En tiedä mihin kirjoittaa, pakko päästä purkamaan ajatuksia. Meille syntyi viime vuonna lapsi (nyt kohta 8 kk), jolla todettiin erittäin harvinainen sairaus. Sairaus tuli täysin yllätyksenä (kaikki raskausaikana meni loistavasti) ja minulla on kestänyt todella pitkän aikaa sulatella koko uutista, miehelleni asia näyttää olevan täysin ok. Murehdin lapsen ja perheemme tulevaisuutta, vaikkei kyseessä olekaan hengenvaarallisesta sairaudessta. Olen päässyt lyhytterapiaan keskustelemaan asiasta, ja minulla on diagnosoitu sopeutumishäiriö. Vietimme melkein kuukauden sairaalassa vauvan syntymän jälkeen, koska lääkärit yrittivät etsiä syitä, mikä vauvalla mahtaa olla, ja tämän jälkeen mieheni palasi töihin ja jäin lapsen kanssa kotiin.
Meillä ei ole tukiverkostoja ollenkaan (isovanhemmat asuvat kaukana) ja tämän lapsen sairauden myötä välini isäni kanssa menivät poikki (koska hänen naisystävänsä kielsi osallistumasta lapsen nimiäisiin, sillä hän vihaa äitiäni). Eniten toivoin tässä tilanteessa, että perhesuhteet olisivat lähentyneet entisestään, mutta toisin kävi. Äidistäni ei ole pahemmin avuksi, sillä hän asuu myös kaukana ja suosii veljeni perhettä (veljelläni ja kälylläni on kaksi tervettä lasta), paapoo heidät maasta taivasiin. Me olemme täysin omillamme. Mieheni on ainoa lapsi, joten lapsemme on ensimmäinen appivanhemmilleni. Anoppini kanssa en ole koskaan tullut ikävä kyllä toimeen, vaikka monien vuosien ajan yritin olla hänelle ystävällinen. Hän ei diagnoosiuutisen jälkeen ole kysynyt kuin kerran (ja sekin nimiäisissä 3 kk syntymän jälkeen) miten olen jaksanut viime aikoina. Hän vielä käyttäytyi nimiäisissä niin moukkamaisesti, ettei hän kiittänyt sanallakaan juhlista, jätti minut perhekuvista pois (Käski miehen poseerata lapsen kanssa, jotta kuvia saadaan otettua isoisomummolle, joka ei juhliin kyennyt tulemaan) ym. Tämä kiitokseksi siitä, että masennuksissani sain kyhättyä lapselle nimijuhlat aikaiseksi, koska kuitenkin koin lapseni ansaitsevan ne.
No, tämä oli vain taustatietoja. Minulla on ollut koko vauvavuoden ajan hyvin ailahtelevainen mieliala, jonain päivinä aurinko paistaa risukasaan, kun taas joinain päivinä tuntuu siltä, että maailmanloppu olisi tässä. Vietimme iltaa eilen ruokaa tehden ja minulla vauvan kimakan, pitkä kitinän jälkeen huusin vauvalle "Ooo nyt helvetti jonkin aikaa edes hiljaa!!", josta mieheni raivostui minulle täysin. Mieheni kyynelsilmissään passitti minut makuuhuoneeseen, kun hän jäi lohduttamaan itkevää lastamme. Hetken ajan kuluttua, kun tulin takaisin olohuoneeseen, miehelläni oli hullun kiilto silmissään ja hän alkoi haukkua minut ja käski hankkimaan lääkityksen, koska olen epätasapainoinen äiti. Tappelimme aivan hulluna toinen toisillemme huutaen.
Nyt tänään mieheni ei ole suostunut puhumaan minulle lainkaan. Vauvalle huutamisesta minulle tuli heti välitön morkkis, ja pyysinkin vauvalta anteeksi huutamistani. Kaikista pahalta tässä tuntuu se, ettei mieheni tue minua lainkaan - koska hän osaa olla rauhallinen viilipytty, niin pitäisi myös minunkin. Tämä oli ihan ensimmäinen kerta, kun huusin lapselle (fyysistä väkivaltaa ei ole koskaan ollut, enkä kuvittelisikaan tekeväni vauvalle mitään pahaa). Tuntuu, että miehestäni on tullut täysin erilainen ihminen lapsen syntymän myötä.
Alan olla täysin loppu henkisen jaksamisen kanssa. Olen hoitanut lasta nyt 7 kk melkein aamusta iltaan, kun mieheni on saanut käydä töissä (ja koronan myötä etätöitä kotona). En tiedä mikä tässä tilanteessa auttaa, ehkä ero...
