Hei!
Jos minäkin kirjoittelen kokemuksiani, toivottavasti niistä on rohkaisuksi ensikertalaisille.
Minun ensimmäinen syntyi 33+6 oksennustaudin 'seurauksena' eli olin ollut mahataudissa sunnunaiaamusta. Oksennusten jälkeen tuli napakoita supistuksia, mutta illansuussa ne helpottivat kun oksentaminenkin loppui. Menin nukkumaan ja neljän jälkeen yöllä heräsin säännöllisiin suppareihin, tulivat noin 10 min. välein. Kun vedet menivat kuudelta, lähdimme sairaalaan, jossa todettiin että synnytys on käynnissä eikä sitä enää voida pysäyttää. Olo oli heikko, koska en ollut syönyt puoleentoista vuorokauteen mitään. Pyysin ravintotippaa, mutta jouduin odottamaan sitä yli kaksi tuntia. Yhdeksän jälkeen lääkäri lopulta tuli ja yritti laittaa puudutetta kohdunsuulle (olin auki jotain 7 cm siinä vaiheessa ja supistukset vähän heikkoja), koska katsoi minun olevan kipeä... Itse en sitä pyytänyt, halusin vain energiaa koska olo oli tosi heikko. Lopulta puudutusneuloja odottaessaan hän laittoi sen glukoositipan -ja sitten alkoi tapahtua: yhdellä supistuksella tapahtui loppu avautuminen, ja puolen tunnin päästä tyttö oli ulkona. Siinä vaiheessa salissa oli lääkärin lisäksi myös lastenlääkäri ja pari kandia, eli aikas ahdasta.
Väliliha leikattiin (vastustuksestani huolimatta), koska se oli kuulema tapana keskosten kanssa, ja jouduin ponnistamaan puoli-istuvassa asennossa. Avautumisvaiheessa kokeilin ilokaasua (josta en kauheasti huomannut apua) ja aqua-rakkuloita selkään. Ne auttoivat mutta laittaminen sattui ihan hirveästi. Synnytys kaikkiaan kesti kuutisen tuntia. Kokemus synnytyksestä jäi aika hämmentyneeksi: tunsin oloni POTILAAKSI. Jouduin maakaamaan enimmän osan aikaa seurantalaitteiden takia, toisaalta en kauheasti olisi jaksanut liikkua, kun energiat oli ihan nollilla (siinä vaiheessa kaikki suun kautta otettu tuli samantien oksennuksena ulos). Ja kun vielä olin ensikertalainen enkä ollut ehtinyt käydä mitään valmennuksia, en osannutkaan vaatia kauheasti. Jälkeenpäin päätin, että seuraavalla kerralla vaadin enemmän (minä todella tarvitsin sitä energiaa, en kivunlievitystä, joka oli kääkärin näkemys. Sitä puudutetta ei sitten ikinä edes ehditty laittaa kun sain sen glukoositipan). Vauva oli 2130 g ja joutui olemaan keskolassa melkein kuukauden. Minä kotiuduin kahdessa päivässä. Tikit olivat kipeitä pitkään ja välilihan arpi tuntui vuosia.
Seuraava synnytys oli paras mahdollinen, vaikka kesto oli pari tuntia edellistä pidempi. Täysin luomuna alusta loppuun, ihana kätilö ja koko ajan olo, että saan itse vaikuttaa asioihin. Rv 38+0 ja olin jo ihan valmis synnyttämään viimeiset pari viikkoa. Kohdunsuukin oli pari senttiä valmiiksi auki, eli aika jännät ajat silloin oli. Muutamana päivänä ehti olla supistuksia tunnin-kahden ajan, mutta ne loppuivat aina itsekseen. Lopulta tuli oikea päivä: heräsin poikkeuksellisen aikaisin, ja energiaa oli hirveästi: sinä päivänä vaihdoin ruukkukasveille mullat, kävin 1,5 vuotiaan kanssa mustikassa, ja touhusin muutenkin ahkerasti koko päivän. Illansuussa melkoisen aktiivisen päivän jälkeen supistukset lopulta alkoivat ja lähdimme melko pian sairaalaan (neuvolasta oli varoiteltu, että jos vedet menevät kotona, en välttämättä ehdi mihinkään kun tilanne oli niin kypsä). Sairaalassa alkurutiinien jälkeen pääsin ammeeseen, ja se oli aivan mahtava kokemus: kivut katosivat melkeinpä kokonaan, mutta synnytys eteni silti hienosti. Ehkä siellä altaassa oli liiankin mukavaa, koska supistukset taas loppuivat. Olin jo melkoisesti auki, eikä huvittanut mennä nukkumaan, joten pyysin kätilöä puhkaisemaan kalvot. Näin hän teki ja sitten mentiin vauhdilla loppuun asti. Sain ponnistaa jakkaralla hämärässä salissa, mies tuki takaa ja mun isoin lapseni (pisteetkin 10/10), 3180 g syntyi ilman minkäänlaisia repeämiä (tai korkeintaan ihan pinnallisia, joista ei jäänyt mitään muistoja). Ponnistussuunta tuntui oikealta ja helpolta toisin kuin edellisessä puoli-istuvassa. Kokeilin myös ponnistamista kontillaan mutta se ei tuntunut luontevalta minulle. Missään vaiheessa en kaivannut vettä kummempaa kivunlievitystä, ja jälkeenpäin muisto kokemuksesta oli pelkästään myönteinen. Kotiin pääsimme vauvan kanssa jo alle kaksi vuorokautta synnytyksestä (joka 90-luvulla oli tosi nopeasti).
