"Se Oikea"?

Mitä mieltä te olette, onko olemassa 'Se Oikea' ? Ja jos on, mistä sen tietää, kun se osuu kohdalle?

Minulla on sellainen tilanne, että ihastuin erääseen ihmiseen jo n. 10v sitten, kun tutustuin häneen. Jokin siinä vain kolahti ja olinkin pitkään häneen niin 'rakastunut' kun olla voi.

On mennyt välissä monia vuosia, enkä ole nähnyt tätä miestä varmaan viiteen vuoteen, mutta silti; nämä tunteet ja kiinnostus häntä kohtaan on ja pysyy edelleen.
Näinä vuosina on kerennyt tapahtua paljon: olen parisuhteessa, ollut jo useamman vuoden ja meillä on n.vuoden ikäinen lapsi.
Rakastuin siis nykyiseen mieheeni aikoinaan, mutta jotenkin tämä nuoruudenihastus on silti pysynyt mielessäni.

Ajattelen häntä jatkuvasti, eikä tälle tunteelle näy tulevan loppua. Missään vaiheessa elämää ei tunteet häntä kohtaan ole kokonaan kadonneet ja uskon, ettei ne myöskään tule katoamaan.

Minulla ja tällä ihastuksella oli jotain pientä juttua vuosia sitten. Vaikkemme ole nähneet, on toisinaan pidetty yhteyttä facebookin välityksellä, mutta hyvin harvakseltaan kylläkin.
Tämä mies on myös osoittanut jonkinasteista kiinnostusta minua kohtaan, mutta sen enempää en hänen tunteistaan tiedä...

Mikä ihme tässä on, että monien vuosien jälkeenkään en pysty häntä unohtamaan ja ajattelen, että meillä vielä joskus tulee olemaan jotain suurempaakin yhdessä?

Olin tästä samaisesta miehestä kiinnostunut myös silloin, kun elin edellisessä pitkäaikaisessa parisuhteessani.

Onko kyseessä tämä mystinen 'Se Oikea'?

 

[elmiina]

Minulla on jäänyt muutamakin suhde kummittelemaan kyseisellä tavalla. Yleensä kyseessä on ollut joku, johon olen ollut hyvin ihastunut/rakastunut, ja suhde on loppunut lyhyeen (pariin viikkoon tai muutamaan kuukauteen). Minusta tuntuu, että tuon tyyppisissä kokemuksissa ainakin minulla on ollut kyse enemmän siitä, että keskeneräiset asiat jäävät vaivaamaan. Se ihastuksen tunne jää päälle, kun suhde loppuu minusta liian aikaisin, ilman, että minä saan sille suhteelle kunnollista lopetusta. Järjellä ajatellen, kukaan näistä ihastuksistani ei ole ollut "se oikea" minulle, vaikka aina olen alkuun niin luullut.

Minulle "se oikea" on ihminen, jonka kanssa voin jakaa intiimeimmätkin ajatukseni. Pelot, surut. Kaikki ne ihan tyhmältä tuntuvat pikkujututkin, mitä en ole ikinä kehdannut kenellekään kertoa. Ja hän ymmärtää ja lohduttaa eikä naura minulle. Kun "se oikea" osuu kohdalle, sen tietää, sitä ei mieti, se ei vaivaa. Se ei ole mielikuvien romanssi vaan jotain paljon parempaa.

Tietty jokainen kokee parisuhteen, rakkauden, rakastumisen eri tavalla. Kukaan muu ei sinun puolestasi voi sanoa onko hän sinulle se oikea vai ei. Minulla asia on mennyt näin, ehkä siitä on sinulle apua tai eri perspektiivi, ehkä ei. Joka tapauksessa kuulostaa siltä, että kemiaa teillä on. Kuka tietää, ehkä sielunkumppanuuttakin joku päivä, mutta ajatuksella ei kannata itseään kiduttaa. Jos hän on sinulle se oikea, tulevat asiat järjestymään lopulta oikeaan suuntaan.

