Täällä yksi, eikä ollut helppoa saada sektiota. Päin vastoin. Jonkinlainen pelko itsellä ollut synnytystä kohtaan aina, mutta ajattelin sen menevän ohi sitten raskaana ja 'luonnon hoitavan'. Sekä tietenkin saavani apua sype-polilta ja neuvolasta asian kanssa.
Noh, lapsi ilmoitteli tulostaan ja alkuun onnistuin melko hyvin pitämään tunteet kurissa. Miehen kanssa puhuin pelostani, kun se ekan kolmanneksen lopulla alkoi iskeä ihan toden teolla päälle. Otin asian myös neuvolassa puheeksi, missä sovittiin että ensin rauhassa odottelisin valmennukset ja sitten jos olo olisi sama laitettaisiin sype-lähete.
Katsoin parhaimmaksi hakeutua sypelle lopulta, kun aloin nähdä unia synnytyksestä ja loppuraskaudesta. Enkä mitenkään mukavia, vaan samat unet toistuivat missä jouduin osastolle tarkkailuun ja missä synnytyksessä tapahtui komplikaatio jonka seurauksena menetin lapsen. Sen jälkeen pelko vasta iski todellisena päälle ja oikeasti aloin miettiä sektiota, otin asioista selkoa ja aloin todella kokea sektion itselle parhaimpana vaihtoehtona, pelko oli niin voimakas. Puhuin miehelle asiasta ja sanoin suoraan että jos leikkausta yritämme saada niin synnytyssairaalassa voi tulla vastustusta ja että tarvin hänen tukeaan. Ja tuen sain, kävimme myös etukäteen läpi sektion hyvät ja huonot puolet.
Ajattelin kuitenkin pääseväni puhumaan asiasta sype-polilla kunnolla ja jätin itselleni takaportin auki alatien suhteen. Onnistuin jopa pitämään hermoni kurissa, kun saimme sypelle ajan vain viikkoa ennen laskettua aikaa. Noh, sitten raskauden loppupuolella jouduin aikaisemmin käymään äitipolilla, missä samalla käynnillä järjestivät sitten sype-tyyppisen tapaamisen. Yritin parhaani mukaan purkaa oloa, sanoin pelkääväni synnytystä kokonaisuudessaan, komplikaatioita ja tapahtumaa itsessään enkä niinkään kipua. Sitten istuin kolmen vartin tapaamisesta puoli tuntia kuuntelemassa kivunlievityksestä, eikä minun pelkoani juuri käsitelty. Tuli olo ettei minua kuunneltu, eikä todella yritetty ratkoa mitään, vaan käytiin jokin mekaaninen lista läpi ja lopetettiin istunto kuin seinään. Olin itse jotenkin järkyttynyt, kun tapaamisen hoitanut ihminen jotenkin lopuksi oletti sen olevan sillä selvä, kirjasi papereihin meidän jäävän hyvillä mielin odottelemaan synnytystä ja se olikin siinä. En saanut sillä hetkellä korjattua lääkäriä, kun en oikeasti meinannut uskoa tapaamisen päättyneen siihen. Ja sitten olimmekin jo käytävällä.
Sen jälkeen aloin kokea todella syvää ahdistusta synnytykseen liittyen. Koko pelko karkasi täysin käsistä. Näin painajaisia, pelkkä ajatus ahdisti ja itketti. Jouduin sitten pari viikkoa sitten uudelleen äitipolille ja jäin raskausmyrkytysepäilyjen takia osastolle tarkkailuun. Mistä iski niin kauhea deja vu-tunne, kiitos noiden raskauden aikana nähtyjen unien. Sitten kun lääkäri vielä ekan kerran tarkisti kohdun suun ja totesi ottavansa vähän ronskimmin, jos vaikka synnytys käynnistyisi, iski paniikki.
Sain otettua asian esille samalla kerralla ja suoraan ilmoitin haluavani sektion, enkä kokenut pystyväni alkuunkaan edes ajattelemaan alatiesynnytystä.
Tämän seurauksena lääkäri piti minulle luennon sektion kaikista komplikaatioista, viljeli sellaista tietoa jonka koin ristiriitaiseksi lukemieni tutkimusten valossa ja pelkällä järjelläkin ajateltuna. Mutta ymmärsin silti, että kaikki mahdolliset riskit, ongelmat ja komplikaatiot pitää käydä läpi ja tuoda potilaan tietoon.
