Synnytys

Maikkoo94

Maikkoo94

Oman äänensä löytänyt
Kukaan tainnut vielä synnytyksestä keskustella täällä niin aloitan tällasen nyt koska ittelle on näin puolen välin jälkeen iskenyt hirveä synnytyspelko. Muita synnytystä pelkääviä? Ja jos jollain jo ennemmin synnyttäneellä on jotain mukavia kokemuksia tai vinkkejä niin kertokaa ihmeessä :D
 
Esikoisen kanssa kesti n20h ekoista supistuksista syntymään. Rehellisesti sanoen se oli samalla maailman kovin työ, kun maailman paras kokemus. En vaihtais sitä mihinkään ❤ keep your eyes on the price :wink
 
Muokattu viimeksi:
Mulla esikoisesta avautumisvaihe kesti 23h. Mutta se aika meni jotenkin tosi nopeesti, ei sitä ajatellu. Kuopus olikin maailmassa 4,5 tuntia ekan supistuksen jälkeen ja se tuntui melkein liiankin nopealta :D
Mielestäni tärkeää on luottaa omaan kroppaansa ja muistaa että sillä kivulla on tarkoitus, hengittää ja välttää panikointia. Hyvin se menee ♡
 
Esikoinen lähti alkuun hitaasti käyntiin. Epäsäännölliset supistukset alkoi ti-ke välisenä yönä ja niitä tuli kyllä kokoajan välit vaan vaihteli 10-30min. Vasta pe aamuna lähti kunnolla käyntiin ja synnytys laskettu alkaneeksi aamulla 8.30 ja 11.58 poika ulkona. Ponnistus vaihe kesti 6 min. Alku tuntui ikuisuudelta mutta loppujen lopuksi tosi helpoo synnytys, mistä jäi ihanat muistot!
Kakkosta ruvettiin käynnistelemään yliaikaiskontrollista, kun olin jo 2cm auki. Kalvot puhkaistiin joskus yhden jälkeen päivällä ja sitten oksitosiini tippaa. Tämä oli paljon kivuliaampi, kun kivut alkoivat niin yllättäen ja heti alkuun tosi kovina. Poika synytyi illalla 18.42 ja ponnistus vaihe 2min. Ihanat muistot tästäskin.
Tuleva ei pelota kun on pari hyvää synnytystä takana. Tärkeintä on kuunnella sitä omaa kehoa ja niinkuin lillajag sanoi " keep your eyes on the price" :)
 
Mut käynnistettiin rv39+1 aamulla kello 9, jolloin meni vedet. Mitään ei ollut tapahtunut ilta seitsemään mennessä, joten mut siirrettiin synnytyssaliin oksitosiinitippaan. Puoli kahdeksan aloitettiin tippa ja 00.55 asti pärjäsin tensillä ja sitten olinkin avautunut jo 4cm, että päästiin laittamaan epiduraali. Tipassa olo oli pahinta ja voimistuvat supistukset, kun avautuminen ei edennyt mihinkään.
Epiduraalin jälkeen aika hujahti silmissä ja 2.48 oli olikin 20min ponnistuksen jälkeen tyttö maailmassa.
Supistusten aikana muistan, kun mietin, että maailma loppuu, mutta nyt kun yritän miettiä miltä ne oikeat supistukset edes tuntuu, ei vaan muistu mieleen. Eikä synnytyksestä ole kuin alle 10kk. Niin se aika kultaa muistot ;)
Itse en ollut hirveästi valmistautunut synnytykseen. Olin tosin lukenut kivunlievityksistä sekä synnytysasennoista ja synnytyksen kulusta. Sen virheen tein, että olin suunnitellut liikaa synnytystä etukäteen, eikä mikään ajatuksista toteutunutkaan. Tällä kertaa päätin, että luotan kroppaani ja siihen, että kroppa osaa hommansa. Osasihan se ekallakin kerralla :)
 