 

[elmiina]

Kiitos vastauksestasi. Meillä ei oikeastaan koskaan ollut mitään "suhdetta", vaan enemmänkin molemminpuolista kiinnostusta ym. Hankalaa tästä tekee se, ettei olla nähty vuosiin ja on siis vaikea sanoa, miten hyvin sopisimme toisillemme, jos joskus välillemme enemmän kehkeytyisi. Silloin kun näimme enemmän, tuntui kyllä aina, että oikeastaan kaikki jutut loksahtivat kohdalleen. Pitäisi päästä 'tutustumaan uudelleen' ja katsoa, mihin tie vie. Nykyinen suhteeni ei kuitenkaan jostain syystä tunnu oikealta ja kuten kirjoitit, niin 'sille oikealle' pystyy puhumaan kaikesta, mutta tässä suhteessa en sellaiseen pysty. Toisaalta olisi mahtavaa nähdä tulevaisuuteen ja tietää, mikä minua odottaa. :) Mutta ei tässä taida muu auttaa, kun katsella elämää päivä kerrallaan ja ottaa vastaan se, mitä annetaan. Ahdistava tämä tilanne kyllä on, kaikinpuolin. Eikä tämä ole reilua nykyistä miestäni kohtaan, kun en ole täysin läsnä, vaikka paikalla olenkin... :/

 

[JMH]

Tiedän tunteen!

Uskon, että olen nyt "sen oikean" kanssa. Tavattiin -94, eli ihan kakarana. Täytin sinä vuonna 15. Sillon kolahti nähtävästi molemmila tosi kovaa. Vietettiin yhdessä viikonloppuja muutama kuukausi. Juttu kuitenkin kaatui omaan mahdottomuuteensa. Ihan liikaa säätöä joka suuntaan molemmilla ja pitkä välimatka.

Nähtiin sen vuoden aikana muutamia kertoja ohimennen. Sitten oli taukoa -95-11 kun ei nähty ollenkaan. Facebookissa mies pyysi mua kaveriksi alkuvuodesta -10 ja vatsanpohjassa kutkutteli. Oli loppuvuodesta -10 kysellyt musta yhdeltä yhteiseltä tutulta. Mutta kun kuuli mun olevan "onnellisesti" naimisissa, niin antoi olla. Mulla taas oli monesti mielessä kysyä kuulumisia, mutta en uskaltanut. Pelkäsin sitä mihin se johtaa...

Mä olin ollut entisen mieheni kanssa lähes 15 vuotta, joista naimisissa melkein 5, kun tämä "oikea" otti muhun yhteyttä 12.2.-11. Hetkeekään en epäröinyt, kun vastasin viestiin. Alkoholillakin oli osuutta asiaan, myönnetään. Päivääkään en ole katunut. Viestiin vastaaminen oli piste avioliitolle ja meidän yhteiselämän alku. "Oikealla" ei ollut ollut ketään vakituista poikansa äidin jälkeen ja sekin suhde loppui jo 2004.

Mahdollisimman lyhyesti parin seuraavan kuukauden tapahtumat: avioero vireille 28.2.-11 ja samalla viikolla talo myyntiin. Mä hommasin epätoivosesti meille yhteistä vuokrakämppää. "Oikea" tuli työreissulta Suomeen 18.3. ja hain hänet lentokentältä. Autoon oli pakattu pieni omaisuus ja koirat. Mentiin "oikean" luo ja sinne jäin, kunnes seuraavassa kuunvaihteessa muutettiin yhteiseen kämppään. Puhuttiin puhelimessa ja kirjoteltiin 5 viikkoa ekasta yhteydenotosta eteenpäin, koska mies oli merellä. Muutaman kuvan näin sinä aikana, mutta se ei ollut edes tärkeää. Tärkeintä oli ne loputtomat keskustelut mitä niiden viikkojen aikana käytiin. 

Mulla ei exän kanssa ole lapsia, koska en koskaan niitä hänen kanssaa halunnut. "Oikealle" ilmotin heti ekalla viikolla, että on semmonen tunne, että haluan sen kanssa lapsen. Sillehän se sopi :). Nyt ollaan sitten yritetty lasta 1,5 vuotta. Viime vuoden alussa mentiin kihloihin ja syksyllä naimisiin. Mä oon sitä mieltä, että kyllä sen sitten tietää, kun "se oikea" tulee vastaan!

Tulihan melkonen kertomus :D. Sori! 