Alatiesynnytystä ei käsitellyt millään tavalla, paitsi mainitsemalla sen parhaaksi ja luonnolliseksi tavaksi. Mikä ei itseä toden teolla rauhoittanut, vaan pikemminkin tuli olo että minulta salaillaan asioita ja kaunistellaan koko juttua. Myös synnytyksen käynnistelyä väläytettiin, mitä en taas missään tapauksessa halunnut.
Tämän jälkeen minulle järjestettiin osastolla olo ajaksi tapaamisia psykiatrisen puolen kanssa. Joiden kanssa yritin purkaa pelkoani, siinä kuitenkaan juuri onnistumatta. Psykiatrinen hoitaja totesikin, että näin myöhään ja näin vaikeassa tilanteessa (raskausmyrkytys ja hyvin vahva pelko, lähes fobia) tuskin saadaan läpimurtoa aikaiseksi, että minun tulisi kuunnella omia tunteitani. Pakottaa en tämän ihmisen mielestä itseäni saanut, koska oli hyvin suuri mahdollisuus että silloin hyvinkin mennyt, helppo synnytys jättäisi traumoja ja olisi minulle kokemuksena huono.
Näiden tapaamisten jälkeen en kokenut peloltani pystyvän edes yrittämään alatietä , vaikka pelon aiheuttamaan ahdistukseen ne kyllä toivat avun kun joku kuunteli, ja kuvittelin lääkärin ymmärtävän tämän. Sen sijaan sainkin osakseni painostusta, pelottelua ja ihan suoranaista syyllistystä. Minulle ei suostuttu leikkausaikaa antamaan, vaan haluttiin seurata tilannetta ja tilani edistymistä. Ja jotenkin lääkäri päätti tämänkin tapaamisen niin, että jäin yhä papereihin 'normaalisynnyttäjänä' ja totesi että seuraavalla kerralla katsotaan.
Lopulta viimeisellä käynnillä oikeasti olin epävarmuuteen ja ahdistukseen jo niin väsynyt ja sen myötä sisuuntunut, että ilmoitin suoraan lääkärille päätyneeni leikkaukseen. Tilanteessa kuin tilanteessa, eli en enää uskaltanut jättää mitään tulkinnan varaa enkä minkäänlaista takaporttia alatiesynnytykselle. Tämä johti taas pelotteluun, painostukseen ja nyt kyseltiin jo suurin piirtein, että miten elän itseni kanssa jos tämä päätökseni johtaa lapsen kuolemaan. Ja lopulta pitkin hampain luvattiin leikkaus.
Tänään minut kotiutettiin väliaikaisesti, koska olossa ei ole ollut muutoksia ja veriarvot joiden takia osastolle jouduin ovat normalisoituneet. Kotiutuksen yhteydessä halusivat välttämättä jutella vielä miehen kanssa, häntä yritettiin myös pelotella ja 'käännyttää minua vastaan'. Tästä tapaamisesta jäi olo, että olisivat puolison toivoneet laittavan minut kuriin. Onneksi mies ei tähän lähtenyt mukaan.
Jokaisen käynnin aikana olen itkenyt katkerasti. Kokenut tämän prosessin aikana aivan järkyttävää syyllisyyttä ja ahdistusta, kun en peloltani enää kykene edes yrittämään alatietä. Koska samalla se oikeasti pelottaa minua ja oikeasti koen että pystyisin elämään helpommin itseni kanssa, luottamalla intuitiooni, menemällä leikkaukseen ja vastaamalla sen seurauksista, kuin hiljentämällä nämä pahat tuntemukset ja pelot ja sitten alakautta yrittäessä joku meneekin pahasti vikaan. Päätös sinällään ei todella ollut helppo.
Tällä hetkellä olen siis kotona. Olo on joten kuten rauhallinen, vaikka nyt pelkäänkin synnytyksen käynnistyvän ennen aikojaan. Vieläkään en ole leikkauspäivää saanut, vaan kontrolliajan raskausmyrkytykselle. Ja lähestyn tosiaan 38 viikkoa hiljalleen. Mikäli alakautta olisin suostunut yrittämään, olisi synnytys kuulemma käynnistetty heti osastolle jäätyäni. Mutta leikkausta ei haluta sopia tietylle päivälle, vaan lääkäri tuntuu odottavan että joudutaan kiireiseen sektioon.
Ja koko tämä läpi käymäni jäi painamaan minua. Enkä oikein löytänyt muutakaan paikkaa mihin purkaa kokemani. Kaikesta tästä on jäänyt kaikkea muuta kuin hyvä maku suuhun.