Mä voisin myös jakaa mun ihanan synnytyskokemuksen esikoisesta :) Esikoisen syntymä on aina hyppy tuntemattomaan ja itseäkin jännitti odotusaikana, mutta toisaalta takaraivossa oli uteliaisuus, että pääsen vihdoin itse kokemaan, millaista on synnyttää. Mulla ei ollut ainuttakaan supistusta koko raskausaikana ja olin ihan varma, että muksu joudutaan häätämään voimakeinoin rv 42 :grin Heräsin kuitenkin rv 38+2 aamulla menkkajomoihin. En ajatellut niistä mitään ja kävin aamulla neuvolassa normaalisti ja th vain totesi, että sitten vain soittoa sairaalaan, jos alkaa tuntua siltä. Nauroin, että eiköhän tää tästä lopu ja pääsen seuraavan viikon neuvolaan mahan kanssa. päivä puuhailtiin ihan normaalisti miehen kanssa, käytiin asioilla ja mentiin iltapäivästä mun vanhemmille, koska mun piti ommella äitiyspakkauksen laatikkoon lakanat. Kovalla tuolilla istuminen tuntui epämiellyttävältä ja jomottelu jatkui tasaisesti. Viiden jälkeen mun vanhemmat lähti mökille ja me lähdettiin kotiin. Kotona menin suihkuun ja mies laitto Tens-laitteen mun selkään ja keinuttelin jumppapallolla. Kello oli jotain kuuden jälkeen illalla ja aloin, miettiä, että näinköhän tässä tulee lähtö synnyttämään. Soitin Kättärille ja kätilö sanoi olemaan kotona, kun pärjään niin hyvin ja pystyn puhumaankin supistusten aikana. Noh, olot jatku samanlaisina ja mietin, koska kehtaan soittaa Kättärille uudestaan :rolleyes: vajaa puol kasi soitin uudestaan ja kätilö kysyi, että mikä tässä tilanteessa nyt on tunnissa muuttunut. Mä sanoin, että tää muksu syntyy nyt :hilarious: Vähän pitkin hampain sain luvan lähteä Kättärille suoraan synnytyssaliin. Soitin taksin ja heti olo tuntui paremmalta. Taksissa juttelin kuskin kanssa niitä näitä ja olin varma, että Kättäriltä käännytetään pois saman tien. Synnytyssalissa kätilö teki heti sisätutkimuksen ja olinkin 4cm auki ja synnytys käynnissä :happy: Kello oli vajaa 9 illalla, kun kirjauduttiin sairaalaan. Hyvin pärjäsin kipujen kanssa pelkällä Tensilla. 6-7cm kohdalla kokeilin ilokaasua (raskausajan ainoat oksennukset lensi myös tässä kohtaa), mutta se ei auttanut, kun keskityin enemmän tensiin. Puolen yön jälkeen ilmotin, että voisin nyt alkaa nukkumaan, kun väsyttää :grin Olin 9cm auki ja vauva vielä korkealla. Kätilö sanoi, että jos haluan, hän voi puhkaista kalvot, että vauva pääsee laskeutumaan. Lähdin vielä käymään vessassa ja kätilö alkoi valmistella kalvojen puhkaisua. Kävelin takas vessasta ja tuli iso supistus, jonka voimasta jäin nojaamaan sänkyyn. Poks! Vedet kirjaimellisesti räjähti lattialle. Mies meinas saada sydärin :grin Kiipesin takas sänkyyn ja anelin jotain kivunlievitystä. Kätilö ehdotti kohdunkaulan puudutusta, joka ei auta supistuskipuihin, tosi hyödyllistä joo. kaikki keinot vaan käyttöön. Puudutusta ei kuitenkaan saatu laitettua kun toiselle puolelle, koska supistuksia tuli ihan jatkuvasti. Vähän ennen puolta kahta sain luvan alkaa ponnistamaan ja kätilö lupasi, että vauva on ulkona ennen kahta. Kätilö ohjaili ponnistamista todella hyvin ja kipu ei tuntunut enää yhtään pahalta, kun pääsin taas itse tekemään jotain. Ihana poikavauva synty 1:53 yöllä :Heartblue Tikkejä laitetiin kolme pinnallisiin nirhaumiin. Niitä en koskaan edes huomannut. Sesikoisen syntymä oli elämäni upein kokemus ja en malta odottaa, että pääsen uudestaan synnyttämään. Nyt aion nauttia koko matkasta ja keskittyä hommaan ihan täysillä :happy:

Mun valmistautumisessa isona apuna oli tieto. Luin hypnosynnytyskirjan, jossa kerrottiin tarkasti, mitä synnytyksen aikana tapahtuu, mistä kipu johtuu ja mitä voi itse tehdä, että oma ja vauvan vointi pysyy hyvänä mahdollisimman pitkälle. Asennoiduin synnytykseen niin, että tämä on minun kokemus ja minä synnytän yhdessä vauvan kanssa. Pärjäsin yllättävän hyvin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Kipu oli pahin vasta ihan lopussa 8cm kohdalla ja kätilö lohdutti silloin, että siitä se ei enää pahene. Se ei sillä hetkellä paljon lämmittänyt. Ponnistusvaiheessa taas en kokenut kipua niin pahana, koska joka supistuksella piti ponnistaa. Pahinta oli vain olla tekemättä mitään supistusten ajan. Pohdin paljon, mikä minulle on tärkeintä synnytyksessä, mikä voi mennä pieleen ja miten siihen suhtaudun. Kävin mielessä läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot luomusynnytyksestä hätäsektioon. Päätin myös luottaa sairaalan henkilökuntaan. Jos jotain olisi mennyt pieleen niin tiimi ammattilaisia oli lähellä. Olo oli luottavainen, kun päätin keskittyä omaan tekemiseen ja jättää huolehtimisen ammattilaisille. Synnytys sattuu, mutta kyllä siihen apua saa, jos haluaa. Kivulla on kuitenkin tarkoitus ja palkinto saa sen unohtumaan silmän räpäyksessä :happy:
 
salo84 sanoi:
Mun valmistautumisessa isona apuna oli tieto. Luin hypnosynnytyskirjan, jossa kerrottiin tarkasti, mitä synnytyksen aikana tapahtuu, mistä kipu johtuu ja mitä voi itse tehdä, että oma ja vauvan vointi pysyy hyvänä mahdollisimman pitkälle.
Click to expand...
Hei mistä kirjasta mahtaa olla kyse? Olisi kiva näin ensikertalaisena itsekin lukea se :)
 
Mulla oli hyvä synnytys, mutta yhden asian yritän tehdä nyt toisin: pitää muistaa syödä. Mua jotenkin jännitti niin paljon, että ruoka ei vaan maistunu. Jonku smoothien sain väkisin alas. Olin melkein koko päivän syömättä, kun aamulla lähdettiin sairaalaan ja tyttö syntyi klo 18. Tästä huolimatta ponnistusvaihe oli vain 8min, mutta olin sen jälkeen aivan loppu.

Mulla ei ollut kipeitä supistuksia ennen kuin lähdin kunnolla avautuun. (tunnissa 3cm->9cm) Ilokaasu auttoi ja ehdin saamaan myös epiduraalin.
 
Ihanaa kun te jotkut muistatte niin tarkasti vielä synnytykset. Itsellä on kyllä jo osittain jäänyt hämärän peittoon. Varsinkin isompien lasten kun niistä aikaa.

Esikoinen mulla on käynnistetty rv 42+0. Ja tyttö syntyi puolen päivän aikaan rv 42+2. Muistan että tuntui aika ikuisuudelta osastolta että ei vauva synny koskaan.
Kakkonen on syntynyt rv 42+1. Kahden aikaan alkoi supistukset, jolloin samaan aikaan oli yliaikakontrolli. Eivät siellä uskoneet synnytyksen käynnistyneen. Jotain puoli viiden aikaan päästiin sairaalasta pois ja todella vähäiset vedet mitä oli enää jäljellä meni sairaalan pihalla. Kotiin pakkaamaan sairaalakassia loppuun, mies meni pikaisesti käymään töissä. Sitten tunnin ajomatkan päähän synnytyssairaalaa kohti. Soittivatkin kontrollista että seuraavana päivänä on käynnistys. Sanottiin ettei sitä tarvita. Puoli yhdeksän illalla oli tyttö sylissä. Synnytyksistä helpoin mitä mulla on ollut. Molemmissa ollut onneksi ponnistusvaiheet nopeasti ohi.