 

[JMH]

Hienoa, että teidän tarina on edennyt onnellisesti! :) Sun tekstisi sai ajattelemaan asiaa siltä kantilta, ettei tämä tilanne selviä tai muutu mihinkään suuntaan, ellen itse tee asialle jotain. Uskoisin, että olisimme olleet enemmän yhteyksissä tämän miehen kanssa, jos emme kumpikaan eläisi parisuhteessa. Miksi siis edelleen olen suhteessa, jossa ei tunnu oikealta olla? Kun voisin saada suhteen (jos en tämän kyseisen miehen kanssa, niin tulevaisuudessa jonkun), jossa voin kertoa kaikki ajatukset ääneen, mitään häpeilemättä ja tuntea itseni rakastetuksi. Se on vaan niin suuri askel otettavaksi, jo pelkästään lapsenkin takia. Mutta lopulta myös lapsella on parempi olla, kun vanhemmat voivat hyvin. Ja tässä suhteessa ei valitettavasti tunnu hyvältä, ainakaan minusta. Enkä jotenkin pysty uskomaan siihen, että miehestänikään tuntuisi sen paremmalta... -Ap

 

[Jonnukka]

Voisikohan sellaiset mahdottomat tai selvittämättä jääneet rakkaudet/ihastukset jäädä kummittelmaan mieleen? Kun ei ole koskaan saanut tietää mihin se johtaa tai jos suhde on päättynyt oudosti ja tunteet ovat kuitenkin jääneet jäljelle. Se tunne sitten elää oman pään sisällä ja suuremman merkityksen kuin mitä se oikeasti on.. Itse olen ainakin näin joskus järkeillyt asian :) Jos sellaisen ihmisen kanssa sitten päätyisikin yhteen tai olisi aikoinaan päätynyt, olisi suhde arkipäiväistynyt ja menettänyt sen hohdon ja perhoset ja sitä sitten muistelisi jotain toista ihastusta.

 

[Jonnukka]

Tosin, eihän sitä koskaan tiedä! Jotenkin vain itse yrittää järkeillä sydämen asiat..

 

[Eve79]

Mystinen se oikea.

Kerron lyhyesti omasta kokemuksesta. Olin ex.n kanssa monta vuotta ja alusta pitäen tuntui että jotain puuttui. Lasta en hänen kanssa olisi ikinä halunnut. Pahin tulee tässä, hän on narsisti ja pahimmasta päästä. Menetin kaiken mutta se oli sen hinta että pääsi hänestä eroon.
Kavereilleni vannoin että tulen olemaan yksin loppu elämäni. En enää ikinä halua kokea niitä asioita mitä ex teki. Ajatuksissa oli vain se että kaikki miehet on p....ja.
Oltuani reilun vuoden yksin,ystävät kutsuivat minut heille viime syksynä iltaa istumaan. Ajattelin että en lähde, ei ollut fiilistä. Lähdin kuitenkin ja siellä hän sitten oli. Se oikea, sielunkumppani! Tunne oli alusta pitäen jotain käsittämätöntä. Olimme kuulleet ystäviltä jotain toisistamme, mutta silloin tapasimme ensimmäisen kerran.
Kirjaimellisesti se oli rakautta ensi silmäyksellä. Itseäni alussa vähän "pelotti", mutta raukkaus on vahva asia, voittaa pelot ja muut kamaluudet menneisyydestä. Oli myös heti selvä että haluamme lapsia. Joita kumpikaan ei aikaisemmin ole halunnut.
Me molemmat luulimme ettei sitä oikeaa ole olemassa, voin taata että jokaiselle se oikea on jossain. Itse odotin sitä oikee 33 vuotta. Tunne sisimmässä kun rakkaansa näkee tai häntä ajattelee, se hyvän olon, turvallisuus ja onnen tunne tuntuu kihelmöintinä jalkapohjissa asti.
Joulukuussa menimme kihloihin, syksyllä on häät ja toivotaan että esikoinen saisi alkunsa lähiaikoina.

Voin vain kertoa sen, kun sen oikean kohtaa, sitä tunnetta ei voi olla huomaamatta ja varsinkin kun se on molemmin puolista. Se oikea tulee vastaan silloin kun vähiten osaa odottaa.
Kun sen oikean tapaa, asiat vain menee itsestään, eikä ole sitä "väkisin" puurtamista suhteen eteen.