Stressiraskaus

Keskustelun 'Laskettu aika helmikuussa 2010' aloitti Pieni Ihme, 11 syys 2009.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Pieni Ihme Vieras

    Hei vaan!

    Oon kuullu, että odotusaika on naisen elämän onnellisinta aikaa, ja tottakai olen onnellinen tästä Pienestä Ihmeestä. Alkuvuodest mulle sanottiin, että ilman leikkausta en voisi raskaaksi tulla ja voitte kuvitella ilon ja onnen kun kesäkuun 1. pvä plussasin.

    Kuulun kuitenkin riskisynnyttäjiin suuren ylipainon vuoksi ja heti raskauden alussa mulla todettiinkin raskausajan diabetes, jota hoidan ruokavaliolla. Sen lisäksi mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta, jonka lääkitystä joudun koko ajan säätelemään rytmihäiriöiden takia. (Siis lääkityksen aihettama) Ja jotta mikään ei menisi hyvin, 14. viikkolla alkoi iskias vaivata, joten en voi raskausaikana tehdä juuri mitään muuta kuin levätä ja kävellä rauhallisia lenkkejä, ja sekös ottaa aivoon... [:@]

    Ja pisteeksi ii:n päälle; jokainen veskikäynti on panikointia vaikka ultrassa ja neuvolassa kaikki on ollut hyvin. Johtuneeko siitä että 10. vkolla tuli pari kertaa veristä vuotoa ja nyt koko ajan pelottaa, että milloin se taas alkaa.

    Ens viikon sunnuntaina oltais puolivälissä ja rakenneultra ois 29. pvä (sekin pelottaa), mutta toivottavasti sen jälkeen alkais pelot pikkuhiljaa hellittämään...
  2. Amaryllis Aloittelija

    Hei vaan Pieni Ihme!
     
    Mä olen myös joutunut sitä "hehkua" odottelemaan. Mulla todettiin myös raskauden alkuvaiheessa raskausdiabetes joka onneksi hoituu ruokavaliolla ja liikunnalla, eli ei aiheuta sen kummempaa päänvaivaa kuin verensokeriseurannat. Ja nyt kun verensokeriseuranta ei tunnu enää NIIN raivostuttavalta, on melkeinpä mukava olla vähän tarkemmassa seurannassa ja päästä vähän useammin kurkkimaan ultrakuvia, kun on saanut kuulla että kaikki on hyvin. Mun hehku ja onni on antanut odottaa itseään varmaan myös sen takia että olen ollut tänä vuonna tuulimunaraskauksien ja keskenmenojen ympäröimänä. Itsei en ole onneksi joutunut niistä kärsimään vaan kolme ystävääni. Se on raskasta ja jarruttaa omaa iloa. Olen luonteeltani perusoptimisti mutta raskauden suhteen olen joutunut löytämään itsestäni kaiken muun uuden ja muuttuvan lisäksi myös pessimistin. Olin jossakin vaiheessa aivan vakuuttunut että eihän tässä hyvin voi käydä! Nyt on 17 vkoa kasassa ja vauvan liikkeet tuntuvat vähän ja sitä myöten stressikin on alkanut helpottaa, päivä kerrallaan. Ehkäpä se ilo sieltä meillekin vielä hiipii [:)]. Tsemppiä!
  3. Yohanna Tuttu foorumilla

    Hypin tammikuun puolelta käymään, kun aihe liippaa läheltä (tai vierestä, itsellä ressi on lähinnä psyykkisistä syistä). Itse olen myös yleensä optimistinen, ja sitten kun kiukututtaa tms en jaksaa kauaa kieriskellä pahassa mielialassa. Testin tehtyä alkaa vasta nyt tuntumaan onnelliselta tulevan vaavin suhteen. En tiedä pelkäsikö kaikkea mahdollista alussa niin paljon, että varmuuden vuoksi ajatteli kaikkein pahinta (keskenmenoa, vaurioita yms) ettei tipu niin korkealta jos jotain sattuu. Nyt alkaa oleen jo välillä iloinenkin tulevasta naperosta ja vaatteitakin on tullut ostettua yms mitä on halvalla saanut. Vai johtuiko siitä, että kun ei ollut oikeastaan ollenkaan oireita, ettei tuntunut että on raskaana, nyt vasta kun napero potkii tuntuu realistisemmalta. Tuntui vain että kaikesta kivasta joutuu luopumaan ja siitä hyvästä vaan leviää ja paino nousee. Olen koittanut läheisille puhua tästä ahdistuksesta, mutta ei tunnu kukaan tajuavan, kun "tuo aika on niiiiin ihanaa ja onnellista, ja kasvava mahahan on niiiin ihana", ja sehän on vain luonnollista että maha kasvaa (aivan, tottakai tiedän sen mutta ahdistaa se silti, varsinkin aluksi kun näytti vaan kesäläskiltä), ja kaikki muukin ahdisti. Sitten sai tuntea syyllisyyttä kun ei tunnu siltä miltä pitäisi ja oli vain sellanen olo että on huono ihminen ja huono äiti, kun ei näe kaikkea vaaleanpunaisena ja überihanana ja halua puhua ja suunnitella vauva-juttuja taukoamatta..
     
