Synkkiä ajatuksia vaikka lapsi toivottu - onko kenestäkään tuntunut tältä?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä

Vieras
Hei!

Olen onnellisesti raskaana. Lasta on toivottu jo pitkään, mutta kun nyt tulin raskaaksi, en tuntenutkaan sitä riemua jota luulin tuntevani, vaan olin pikemminkin hämmentynyt ja tunsin lievää paniikkia. Nyt joka aamu kun herään, minua itkettää, ja mietin tuleeko minusta ihan surkea äiti. Mietin kaikkea typerää, kuten: Onko tässä nyt mitään järkeä? Mitä me muka lapsella teemme? Pahoinvointikaan ei auta tuntemuksien kanssa. Välillä tekisi mieli peruuttaa koko juttu, vaikka monta vuotta olen toivonut lasta ja uskonut olevani vastuullinen ja tarpeeksi hyvä äiti. Mieheni on positiivinen ja kannustava, eikä yhtään ymmärrä miksi minusta nyt yhtäkkiä tuntuu tältä. En tosin ymmärrä itsekään....

Onko kukaan muu kokenut tällaisia tuntemuksia? Olenko aivan epänormaali? Harmittaa lapseni puolesta... :'(
 
No et todellakaan ole epänormaali! :) Mä sanoisin, että toi on ihan normaalia. Mä olin kans alussa tosi hämmentynyt ja paniikissa, vaikka olin lasta ehtinyt jo muutaman vuoden toivoa. Ensin tuntui epäuskottavalta, kun ei ollut mitään oireita ja sitten iskikin niin hirvee pahoinvointi, että jouduin olemaan töistäkin pois. Monta päivää meni vaan sängyssä maatessa tai vessanpönttöä halaillessa ja olin jopa pettynyt, että tällaistako tää raskaana oleminen on. Eihän tää olekaan ihanaa. Ja monta kertaa mietin, että onko se lapsi tosiaan kaiken tämän kärsimyksen arvoista. Myös hormonit sekoittaa päätä ja tekevät alakuloiseksi, niiden vaikutusta ei pidä aliarvioida.

Nyt on sitten lapsemme syntymästä aikaa 1 v 4 kk ja olen joka päivä sitä mieltä, että hän on ollut sen vaivan ja kärsimyksen arvoinen :) Joten pää pystyyn vaan! Kyllä toi vaihe menee yleensä ihan itsestään ohi. Mutta kannattaa jutella jonkun kanssa esim. miehesi tai jos tuntuu, ettei hän ymmärrä, niin jonkun ystävän kanssa tai neuvolassa. Yksin ei kannata jäädä murehtimaan. Ymmärrän, että sua harmittaa myös lapsesi puolesta, mutta ei se lapsi tiedä noista sun tunteista. Pahoinvointiin kannattaa kyllä kokeilla jos jonkinlaista vippaskonstia, niihin on vinkkejä netti pullollaan. Kyllä se sen verran hirveä riesa voi olla.

Tsemppiä sulle olojesi kanssa! Eiköhän ne tunteetkin siitä tasoitu vähitellen.
 
Kuulostaa tutulta! Itse olin myös aika shokissa ja paniikissa kun mies ja minä saatiin tietää, että meille on tulossa lapsi. Lasta ei ehditty yrittää pitkään kun jo ilmoitteli tulostaan, mutta on siis kyllä erittäin toivottu tapaus! :)

Joka tapauksessa, mulla on raskauden aikana moneen kertaan vaihdelleet nämä olot ihanasta pilvilinna-olosta kauheaan paniikkiin, olen ehtinyt miettiä, että miten meidän parisuhde muuttuu, miten oma aika katoaa, miten tulee sitä, tätä ja tuota. Jossittelut on kierrätetty päässä monen monta kertaa!

Ja minäkin silloin ihmettelin, että eikö tää nyt sitten ollutkaan hyvä juttu tulla raskaaksi, kun tunteet on kerta tämmöiset. No, voin joka tapauksessa lohduttaa, että 9 kuukautta on kuitenkin melko pitkä aika, siinä ehtii mieli kypsyä ja kasvaa ajatukseen, että kohta tässä ollaan vanhempia. Olen nyt raskaana viikolla 28+3 ja silti vieläkin mulle välillä iskee se paniikki, varsinkin nyt kun synnytys on lähempänä! Keskiraskaus oli aika hyvää aikaa, silloin synnytys oli vielä jonkin matkan päässä ja raskausoireet olivat tipotiessään ja olo mitä parhain. Kyllä se olo nytkin on hyvä, mutta alkaa vaan tuntua todellisemmalta tämä vauvan saaminen. Eli kiteytettynä: ehdit vielä panikoida ja ilakoida monta kertaa peräjälkeen, mutta älä huoli, kyllä sinusta hyvä äiti tulee! Sehän on jo yksi merkki siitä, että välität lapsestasi, kun olet huolissasi noista tunteista, vaikka ne normaaleja ovatkin. :) Onnellista odotusta!
 