Poika syntyi käynnistettynä 41+5. Aamusta oli aika kontrolliin jossa vauvalla tulikin käyrällä ollessa sydänäänien lasku. Päätettiin käynnistää samantien. Päivän olin salissa eikä mitään oikein tapahtunut. Alkoi yö koittamaan eikä edelleen mitään. Lähettivät miehen kotiin kun yön aikana ei tehtäisi jatkopäätöksiä. Osastolle ei uskallettu siirtää kun vauvalla sydänäänien laskuja aina välillä ja siellä ei niin tarkkaa seurantaa. Lopulta tulikin isompi romahdus sydänäänissä niin tehtiin päätös kiireellisestä sektiosta. Mies onneksi ehti tulla takaisin sairaalaan ja mukaan leikkaukseen. Pojalla oli napanuora kunnolla kaulan ympärillä. Ei mitenkään olisi selvinnyt alakautta.

Jos tuo viimeisin olisi ollut eka synnytys niin varmasti olisi jäänyt pelko, kun nytkin se välillä tulee mieleen. Onneksi on parempiakin kokemuksia takataskussa.

Tähän tulevaan jo etukäteen valmistaudun sillä ajatuksella että luultavasti menee käynnistykseen. Ja varmaan en tästäkään saa rauhassa olla ensin kotona kun synnytys alkaa. Kun ei vaan tarvis koko ajan olla antureissa kiinni niinkuin viimeksi vaikka vauvan parhaaksi se tietenkin oli.
Eniten ehkä mua nyt jännittää se saako lapsille hoitajaa synnytyksen ajaksi, eli pääseekö mies mukaan. Sitä tukiverkostoa ei enää ole mikä aikaisemmin ollut.
 
salo84 sanoi:
Kipu oli pahin vasta ihan lopussa 8cm kohdalla ja kätilö lohdutti silloin, että siitä se ei enää pahene.
Click to expand...

8cm on vissiin just se siirtymävaihe mikä tosiaan on kivun kärkipiste. Muistan itekin kuopuksen synnytyksestä kun olin tenssin kanssa lähes alusta asti pärjänny supistusten kanssa (vähän päälle 4h) ja kätilö vihdoin suostui tekemään sisätutkimuksen (kun oltiin sairaalassa oltu jo yli puoli tuntia) niin se helpotuksen tunne kun kuulin olevani 8cm auki! Tiesin että jes, nyt ollaan siinä pisteessä minkä jälkeen pääsee pian hommiin ja kaikki tuska on pian ohi :D Nousin sängyltä että siirryttäisiin saliin missä oli tarkoitus kalvot puhkaista kun supisti tosi kovaa ja vedet menikin miehen kengille. Kiipesin takas sänkyyn ja ilmoitin vaan että "TÄÄ SYNTYY NYT"; vesienmenon myötä tunsin miten vauvan pää tipahti alas enkä tosiaan ollu kävelemässä enää mihinkään. Pari minuuttia myöhemmin oli lapsi maailmassa ♡ Ja olin todella tyytyväinen kun pärjäsin pelkällä tenssillä ja ilokaasulla :)