     Älkää käsittäkö väärin, olen aina halunnut lapsia vaikkei vauvakuumetta olekaan ollut, ja tämä lapsi on toivottu ja tarkoituksella alulle laitettu. Jotenkin vain aikaisemmin kuvitteli miltä sitten tuntuu ja pettymys oli paha kun näin ei ollutkaan. Vielä kun tuntuu että muutkin syyllistävät, tai eivät ainakaan ymmärrä ja typerillä pitäisi-kommenteillaan ja vähättelyllään lisäävät omaa syyllisyyttä ("älä nyt" on myös tuttu kommentti, sillähän nämä tuntemukset muuttuvat). Eikä niitä tunteita voi pakottaakaan, ja ajattelinkin että ne tulee sitten ajan kanssa, ei ne kaikille heti tule, mutta muiden suhtautuminen on ahdistanut. Onneksi nykyään osaan puhua tunteista, vaikka useimmat eivät ymmärräkkään niin en ole ainakaan niitä murehtinut vain oman pääni sisällä. Ja onneksi pessimistisyys on jo vähentynyt.
  4. rusinapulla Vieras

    Mulla on myös ollut ala- ja ylämäkeä tän raskauden aikana...[:(] Ensin odotin kuin kuuta nousevaa sitä plussaa...Samalla sitten kauhean huono omatunto omista tuntemuksista eikä oikein ketään kelle kertoa/puhua.[&o] Odotan tosi paljon lasta ja huomaan jo nyt millasen suojeluvietin tää masu-asukas on mussa herättänyt.[:)] Mut tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa. Miehelle olen yrittänyt puhua mut se ahdistuu eikä osaa asennoitua, sen mielestä eletään tässä hetkessä jne, ja että kaikki järjestyy.[:o]
    Omien vanhempien puuttuminen on myös tullu jotenkin konkreettisemmaksi tän raskauden myötä. Ja sitten se kun miehen äiti ei yhtään ole iloinen tästä raskaudesta syö mua. Ja sitten just nää ulkonäkö-jutut...pelottaa että leviän ihan kauheeks mursuksi[&o] Ja samalla kauheen huono omatunto sellasista ajatuksista...lapsihan on ihme jo sinänsä ja pinnalliset jutut toissijaisia, mut silti ahdistaa.

    Mut kai tää tästä. Vauvaa kuitenkin rakastan jo nyt ja odotan helmikuuta.[:D]
  5. Amaryllis Aloittelija

    Meillä tuli plussa ihan yllärinä tossa kesäkuun alussa, ja kyllähän siinä meni pasmat hetkeksi ihan sekasin. Meillä on oman kodin rakentaminen aloitettu just huhtikuussa, ja puhuttiin kaikille kauheen pontevasti että ei missään nimessä tehdä lapsia tai mennä naimisiin tässä samassa rytäkässä, että nyt rakennetaan vaan ihan rauhassa ja mahdollisimman stressittömästi. Kuinkas siinä sitten kävikään... Onhan se tietysti naurettavaa, että tällainen asia pääsee aikuiset ihmiset yllättämään, ja vielä kun ei olla käytetty ehkäisyä enää pariin vuoteen. Ei olla kyllä yritetty lasta aktiivisesti, vaan yhdynnän keskeytys on toiminut meillä pari vuotta ehkäisynä, niin sen takia se varmaan pääsi yllättämään. Mä koin aluksi olevani kyllä melkosen yksin. Jos tilitin miehelle,  hänen kommentit oli hyvin musta-valkoisesti että no tehdään sitten abortti. Keskusteluinto hänen kanssaan tyrehtyi siinä kohden täysin, kunnes sitten latasin täydellä teholla kaiken mikä tuli laitojen yli [:D] kun alkoi niin ottaa päähän kun ei jaksanut/kyennyt raksalla tekemään oikeen mitään. Se teki kyllä hyvää, ja myötätuntoa ja ymmärrystä on tihkunut jonkin verran enemmän sen jälkeen. Ehkä mä vähän sorruin siihen harhakuvitelmaan, että mies voisi tietää mun nenän asennosta mitä mä ajattelen [8|] ku en aina tienny itekään. Mut ehkä mä kaipasin eniten sitä, että hänki jakais, miltä hänestä tuntui. Oon alkanu tosin ymmärtää, että hän käy omaa prosessiaan sen asian kanssa, että rakentamisen päävastuu on siirtynyt sattuneesta syystä yksin hänelle. Tää toinen "rakennusprojekti" olkoon enemmän mun heiniä.
     