Kolmas synnytys oli kokemuksena edellisten välillä. rv 35+0 tarkoitti taas melko tiheää seurantaa, eli jouduin useaan kertaan sängylle vöihin kiinni -mistä en pidä sillä kivut ovat paljon helpommat kun pääsee liikkumaan ja hakemaan sopivaa asentoa. Synnytys käynnistyi kotona, kun heräsin kahden maissa vessahätään, mutta kun nousin sängystä, alkoi lapsivesi tihkua reisille. Supistukset alkoivat sitten melkein samantien, ja tuntia myöhemmin lähdimme sairaalaan. Saliin sain kätilön, jota en huoli koskaan enää. Meidän kemiat eivät sopineet yhtään yksiin, mutta onneksi paikalla oli myös opiskelija, joka oli oikein mukava. Tipan laitosta ei tahtonut tulla mitään (piti laittaa antibiottia), vaikka mulla on helpot suonet. Kätilön toheloinnista jäi hirveät mustelmat, ja lopulta hän hermostui itsekin ja antoi opiskelijan yrittää (hän onnistuikin heti). Avautumisvaiheessa liikuskelin aina kun en ollut hihnoissa kiinni ja kävin suihkussakin. Ammeeseen en päässyt koska vedet olivat menneet. Ponnistusvaiheessa kätilö yritti käskeä mua sängylle puoli-istuvaan, vaikka halusin jakkaralle. Hän ei suostunut jakkaraan, koska se on HÄNELLE huono asento !!! Lopulta pääsimme kompromissiin, että sain olla kyykkyasennossa sängyllä, ja mies tuki kainaloista. Asento toimi vaikka oli vähän turvattoman tuntuista kapealla sängyllä -mutta eipähän kätilön tarvinnut kyykistellä!!! Tyttö 2440 g syntyi napanuora kaulan ympärillä, mutta muuten kaikki hyvin. Minä sain vain pinnallisia repeämiä limakalvoihin, eikä tikkejä tarvittu. Jälkeisvaiheessa kätilö yritti tulla painamaan vatsaani, mikä sattui, ja silloin taisi kiukkuni purkautua ja käskin hänet irti itsestäni. Nousin taas kyykkyyn ja ponnistin istukan kyykyssä alla olevaan maljaan -helppoa ja kivutonta. Vauva vietiin keskolaan varmuuden vuoksi (oli rajalla saanko vierihoitoon), ja minä olisin päässyt kotiin jo samana päivänä, mutta olin vielä toiveikas vierihoidosta ja jäin yöksi sairaalaan. Kotiuduin seuraavana päivänä, vauva oli keskolassa 10 päivää ja pääsi sitten nenä-mahaletkun ja kotisairaanhoidon kanssa kotiin (kotisairaanhoitaja kävi pari kertaa katsomassa), letkua ei tarvittu kertaakaan, koska neitonen jaksoi syödä hienosti.
Ja jokaisessa synnytyksessä olen avautumisvaiheessa oksentanut mahahapponikin moneen kertaan -ehkä se on minun tapani reagoida kipuun.
Nyt kun mietin tulevaa synnytystä, toivon tietysti samanlaista kokemusta kuin toinen oli, mutta toisaalta tiedän, että jos synnytys käynnistyy taas ennenaikaisena, ei kaikki ehkä mene niin luomusti kuin toivoisi. Nykyään ammeessa kuitenkin saattaa saada olla vaikka vedet olisivat menneet, eli ammetta toivon kovasti. Ja liikkuminen ja selän hierominen sekä lämmin vesi ovat tehneet minulla kivusta siedettävän, joten ehkä en tälläkään kertaa kaipaa muuta kivunlievitystä. Eniten mua jännittää etukäteen ajankohta, jolloin synnytys käynnistyy, ja toivon tietysti että mennään lokakuulle mahdollisimman pitkälle. Henkisesti varaudun kuitenkin jo syyskuullekin, koska se on kohdallani aika todennäköistä.
Kyykkyasentoa ajattelin treenata, venytellä ja vahvistaa samalla reisiä. Ehkä viimeiset viikot sitten istun sammakkoasennossa katsomassa tv:tä ;)
Ensikertalaisille antaisin ohjeeksi sen, että kuunnelkaa tuntemuksianne ja kertokaa ne synnytyksen aikana, ja vaatikaa tarmokkaasti, jos tuntuu, että muuten ei kuunnella. Minun mielestäni henkilökunta on siellä synnyttäjää auttamassa - ei niin, että synnyttäjästä tehdään potilas, jonka synnytyksen kätilö 'hoitaa' niinkuin se hänelle parhaiten sopii (vrt. mun kokemus eka synnytyksen kivunlievitysyrityksestä vaikka halusin energiaa tai 3. synnytyksen kätilön epämukavasta työasennosta). Ja kuten edellä sanottukin, repeäminen ei synnytyshetkellä tunnu, joten sitä kipua ei kannata siinä kohtaa pelätä. Uskon, että itselle sopivan ponnistusasennon löytäminen vähentää repeytymistä, helpottaa hommaa ja kaikkiaan tekee toipumisesta nopeampaa.
Tulipas pitkä juttu, mutta onhan tässä sentään kolme tarinaa...
