTA: kipulääkkeitä on ihan turha kaihtaa, jos se kipu on se mitä pelkää. Itse totesin kätilölle saliin mennessäni, että "kaikki huumeet mitä vaan laillisesti saat mulle antaa, kiitos!" - ei ollut mitään tarvetta hakea ylimääräistä fiilistä kivusta. Halusin pystyä nauttimaan synnytyksestä kokemuksena.

Mulla on takanani vain yksi synnytys, joten sehän tekee minusta asiantuntijan vain tämän yhden, oman synnytykseni kohdalla. Ja totuushan on se, että muisti- ja mielikuvat saattavat erota todellisuudesta aika paljonkin - synnytyksen aikana kropassa jyllää semmoset luonnolliset huumeet, että siinä vähän todellisuudentaju hämärtyy. Joku tuolla mainitsikin sen ajantajun katoamisen - se on vain yksi asia. :D


Jos nyt ensikertalaisille - joko synnytystä jännittäville, pelkääville tai odottaville - jotain voisin kertoa, niin tässä muutama juttu.

1. Lue synnytyksestä ja sen etenemisestä TIETOA, älä muiden synnytyskertomuksia! Tai toki niitä voi lukea, mutta ihan oman harkinnan mukaan. Itse en lukenut sillon, enkä meinaa lukea nytkään. Jokaisen synnytys on aina täysin ainutkertainen tapahtuma ja pahimmillaan tarinat voivat lisätä ahdistusta ja pelkoa tulevaa kohtaan. Sen sijaan on mielestäni järkevää ottaa etukäteen selvää synnytyksen kolmesta vaiheesta, niiden tapahtumista ja etenemisestä. Eli tavallaan juuri se tietopuoli kannattaa ottaa haltuun niin hyvin kuin mahdollista - siinä tapahtumien rytäkässä on todella hyvä tietää mitä itselleen milloinkin tapahtuu ja mistä erilaiset kivut ja tuntemukset johtuvat. Ja hyvä tietää, että mitä se kätilökin oikein touhuaa ja miksi.

2. Älä suunnittele turhan tarkasti omaa synnytystäsi - et kuitenkaan loppupeleissä voi olla siitä kontrollissa. Kätilöiden kestohuvituksen aihe on, kun (ensi)synnyttäjä tulee laitokselle kirjoitetun listan kanssa, että "mä haluan siinä ja siinä vaiheessa tätä lääkettä, ja sit semmonen juttu pitää olla ja myöskin tää pitää ottaa huomioon". Ikävä kyllä HYVIN harvoin tällainen "suunnitelma" sitten kuitenkaan toteutuu. Pahimmillaan naiselle jää paska fiilis maailman ihannimmasta tapahtumasta, koska keskittyy vain miettimään sitä, että "mä en saanu mitään mitä oisin halunnut". Ja siis kaikki on mennyt loistavasti, tuloksena terve lapsi ja äiti...
Siellä salissa sitten voi ihan hyvin pyytää kätilöä tuomaan välineet x ja y, ja laittamaan valoja pois ja jonkun levyn soimaan, tai pyytää hiljaisuutta, mehua, vettä... Se on interaktiivinen tapahtuma, ei sitä tarvitse etukäteen "tilata". :)

3. Opastakaa miehenne/synnytykseen mukaan tuleva kumppani etukäteen - keskustelkaa yhdessä asiasta. Itse kerroin miehelle, että lyön sitä alusastialla naamaan, jos se yrittää pyöriä jalkojen välissä kuvaamassa, että omasta puolestani yhtään veristä gore-kuvaa ei tarvii ottaa. Mies on niin ikään ihan vähän veriherkkä, joten sanoin myös, että hänen ei todellakaan ole mikään pakko leikata napanuoraa, että aivan omassa harkinnassa on asia. 
Yritetään muistaa, että vaikka me naiset käydään se fyysinen puoli siitä synnytyksestä läpi, on se aivan valtava henkinen kokemus myös kumppaneille. Ja aivan kuten raskauskaan, ei synnytyskään ole pelkästään puhtaasti positiivista pumpulipilven päällä oloa kummallekaan. Eli keskustelkaa asiasta hyvin etukäteen.