    Ja sit on toi anoppi... voi jeesus [:@]... Hän kyllä stressaa mua kaikista eniten tällä hetkellä ja vie senkin vähän odottamisen ilosta mitä on herännyt. Kuten jo aikasemmassa viestissä totesin, oon joutunu odottelee hehkua ja onnea tulevaksi, ja sen vuoksi en halunnut kauheen aikasin alkaa kertoakaan sukulaisille. Vain mun sisko ja ystäväpariskunta tiesi asiasta ennen ensimmäistä ultraa. Mies hinkui jo ennen ultraa että olisi kiva kertoa molempien kotiväelle, ja annoin periksi, kun ultra kertoi, että kaikki on hyvin. Omat vanhemmat osasi suhtautua jotenkin hillitysti kun ei mekään siinä kertoessamme mitenkään älyttömästi hehkutettu. Totesivat vaan että onpa kiva, kyllä on jo ehditty vähän odotella. Appivanhemmat sitten taas ovat ihan eri maata. Mun opiskelemaan lähteminen 21-vuotiaana herätti kummastusta, että koskas ne meinaa niitä lapsia sitte tehä (tää oli apen kommentti). Nyt sit ku kerrottiin ultran jälkeen ni oli vähän kiusaantunut olo, kun anoppi vuodatti hirmusia krokotiilin kyyneleitä  ja halasi ja vaikka mitä, eikä itellä ollu yhtään niin liikuttunut olo. Tämän kaiken innon pystyin vielä sulattamaan mutta sitte paukku yli rajojen kun anoppi ei sopimisesta huolimatta voinut pitää suutaan kiinni, vaan lörpötteli vauvauutiset miehen sisaruksille. Olkoon mummo kuinka innoissaan vaan uudesta lapsenlapsesta, niin tässä kohtaa mun ymmärrys ei enää riitä!! Me oltiin sanottu että halutaan näille lähimmille ihmisille kertoa itse sitten kun meistä on hyvä hetki. Niin eikös tämä prkleen eukko menny juoruamaan ja vielä varotuksen kanssa että nämä sisarukset eivät saa sitten meille paljastaa että hän on kertonut kun hän on varma että me sitte suututaan. Tottahan asia sitten paljastui kun me kerrottiin sisaruksille ja he  tunnustivat saanensa jo kuulla ja halusivat meille sen tunnustaa kun eivät osaa näytellä yllättynyttä. Mä oon ollu anopille niin vihanen että en oikeen osaa suhtautua tällä hetkellä koko ihmiseen. On ollu sellanen olo ku ois jotain varastettu. Johtuu varmaan siitä että alkuraskauden aikana oli niin ristiriitaiset tunteet että ei oo osannu iloita. Nyt sit kun se ilo on vähän nostanut päätään niin et on halunnu alkaa muillekin kertoa, ni eikö joku ämmä ollu sen ilon sit meiltä vieny. Tapahtuneesta on jo viikkoja, ja vieläki korpee sen verran, että täytyy varmaan anopinki suuntaan puhdistella ilmoja ja ladata laitoja myöten. On nimittäin aika raskasta tää vihanpitoki.  Tällä hetkellä oon vielä niin vihanen että en keksi mitään millä hän vois selittää tai perustella asian niin että se ois ok. Mut jotenki tekee mieli ottaa asia puheeksi ja "kärventää" anoppia et se ymmärtäis ees vähä hävetä ja ettei se jäis sit kaivelee pitkiks ajoiks.
  6. corolla Tuttu foorumilla

    Amaryllis, anoppeja moneen lähtöön. Ymmärrän kyllä että sapettaa.
    Itsellä vaan sellainen tilanne, että oma anoppi kuoli viime kesänä.
    Meni tosi nopeasti vatsanalueen syöpään. Ja se oli kaikille tosi kova
    shokki. Oli vasta 58 vuotias. Meni niin nopeasti, ettei hän ehtinyt
    meidän häihin, saatikka näkemään tätä tulevaa esikoista. Ja siitä
    olen ollut todella surullinen.
     
    Suosittelen kuitenkin, kaikesta huolimatta,
    että pidät välit kunnossa. Ja voihan se olla, että anoppisi on vielä
    jossain vaiheessa korvaamaton apu, mitä tulee esim. lapsen hoitoon tms.
  7. Amaryllis Aloittelija

    Niin,
    Näinhän se on että helpommalla pääsee kun on välit kunnossa. Anoppi on iäkäskin jo, ja ehti varmaan ajatella ettei tule näkemään junioripoikansa lapsia. Kyllä me ihan väleissä ollaan aina (kohta 14 vuotta) oltu ja varmasti meilläkin/minullakin suuri suru sitten kun hänestä aika jättää. Mutta vaikka tilanteet on toisilla erilailla ja täytyisi itse muistaa että huonomminkin voisi olla niin, siitähän se on puhuttava, mikä mielessä eniten myllää... tänään...

Jaa tämä sivu