Haluaisin kuulla neuvoja, jos olette läpikäyneet samanlaisia tilanteita, ja miten olette päässeet niistä yli.... tuntuu aika toivottamalta tämä.
Meillä ei ole tukiverkostoja ollenkaan (isovanhemmat asuvat kaukana) ja tämän lapsen sairauden myötä välini isäni kanssa menivät poikki (koska hänen naisystävänsä kielsi osallistumasta lapsen nimiäisiin, sillä hän vihaa äitiäni). Eniten toivoin tässä tilanteessa, että perhesuhteet olisivat lähentyneet entisestään, mutta toisin kävi. Äidistäni ei ole pahemmin avuksi, sillä hän asuu myös kaukana ja suosii veljeni perhettä (veljelläni ja kälylläni on kaksi tervettä lasta), paapoo heidät maasta taivasiin. Me olemme täysin omillamme. Mieheni on ainoa lapsi, joten lapsemme on ensimmäinen appivanhemmilleni. Anoppini kanssa en ole koskaan tullut ikävä kyllä toimeen, vaikka monien vuosien ajan yritin olla hänelle ystävällinen. Hän ei diagnoosiuutisen jälkeen ole kysynyt kuin kerran (ja sekin nimiäisissä 3 kk syntymän jälkeen) miten olen jaksanut viime aikoina. Hän vielä käyttäytyi nimiäisissä niin moukkamaisesti, ettei hän kiittänyt sanallakaan juhlista, jätti minut perhekuvista pois (Käski miehen poseerata lapsen kanssa, jotta kuvia saadaan otettua isoisomummolle, joka ei juhliin kyennyt tulemaan) ym. Tämä kiitokseksi siitä, että masennuksissani sain kyhättyä lapselle nimijuhlat aikaiseksi, koska kuitenkin koin lapseni ansaitsevan ne.
No, tämä oli vain taustatietoja. Minulla on ollut koko vauvavuoden ajan hyvin ailahtelevainen mieliala, jonain päivinä aurinko paistaa risukasaan, kun taas joinain päivinä tuntuu siltä, että maailmanloppu olisi tässä. Vietimme iltaa eilen ruokaa tehden ja minulla vauvan kimakan, pitkä kitinän jälkeen huusin vauvalle "Ooo nyt helvetti jonkin aikaa edes hiljaa!!", josta mieheni raivostui minulle täysin. Mieheni kyynelsilmissään passitti minut makuuhuoneeseen, kun hän jäi lohduttamaan itkevää lastamme. Hetken ajan kuluttua, kun tulin takaisin olohuoneeseen, miehelläni oli hullun kiilto silmissään ja hän alkoi haukkua minut ja käski hankkimaan lääkityksen, koska olen epätasapainoinen äiti. Tappelimme aivan hulluna toinen toisillemme huutaen.
Nyt tänään mieheni ei ole suostunut puhumaan minulle lainkaan. Vauvalle huutamisesta minulle tuli heti välitön morkkis, ja pyysinkin vauvalta anteeksi huutamistani. Kaikista pahalta tässä tuntuu se, ettei mieheni tue minua lainkaan - koska hän osaa olla rauhallinen viilipytty, niin pitäisi myös minunkin. Tämä oli ihan ensimmäinen kerta, kun huusin lapselle (fyysistä väkivaltaa ei ole koskaan ollut, enkä kuvittelisikaan tekeväni vauvalle mitään pahaa). Tuntuu, että miehestäni on tullut täysin erilainen ihminen lapsen syntymän myötä.
Alan olla täysin loppu henkisen jaksamisen kanssa. Olen hoitanut lasta nyt 7 kk melkein aamusta iltaan, kun mieheni on saanut käydä töissä (ja koronan myötä etätöitä kotona). En tiedä mikä tässä tilanteessa auttaa, ehkä ero...
Haluaisin kuulla neuvoja, jos olette läpikäyneet samanlaisia tilanteita, ja miten olette päässeet niistä yli.... tuntuu aika toivottamalta tämä.
Voisin väittää että kaikilla vanhemmilla menee joskus hermot lasten kanssa, vaikka lasta kuinka rakastaisi. Ja kun on raskasta hermojen kasassa pitäminen on tavallista vaikeampaa. Eikä vauva mene rikki siitä että äiti kerran huutaa. Tarvitsisit tukea ja ymmärrystä etkä miehen vihoittelua.