Suru hiipii sydämeen

[Moon]

Heh, entinen aktiivikäyttäjä pysynyt hyvän aikaa pois mutta tuntuu että johonkin pitää saada keventää sydäntä...

Tilanne siis että mulla kaksi maailman ihaninta lasta.  Paljon on koettu vaikeuksia tämän lyhyen äitiyteni aikana, paljon on edelleen mutkaa matkassa mutta ihanaa silti, en vaihtaisi mihinkään, joskin ajoittain keventäisin kyllä.

Mun sydämeni vain kaipaa sitä kolmatta pientä.  On kaivannut jo pitkän aikaa.  Tästä on väännetty siipan kanssa paljon ja ymmärrän toki sen että lapsella on oikeus tulla maailmaan kummankin vanhemman haluamana.  Meillä siis mies ei lasta enää halua, ehkä joskus vuosien päästä mutta minä en taas enää siinä vaiheessa halua "aloittaa alusta".

Ei sitä pysty järjellä edes mitenkään selittämään miten paljon voi kaivata sitä lasta vaikka nuo kaksi rakasta tuossa koko ajan vierellä ovatkin.  Munhan pitäisi olla onnellinen siitä miten minua on kahdella lapsella jo siunattu!

Tuntuu kuin koko maailma olisi jatkuvasti täynnä uusia vauva- ja raskausuutisia.  Tuntuu kuin "kaikki muut" olisivat yhdessätuumin puolisoineen suunnittelemassa perheenlisäystä.  Tuntuu että kaikissa muissa perheissä pariskunnat ovat samaa mieltä lopullisesta lapsiluvusta.

Meillä on käyty myös parisuhdekriisiä läpi, hyvin paljon senkin takia että (asiassa kuin asiassa) tehdään niin kuin mies haluaa.  Tai siltä se siis tuntuu.  Mies menee omille menoilleen silloin kun mieli tekee, perhe mukautuu siihen.  Mies perustaa yrityksen kun mieli tekee, viis siitö että perheen talous on jatkuvasti veitsenterällä ja ylimääräisiä riskejä ei tarvittaisi (tästä oli siis sovittu että josko joskus myöhemmin kun talous on vakaa).  Ja sitten se kaikista isoin, loppujen lopuksi mies päättää yksin mikä on sopiva lapsiluku.

Mä en ikinä IKINÄ tekisi niin että jollain kepulikonstilla lähtisin lasta hommaamaan mieheltä salaa (siis laiminlyömällä ehkäisyä tms).  Enkä missään nimessä halua myös painostaa toista lapsentekoon jos ei oikeasti halua.  Tiedän että mies sitä kolmatta rakastaisi ihan yhtä paljon kuin näitä kahta yhdessä haluttua ja toivottua lastakin jos sellainen siis vahingossa vaikka alkunsa saisikin.  Silti mielestäni tässä tapauksessa kyse on sen syntymättömän oikeuksista.

Mutta miksi mun sydän itkee jatkuvasti, olo on lohduton ja kaipuu aivan mittaamaton?

Ehkä sekin painaa vaakakupissa että kaikki mun elämässäni on kompromissia ja luopumista.  Perhe on se ainoa toteutunut haave mun kohdallani ja sitten siinäkin tavallaan "on tyytyminen" kompromissiin.  Siis älkää käsittäkö väärin, nämä lapset on mulle kultaakin kalliimpia ja parasta mitä on, mutta kaiken olen joutunut (monesta eri syystä) uhraamaan, osittain sen perheen takia, ja sitten edes siinä asiassa ei ne toiveet toteudu...

Millä saisin sydämeni tyytymään siihen että mulla on tässä ympärillä se mitä tarvitsen ja enempää ei tarvitsisi vaatia tai kaivata?!!

Ja millä ihmeellä pystyisin vain vilpittömästi iloitsemaan kaikkien muiden puolesta joilta iloisia uutisia raskaudesta tai vauvoista kuuluu?  Tai siis olenkin onnellinen mutta samalla se kuitenkin on ihan hirveä isku omaan sieluun vaikka eihän se multa ole pois.