4. Muista, että tämä on SINUN synnytyksesi. Ei miehen, eikä varsinkaan kätilön. Suomessa kätilöt ovat maailman huipputasoa osaamiseltaan, mutta se ei aina takaa, että persoonallisuudet natsaavat. Eli: kätilön voi vaihtaa! Jos sinua kerrassaan vituttaa tai arveluttaa sen hetkinen kätilösi, niin pyydä, tai laita mies pyytämään ihan reilusti ja rohkeasti jotakuta toista tilalle. Sinulla on siihen täysi oikeus, eikä tämä ole ihan täysin poikkeuksellista toimintaa. Kyseessä on kuitenkin sinun synnytyksesi, sinun kehosi, sinun vauvasi ja silloin sinulla tulee olla sellainen olo, että olet hyvissä käsissä.
Oma synnytyksen hoitanut kätilöni oli hyvä. Ei mukava, ihana tai kiva, vaan hyvä. Minulle ei syntynyt häneen minkäänlaista tunnesidettä, en muistanut edes hänen nimeään jälkikäteen, mutta luotin hänen ammattitaitoonsa ihan täysillä, se riitti minulle. Sitä henkistä puolta varten vieressä oli mieheni. Ja sitten kuuden tunnin kuluttua myös vauvani. :)

5. Jos huomaat valvovasi öitä ja ihan oikeasti stressaavasi ja pelkääväsi synnytystä (tämä voi iskeä vaikka ihan viimeisillä viikoillakin), PUHU asiasta. Soita neuvolaan ja vaadi jotain juttelua pelkopolilla, neuvolassa, lääkärissä... Ihan missä vaan. Tämä kuuluu heidän työhönsä, etkä sinä ole mikään "hankala tapaus" jos tällaista vaadit.


Tämmösiä tuli mieleen. Siinä vau.fi -kierrekantisessa kirjasessa, mikä neuvolasta annettiin, on semmonen tilauslipuke (muistaakseni jossain alkusivuilla), jolla saa ilmaiseksi pari vihkosta kotiin. Toinen niistä käsittelee synnytystä. Omasta mielestäni se oli oikein hyvä TIETOpaketti, ei subjektiiviseen kokemukseen perustuva pläjäys, synnytyksestä. Ja ko. aiheesta nyt löytyy muutenkin tosi paljon tietoa. Vähän kehotan käyttämään lähdekritiikkiä kuitenkin, etenkin netti on täynnä kaikkea ihmeellistä ja ennenkaikkea sitä subjektiivista omakohtaista kokemusta ja tarinaa...


Ennen esikoista minuu jännitti tuleva synnytys ihan kauheesti. Ja tavallaan nytkin. Se on tapahtumana niin dramaattinen ja todella lähellä kuolemaa - synnytys on raskauden varmaan riskialttein aikajakso. Mutta lukemalla paljon tietoa ja opettelemalla luottamaan omaan kehooni ihan täysillä menin synnytykseen avoimin ja hyvin mielin. Ja lähdin sieltä pois aivan ekstaattisessa olotilassa - MINÄ olin nyt synnyttänyt nainen! MINÄ (okei, osittain me) olin saanut aikaan jotain niin uskomattoman ihanaa ja täydellistä, kuin vastasyntynyt poikani!
Pelot ja ahdistukset ovat täysin ymmärrettäviä ja luonnollinen osa synnytyksen lähestymistä. Mutta toivon meille kaikille kuitenkin avointa mieltä ja rohkeutta tulevaan - tätä kokemusta ei vain halua jättää väliin!
 
Hmm, mietin tuota kätelön "vaihtoa" että mitenkähän se käytännössä on mahdollista... Paikalla on kuitenkin rajattu määrä ihmisiä töissä ja useimmiten enemmänkin liian vähän kuin riittävästi.

Toisekseen minulle sanottiin äitiyspolilla että he TOIVOVAT ja ODOTTAVAT että näin ensisynnyttäjänä kirjoitan listan mitä toivon synnytykseltä, haluanko käyttää ammetta, kuunnella musiikkia yms, minkälaista linjausta olen etukäteen ajatellut kivunlievityksen suhteen.