Olisin esikoisenkin kanssa halunnut mahdollisimman luomun synnytyksen mutta avautuminen oli niin hidasta että ns. pakko oli ottaa epiduraali. Aamulla oltiin sairaalassa 6.30 maissa (3cm auki) ja kun otin epiduraalin viiden jälkeen alkuillasta niin olin avautunut viiteen senttiin. Sitä ennen olin kokeillut olla jumppapallon päällä, altaassa lillumassa, aqua-rakkuloita, akupunktiota, gua shaa, hierontaa, kauratyynyä ja ilokaasua - vasta epiduraalin kanssa sain rentouduttua niin että paikat aukesikin alle neljässä tunnissa kymmeneen senttiin ja pääsin ponnistamaan. Puudutteen takia se tuntui vähän hankalalta ja kun epin vaikutus oli loppumassa niin se horkkatärinä oli ihan kamalaa.. ponnistus ei kuitenkaan kestänyt kuin 19min vaikka vaikeuksia olikin, tikkejä laitettiin repeämiin jonkun verran kun lapsonen päätti tulla nyrkki edellä maailmaan :rolleyes: Ponnistaminenkin tuntui järjen vastaiselta kun tunsin ettei paikat kestä ja pakko vaan oli työntää!

Molemmista synnytyksistä on kuitenkin jäänyt todella hyvät fiilikset ja voisin ihan mielelläni lähteä vaikka jonkun puolesta synnyttämään jos se olisi mahdollista :D♡

Tulipa vinkkinä mieleen semmonen että turha siellä sairaalassa on kainostella :D uskon vahvasti että yksi syy ekan synnytyksen hitaaseen avautumiseen oli se että kätilöopiskelija oli koko päivän salissa meidän kanssa. Ja tosiaan vain _oli_ siellä, nökötti nurkassa tarkkailemassa kuin mikäkin varjo. Oli hieman hankala rentoutua ja olla oma ittensä kun ulkopuolinen ihminen kyttäsi vieressä. Jälkikäteen on harmittanu etten pyytäny häntä poistumaan, olisihan mulla ollu siihen täysi oikeus.
 
Mulla myös epiduraali kyllä auttoi rentoutumaan. Kakkosen synnytyksessä kun käynnisteltiin, niin ne kivut tuli niin kovina ja niin yllättäen päälle että pyysin epiduraalin ja sain sen kun olin "nippanappa neljäsenttiä auki ja aavistus kiinteää reunaa tuntuu vielä"-kätilö. Epiduraali latettiin 18.20. Makasin kyljelläni sängyllä ja n. 15min puudutuksestä tuli ihan kauhea paine ja sanoin miehelle että nyt soita sitä kelloa, tää laps syntyy nyt. Mies oli ihan hämillään ja painoi kutsunappia, jolloin kätilö tuli kysymään että onko täällä joku hätänä. Sano sille että joo ei mutta tää lapsi synytyy nyt! Kätilö siinä vähän naureskellen että noooh olit hetki sitten nippanappa neljäsenttiä auki mutta katsotaan tilanne. Sanoi että voin olla siinä kyljelläni ja hän vähän nostaa mun jalkaa ja tekee sisätutkimuksen. Sitten sanoikin että oh hoh niinpä näyttää synytyvän, päälaki näkyy jo. Olin suunnutellut jakkara synnytystä ja kätilö kysyikin että siirrytäänkl vielä jakkaralle. Ei enään taida ehtiä vastasin ja siitä kaksi minuttia niin poika oli ulkona. Kyljellään synnytin ja oli paljon luontevampi asento itselleni kun esikoisen kanssa puoli istuvassa asennossa.

Papereissa lukeekin että suoistuksen olivat niin voimakkaat että vauva työntyy näkyviin niiden voimalla ja kahdella pienellä työnnöllä lapsi synytyy :)
 
Mä sanoisin kaksi asiaa:

1) Luota itseesi, kroppaasi ja omiin tuntemuksiisi. Jos joku tuntuu olevan huonosti, vaadi siihen toimenpiteitä.