Hei. Helpotus lukea että paniikki/masennus/pelko on tuttu tunne kaiken ihanuuden keskellä. Itselläni se alkoi noin 2 viikkoa sitten, aivan yllättäen. Olen iloinen töissä ja ystävien seurassa, mutta kotona masennus iskee. Avomieheni ei ymmärrä herkkiä tunteitani..onhan se hänellekin uutta että olen herkkä ja masentunut, myönnän että hän yrittää, mutta ei vaan tunnu että saan tarpeeksi.. Hän kai turhaantuu välillä ja sanoo jotain ihan väärää josta sitten raivostun. Suojelen itseäni enemmän kuin koskaan pahoilta sanoilta ja loukkauksilta..onko lieneen  että suojelen lasta sisälläni? Harmittaa myös paljon että ystävät pääsevät menemään minne lystää ja viettämään iltaa ja juhliin, jotenkin tunnen oloni yksinäiseksi sen takia. Toivoisin että olisi klubi raskaana oleville.... Lohdutan itseäni sillä että on enää n. 3 kuukautta kunnes saan nuppumme syliin ja tunnen oloni vähemmän kahlituksi-- paitsi vauvan kanssa kahlittu, mutta se onkin jo ihan toista huvia ja koettelemusta. Kannustetaan toisiamme täällä, nautitaan ajasta ja odotetaan iloa mikä on tulossa elämäämme!
 
Me yritettiin puolisen vuotta, siihen väliin mahtui yksi keskenmenokin, mutta toivottu on tämä lapsi. Nyt vaan oon huomannut, että oon aivan ääriäni myöten stressaantunut kaikesta enkä saa öisin edes nukuttua - oon kehitysvammaisten työkeskuksessa ohjaajana, eli unta tarvittais...! Murehdin jatkuvasti, että olenko nyt huono äiti jos en syö lautasmallin mukaisesti / saa pudotettua painoa / jos en liiku joka päivä / jos en nuku tarpeeksi jnejnejnejne lista jatkuu loputtomiin! Tuntuu, kuin olisi oltava täydellinen ollakseen riittävän hyvä äidiksi =o ihan kauheaa. Äitini jo ehti lohduttamaan, että panikointi kuuluu toimenkuvaan, mutta kyllä se siitä :)

Koitetaan kaikki jaksaa vielä, kyllä se sitten on sen arvoista, kun pienokaisemme saamme maailmaan :)
 
Taitaa hormoonit vaikuttaa noihin tunteisiin aika lailla raskauden aikana. Minulla ihan samoja tunteita ja pelkään vieläkin kaikkea. Kylläse varmasti siitä kun nyytti on sylissä tärkeätä on kuitenkin puhua asioista. Minun mieheni ainakin tajusi itse jossain vaiheessa että nyt ei puhu avovaimo vaan hormoonit ja sekib helpotti tilannetta.
 
Täälä suurin pelko ja huono äiti olo oli pahin ensimmäisestä! Toinen oli pelkkää riemua ja kolmas kauhistutti muutaman viikon. Olet siis täysin normaali ja todella hyvä tuleva äiti :) nauti raskaudestasi!!
 
Jep, se on melko pysyvä tunne tuo epävarmuus. Eikä paljon auta lapsettomien tuttavien arvostelu, perheenisälle harvoin kukkia tuodaan. Vaikka joka päivä tähtään parempaan, tuntuu että huti menee joka tapauksessa.
 
Hieno ketju ja ihanaa, etten minäkään ole yksin mainittujen kaltaisten fiilisten kanssa!

Odotan ensimmäistäni nyt rv8 ja koko tunneskaala on käyty läpi. Lapsi on toivottu ja yritetty, mutta valitettavasti pääasiassa olen ollut itkuinen, masentunut, paniikissa ja viittä vaille hysteerinen. Yhtään ei helpota se, että sitä kaiken lisäksi sitten miettii, että mitä stressihormonit yms tekee vauvalle... Olen koko raskausajan nukkunut ihan naurettavan huonosti: herään joskus kolmen - neljän välillä aamuyöstä, valvon kolmekin tuntia murehtien kaikkia maailman asioita ja sitten vähän ennen kellon soittoa nukahdan puoleksi tunniksi. Välillä tuntuu, että olen tehnyt elämäni suurimman virheen ja tuleva vastuu tuntuu aivan musertavalta.