Kiitos kun sain avautua.  Ei se tätä järjetöntä tuskaa vie pois mutta ainakin sain osan siitä purettua kirjalliseen muotoon.

 

Hei! Vaikuttaa siltä että parisuhtessasi ei ole kaikki hyvin. Jos tuntuu siltä että joutuu "syrjityksi " valinnoissa... Ketään ei voi pakottaa haluamaan lisää lapsia. Mutta suhteessa on otettava toinen ihminen huomioon, sitä ei miehesi nähtävästi tee. Sen takia varmaan kaipaat lasta...

 

[Moon]

Se oli aika pikaseen tehty "diagnoosi".  Kyllä mä olen isoa perhettä halunnut jo ennen parisuhteen ongelmiakin...  Mulla on onneksi käsitys kuitenkin miksi lapsia tehdään, ei missään nimessä paikkaamaan mitään huonoa suhdetta esimerkiksi, en siis siksi kaipaa lasta.  Mulla on vain semmonen tunne että tästä meidän laumasta puuttuu yksi kullanmuru.  En vain tiedä miten saisin sen surutyön tehdyksi että hyväksyisin asian etten tätä puuttuvaa lasta tule koskaan syliini saamaan.

 

[Cookie82]

Hei,

Tekstisi on kuin omasta elämästäni ja ymmärrän täysin, miltä susta tuntuu.
Ainoa ero kokemaasi on se, että meillä pieni pirpana sai vahingossa alkunsa viime kesänä ja itselleni se kuitenkin oli sitten isompi järkytys, kun tiesin, ettei mieheni halua enää kolmatta ja olin jotenkin hänen tahtoonsa taipunut ja hyväksynyt sen, etten kauan haaveilemaani kolmatta lasta koskaan saisi. Kuitenkin mieheni otti asian paljon paremmin ja sanoikin, että " no jos se nyt tulee, niin sitten se tulee, en mä ole mihinkään lähdössä." Itkin, kun kerroin hänelle plussasta ja olin varma, että avioero tulee..

Huonosti kuitenkin kävi, ja raskaus meni kesken viikolla 9. Tuntui, etten mitenkään selviäisi surusta, etenkin kun juuri edellisenä iltana olin saanut tietää hyvän ystäväni raskaudesta ja yhdessä suunnittelimme äitiyslomaa ja kesän viettämistä vauvojen kanssa. Jotenkin vain oli jatkettava ja jaksettava, enkä varmaan olisi jaksanutkaan ilman kahta jo olemassa olevaa poikaani (nyt 2,5v ja 7v). Surutyötä tein siihen asti, kunnes pirpanan LA oli 02.05.2012, sen jälkeen helpotti ja tuntui, että voin taas jatkaa normaalia elämää ilman jatkuvaa tuskaa ja surua.

Keskenmenon jälkeen olin siinä uskossa, että tottakai alamme mieheni kanssa yrittämään heti uutta, joka ei tietenkään olisi korvannut jo menetettyä pientä enkeliä, mutta hänpä ilmoittikin, ettei mitään kolmatta enää yritetä, kaksi olemassa olevaa riittävät. Olin niin vihainen ja katkera, kun en voinut ymmärtää, miten noin ison asian voi päättää yksin, ja miksi hän ei kunnioittanut mun toiveita.. Mäkin olen aina ajatellut, että olen kolmen lapsen äiti, ja tosiaan olen jo yli 30v, joten tuntuu, ettei sitä aikaakaan ole enää ihan loputtomiin. 

Alkuvuodesta jaksoin viellä jankuttaa päivittäin asiasta ja meillä kanssa oli aikamoista kriisiä koko perhe-elämä, sitten katsoin parhaaksi olla enää mainitsematta koko asiasta mitään, ja nyt meillä on kaikki paremmin kuin hyvin, ja mieskin alkaa olemaan jo vähän sillä asenteella, että "ei se nyt välttämättä haittaa, vaikka tulisitkin raskaaksi".

Toivon todella, että edes sinä saisit sen kauan kaipaamasi kolmosen, ja tiedän, ettei se millään lailla vähentäisi rakkauttasi lapsiasi kohtaan. Voimia tunteesi kanssa, muista että meitä on muitakin,  jotka siitä pienestä ihmeestä öin ja päivin haaveilee.
Hyvää kesää Moon.