2) Ensisynnyttäjälläkin voi olla nopea synnytys. Tämä on ilmeisesti usein periytyvää, joten oman äidin synnytys/synnytykset voi antaa suuntaa sille mitä itsellä on odotettavissa (toki poikkeuksiakin varmasti on). Ja tähän liittyen, miehen/tukihenkilön on ihan hyvä olla ajoissa paikalla. :wink

Mulla on takana ballongilla käynnistetty perätilasynnytys, josta aktiivisen vaiheen (avautuminen, ponnistus, jälkeiset) kesto oli kaikkiaan vain 1,5h. Mies ehti paikalle n. 5min ennen syntymää ja oli aika pöllämystynyt siinä kohtaa, kun esikoinen oli jo ulkona. :grin Käynnistys oli aloitettu siis aamulla ja tyttö syntyi klo 18 jälkeen, päivällä vielä olin ihan ok ja sanoin miehelle että menee iltavuoroon töihin, kun tässä voi mennä ties miten pitkään. Äidilläni on kaksi nopeahkoa synnytystä, mutta ensimmäinen ei kylläkään ihan näin nopea ollut, vaikka pt-synnytys sekin.
 
Minuukin pelotti esikoisen kohdalla koko raskauden ajan se itse synnytys ja olinki melkein loppuun asti sitä mieltä että haluan keisarinleikkauksen. Sit se pelko jotenki hälveni sen verran että olin ihan ok ajatuksen kanssa. Eniten pelotti repeytyminen ja kipu kun olin tyhmänä lukenu kaikkia kauhutarinoita.

Synnytystä edeltävä aika oli itellä aika henkisesti raskas kun vedet meni eikä mitään tapahtunu joten käynnisteltiin sit useampi päivä ja olin yksin sairaalassa pitkät illat. Mutta se itse synnytys oli ihan positiivinen kokemus, epiduraali toimi täydellisesti ja suunnilleen nukuin kunnes oli aika ponnistaa.
Ponnistaessa kannattaa jättää huutaminen pois ja keskittää kaikki energia ja happi siihen ponnistamiseen (en kuulemma päästäny ääntäkään jota mies ihmetteli :D) ja kun tuntuu että nyt ei jaksa työntää enää niin koita vaan, vielä jaksaa pikkuisen pitempään.
 
Mä en myöskään oon päästäny ääntäkään kummankan ponnistuksessa. Keskittynyt vaan siihen hommaan ja nopeasti ja helposti sujunut :) meillä mies myös alkuun ihmetteli että eikö täällä huudetakkaan niinku leffoissa.

Mulla pelko meni ihan toisinpäin. En osannut synnytystä pelätä ollenkaan, ainoa pelko joka oli niin oli se että joutuisi sectioon.
 
Minäkään en huudellut, mutta naapurihuoneessa kyllä huudettiin ennen kuin minä sain ruveta tositoimiin. Mies hieman oli pelästyneen oloinen kun kuunteli toisen huoneen tapahtumia ja luuli että sama alkaa kohta kun minä pääsen hommiin. :grin
 
Minäkään en tainnut päästää ääntäkään ponnistusvaiheessa, mutta supistellessa koko päivän oli kyl aikamoista lehmänääntelyä.. o_O
 
Minä oon kyllä karjunu, alko ihan ärsyttää kun kätilö neuvoi olemaan hiljaa ja ponnistamaan vaan. En vaan voinu sille mölinälle mitään :D
 
Mulla taas kävi näin että esikoisen synnytystä en pelännyt ollenkaan mutta se meni totaalisen pieleen ja jouduin kiireelliseen sektioon. Tokassa raskaudessa pelkäsin sektioon joutumista niin hirveästi että kävin pelkopolilla juttelemassa asiasta. Ihanasti meni synnytys mun pelkojen ja toiveiden mukaan. Kummatkin käynnistettyjä synnytyksiä. Olin ihan varma kuopuksen synnytyksessä että synnytys jää junnamaan taas 4cm ja joudun leikkuriin. Kätilöltäkin kyselin et alkaako näyttää huonolta ja hän sanoi valitettavasti kunnes vaan yht'äkkiä alkoikin avautumaan ja vauva tuli alakautta :) Olin niin onneni kukkuloilla että sain alateitse synnyttää. Nyt taas vaan toivon että saan alatiesynnytyksen. Neuvolassa kovasti olivat pistämässä mua pelkopolille taas mutta yritän pärjätä nyt ilmankin. Mutta saapi nähdä....
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top