Suosittelen lämpimästi puhumaan tunteista avoimesti puolisolle ja ennen kaikkea neuvolantädille, koska sitä kautta on mahdollista saada asiantuntevaa apua. Oma mieleni rauhoittui huomattavasti, kun neukku sanoi kaikenlaisten tunteiden olevan täysin normaaleja ja kuuluvan kuvioon. Omalla kohdallani päätimme, että alan käydä psykologin juttusilla työstämässä tilannetta.

Apua on siis saatavilla, pyydä sitä rohkeasti sillä yksin ei kannata jäädä ajatustensa kanssa! Kaikkea hyvää ja tsemppiä!
 
Lohduttavaa tosiaan että tää on "normaalia".. Mä en ole ollenkaan ollut oma itseni ja murehdin kaikesta. Onko kaikki toukalla hyvin, miten mun oma terveys yms ovat vielä aika pieniä murheita kun suuriksi ovat kasvaneet mm. suhde, mies ei vaan ymmärrä ei pysty olemaan sitä mitä toivoisin vaikka yrittäisi olla miten päin niin pahoitan mieleni, työpaikkani, ystävät.... Tuntuu kuin pitäisi vain erakoitua hetkeksi niin en ehkä polttaisi siltoja sillä olen aika rauhaa rakastava ihminen normaalisti, nyt olen tosi äkkipikainen, ärsyynnyn ja olen tosi alakuloinen.

Toivottavasti tää tästä muuttuu iloksi, kyllä niitä pilkahduksia on ollutkin muutamia jotka ovat saaneet hyppimään riemusta<3 enemmän niitä kiitos mulle :)
 

Ei saisi nauraa, mutta hihityttää silti nämä kirjoitukset. Meillä on nyt 1,5 kk ikäinen nyytti hoidettavana ja muistan todellakin nuo raskausajan kammottavat tunnevaihtelut! Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun aloin töissäkin itkeä milloin mistäkin syystä. Onneksi on ihania työkavereita, joilta sai halauksia ja ymmärtävää tukea heikolla hetkellä. Itse otin mantraksi sen, että ne on ne hormonit, en minä. Aina kun alkoi panikoituttaa tai itkettää tai tuli raivari, sanoin sekä itselleni että muille: ne on ne hormonit, en voi sille mitään. 

Ja varoituksen sana, se sama vuoristorata jatkuu vielä vauvan synnyttyä. Itselleni iski pahin paniikki, kun päästiin sairaalasta kotiin. Kaksi ekaa viikkoa meni itkiessä ja murehtiessa, miten ihmeessä tämän vauvan kanssa ollaan. Joka kerta kun vauva itki, minä olin paniikissa että mitä pitää tehdä, mikä hätänä, onko se kipeä jne jne. Vasta nyt 1,5 kk jälkeen alan olla edes vähän varma siitä, mitä teen. Panikointi on vähentynyt, mutta edelleen lohduttoman itkun kohdalla iskee epätoivo, kun mikään ei auta. Tosin, siitäkin kaikki sanovat, niin se vain on. Joskus vauva itkee eikä mikään auta, se on normaalia. 

Helppoa se ei ole, mutta yrittäkää kestää. Lohduttautukaa sillä, että tunnevaihtelut ja panikoinnit ovat aivan normaaleja. Ja kuten moni on sanonut, puhukaa niistä neuvolassa, hyvälle ystävälle, omalle äidille, kehen nyt luotatte eniten. Oma puoliso voi käydä samoja asioita läpi ja ei välttämättä ole aina se paras tukihenkilö, koska hänenkin tunteensa saattavat olla ihan yhtä sekaisin. Toisaalta jos pystytte jakamaan tunteenne ja puhumaan niistä avoimesti niin sekin on hyvä. Tsemppiä odotukseen!

 
Kaikki tunteet kai on tässä raskausaikana ihan normaaleja :)
Kuitenkin joku tuolla kirjoitti ettei voi mennä juhliin ja bileisiin ym. Kannattaa mennä vaan! Ei raskaus mikään sairaus ole, jos vaan oma vointi on sellainen että jaksaa niin ei kun menoksi. Esikoista odottaessa kävin helmikuun lopussa vielä vetäisemässä 6h tanssi-illan, ja lapsi syntyi 24.3. Viikkoa ennen syntymää käytiin Yön keikalla. Kyllähän siellä ihmiset katsovat kieroon, mutta katsokoon! Useimmat kuitenkin ovat positiivisesti kiinnostuneita, että hei hienoa kun ei jää kotiin nurkkia kiertämään. Sitten kun vauva on pieni, ei sitä malta mihinkään lähteä. Oma vointikin pysyy parempana kun on aktiivinen.
 
Takaisin
Top