En tiedä miksi tuota asiaa painotettiin niin paljon, jos se etukäteissuunnittelu on kätilöiden mielestä turhaa.
 
No näin HUSin alueella.
Siis tottakai saa täälläkin toivoa vaikka mitä, mutta hommat järjestyy usein parhaitten siellä paikan päällä. Kaikille ei kuitenkaan voida taata esim. vesiallasta jne. Mutta itse pyysin just fysiopallon ja säkkituolin ja sanoin, että saattasin sitä jakkaraakin sitten kokeilla (en kuitenkaan tarvinnut lopuksi).

Kerroin myös, että tahdon pysyä jaloillani ja liikkeessä niin pitkään kuin vaan mahdollista ja että en halua huoneeseen trafiikkia, että haluan olla mahdollisimman rauhassa. Näitä kaikkia toiveita kunnioitettiin oikein hyvin, eikä siihen tarvittu erillistä listaa. :)
 
Mua vaan ihmetyttää, että miten ihmeessä mä voisin ensisynnyttäjänä tietää, miten mä haluan lapseni synnyttää? Tai onko mun sitten itse synnytystä odotellessa helpompi istua vai maata vai liikkua? Toivottavasti TYKSissä ei tarvi tehdä toivelistaa. Mulla on yksi synnytystä käsittelevä kirja, mut en oo varsinaisesti halunnu ajatella asiaa vielä sen enempää.. Tosin kukaan (neuvolakäynneillä) ei ole tähän mennessä puhunut mulle sanaakaan synnytyksestä, joten sitä(kin) odotellessa..
 
Nyttemmin mulla itelläni on oikeestaan siirtynyt se pelko pois tulevasta koitoksesta, odotan vaan jännityksellä. En enää pelolla :) Ehkä johtunee siitäkin hieman kun luin erään kätilön haastattelun ja hän siinä kertoi kymmenien vuosien kokemuksella seuraavaa: YLEENSÄ ensisynnytys on pitkä, toinen synnytys ensimmäistä nopeampi ja kolmas taasen olisi taas enemmän ensimmäisen kaltainen, lempeämpi tms. ei niin syöksy kuin toinen synnytys voi olla. Ja siihen vaikuttaa myös kuinka pitkä väli on synnytyksissä ja mulla on kuopuksesta ja tästä tulevasta 5,5 vuotta..

En sano että tää pitää paikkaansa aina, mutta itse sain ainakin omalle kohdalleni lohtua että ei tää välttis synnykkään tunnissa. (tosin minkäs teet jos syntyy) Mutta tästä sain paremmat fiilikset synnytyksen odotukseen :)
 
Sista:
Just tästä syystä kannattaa lukea mahdollisimman paljon ihan sitä oikeaa tietoa synnytyksestä. Ja kyllä sen sitten vaan kuulostelemalla itseään tietää. Tai ainakin tiedät, että "no tuota en ainakaan tahdo tehdä". Esim. mulle tuli semmonen olo kovasti kehutun vesisynnytyksen kanssa - ei vaan jotenkin yhtään tuntunut luontevalta. Niin siinäpä sitten tuli suljettua se vaihtoehto pois.
Mulla tavan valintaan auttoi tosi paljon se, että luin etukäteen asiasta mahdollisimman paljon. Ja opin aivan tajuttomasti yhdellä mammajoogakurssin luennolla! Siitä avautui ihan uusia näkemyksiä koko synnytykseen - vaikka siis ensimmäistäni olin menossa tekemään.

Jotkut esim ehdottomasti haluavat synnyttää siinä elokuvistakin tutussa puoli-istuvassa  asennossa tai selällään, mutta kun asiasta ja asennoista luki, huomasin, että esim selällään on melkein huonoin mahdollinen asento olla, ihan siis anatomian kannalta.

Kaikkee semmosta pientä. :)  Huomaat kyllä, että kun se aika lähenee ja lueskelet asiasta, ni yht'äkkiä sulla onkin jonkinlainen käsitys tai vaisto siitä mitä ehkä haluaisit, tai mitä et missään nimessä halua. Eihän meistä kukaan tiedä mitä tuleman pitää, ei vaikka ois jo kolme muksua tehnyt. Jokainen synnytys on aina ihan oma tarinansa.
 
Takaisin
Top