 

[Cookie82]

Ikävä kuulla Moon, että tilanne on edelleen tuo :( Muistan kyllä miten tuolla kuumeilijoiden puolella oot kertonut haluavasi sitä kolmatta lasta, kaikista vaikeuksista huolimatta. Ei sitä lapsen kaipuuta pysty aina ymmärtämään eikä selittämään varsinkaan miespuolisille. Musta tuntuu (omasta kokemuksesta ja muiden tarinoiden perusteella), että se on jotenkin joku meihin naisiin rakennettu juttu, ihan puhdasta biologiaa tms. Siis jos nyt unohdetaan ne onnettomat tapaukset, jotka tekevät lapsia korvaamaan jotain muuta, mikä elämästä puuttuu. En todellakaan ole missään vaiheessa saanut sellaista käsitystä, että olisit yksi heistä.

Noista kompromisseista... Ymmärrän mitä tarkoitat. Mulla on myös ajoittain ollut omassa parisuhteessani sellainen olo, että teen koko ajan kompromisseja kaikissa isoissa, sitoutumista vaativissa asioissa ja mies saa kaiken silloin ja siten kuin haluaa. Näistä kompromisseista hyvänä esimerkkinä lapset. Ensin väännettiin esikoisen yrittämisen ajankohdasta ja sitten pikku kakkosen. Kävi kuitenkin niin "onnekkaasti", että mulla oli yhdessä kierrossa kemiallinen raskaus ja ehdittiin jo varautua siihen toiseen lapseen ajatuksen tasolla. Pettymys oli kuitenkin miehellekin niin suuri, kun ei pikku kakkonen ollutkaan vielä tulossa, että halusi ihan alkaa yrittää. Mutta ei mulla kaikissa asioissa näin ole käynyt, vaan paljon olen hampaita kiristellen hyväksynyt. Oletteko puhuneet tuosta kompromissien tekemisestä miehesi kanssa? Meillä se on auttanut vähän tilannetta.

Mä arvostan sitä, ettet halua/aio sitä kolmatta lasta saada epärehellisin keinoin. Myöskään painostaminen ei auta mitään, jos toinen on päättänyt, ettei halua enempää lapsia. Vaikka onhan tilanne epäreilu kuitenkin jommalle kummalle teistä. Olisi epäreilua, jos mies "joutuisi" vielä yhden lapsen tekemään, mutta on myös epäreilua, ettet sinä saa kolmatta, mutta mies saa pitäytyä kahdessa. Pystyisitkö sä käymään surutyötä läpi jonkun puolueettoman ammatti-ihmisen kanssa? Tai olisiko siitä apua, jos pariskuntana juttelisitte jonkun kanssa? Me jouduimme mieheni kanssa kääntymään ulkopuolisen avun puoleen yhdessä vaiheessa, kun tuntui ettemme saa asioita selvitettyä yhdessä. Siitä oli ihan oikeasti apua ja molemmat näimme asiat ihan uudella tavalla. Uskon, että se pelasti meidän avioliiton.

Luopuminen tuosta sun haaveesta on tosi iso kompromissi. Se surutyö täytyy käydä kunnolla läpi, ettei jää mitään ns. hampaan koloon kaivertamaan etkä katkeroidu miehellesi tai elämälle ylipäätään. Ei se varmastikaan helppoa tule olemaan ja ottaa oman aikansa, tarkoittaa se sitten kuukausia tai vuosia, mutta uskon kyllä, että se mielenrauha on ihan mahdollista saavuttaa. Sittenhän ne raskaus- ja vauvauutisetkaan eivät enää tunnu niin pahalta. Mutta toki ne vielä tällä hetkellä tuntuvat ja mun mielestä sulla on siihen tunteeseen ihan oikeus.

 

[Margeliini]

Ja tuohon edelliseen viestiin lisättäköön, että se oli siis Margeliinilta. En tiedä miksi tuossa lukee vieras, vaikka olin kyllä kirjautunut sisään.