Saako äiti olla masentunut?
- Ketjun aloittaja Momofone
- Aloituspäivämäärä
Se ei saisi olla, mutta ainakin itselläni se on hyvin paljon ollut sitä. "Äidin on pakko jaksaa." Se siinä itselläni se isoin ongelma on. Kun olisi (muka) pakko. Lapsi ja koti pitää hoitaa. Ja on vielä tosi vaikea myöntää että nyt ei jaksa ja pyytää apua. Osittain se kyllä tulee itselläni siitä että mies on ollut pitkään sairas. (Siis sairaampi kuin itse olen.) Joten kyllä minun pitää arki pyörittää, kun olen se "terve". Äidin pää nyt vaan ei saa (muka) hajota, kun kuka sitten hoitaa lapsen. Olkaa ihmiset rakkaat viisaampia ja antakaa itsellenne lupa olla jaksamatta. Heikkouden myöntäminen on joskus iso vahvuus.
Valitettavan paljon kuulee vanhemmilta äideiltä "ei sillonkaan mitään apuja ollut, piti vaan yksin tehä kaikki" tai "on sitä ennenki jaksettu ni miksei muka nykyään jakseta".. se tuntuu pahalta kuulla tuollasta. Myös mulle on sanottu noin. Sen takia en viitti kellekkään kertoakkaan jos meillä käy siivooja tai vien lapsen hoitoon vaikka ite oon kotona.. parempi olla hiljaa.
Ullmaij
Satasella mukana keskusteluissa
Kuka uskaltaa kertoa olevansa masentunut? Mun yksinhuoltaja tuttavalta uhattiin ottaa toinen lapsista huostaan koska äiti oli/on masentunut ja EREHTYI OLEMAAN AVOIN JA HAKI APUA LASTENSUOJELU LTA. Mitään outoa ei perheessä ollut. Reippaat ja mukavat, hyvin kasvatetut lapset. Masentui kun mies löysi uuden 23-vuotiaan pimun itselleen kun tämä masentunut äiti (joka ei siis silloin ollut masentunut) synnytti heidän toisen lapsen. Mies ei suostu tapaamaan lapsiaan kun lapset eivät kuulema sovi heidän, siis hänen ja hänen uuden naisensa elämään. Otetaan huomioon että mies on varsin varakas 45-vuotias ja uusi rakas on 23, joten he eivät kuulema vielä ole perustamassa perhettä johon lapset kuuluisi... Ensin pitää matkustella ja nähdä maailmaa. Jeesus mitä PASKAA jos rumasti sanon. Tämä jätetty nainen oli tyylikäs ja kaunis 39-vuotias ja viimeisillään rakskaana, kun sai asiasta tietää. Nyt hyvä kun jaksaa suihkussa käydä. Autan minkä omalta perheeltäni ehdin häntä koti töissä ja olen lasten kanssa jotta saisi edes hetken hengähtää.
Masennus on nykyään valitettavan yleistä. Kysyttäessä että saako äiti olla masentunut niin vastaan että ei.
Mutta niitä masentuneita äitejä ja isiä löytyy varmasti ja paljon! Omastakin lähipiiristä niitä löytyy riittävästi.. parasta olisi että ihmiset jotka huomaavat itsessään masentumisen merkkejä puuttuisivat siihen omaan tilanteeseensa ajoissa. Ja hakisivat apua itselleen (ja perheelleen) ajoissa.
Nykyään kun kaiken pitää olla niin vimpan päälle ulkonäkö, koti, ruoka, menot ym. Niin vähemmästäkin ihmiset väsyy. Itselläni on kolme pientä lasta ja oman jaksamisen kannalta olen nähnyt parhaaksi että isommat käy hoidossa kun olen vauvan kanssa kotona. Ja juu, siivotaan kun siivotaan.. se ei oo nyt päällimmäisenä asiana elämässä. Kunhan selvitään tää pikkulapsivaihe niin sit voi taas elää vähän enempi vimpan päälle, mut ei nyt. En jaksais.
Mikään tabu tää asia ei enää mun mielestä ole, masennusta on niin paljon ja useimmat ihmiset onneks pystyy myöntämään kysyttäessä sen et aina ei oo elämä ihan niin hyvin kulkenu kun ois voinu kulkea.
Mutta niitä masentuneita äitejä ja isiä löytyy varmasti ja paljon! Omastakin lähipiiristä niitä löytyy riittävästi.. parasta olisi että ihmiset jotka huomaavat itsessään masentumisen merkkejä puuttuisivat siihen omaan tilanteeseensa ajoissa. Ja hakisivat apua itselleen (ja perheelleen) ajoissa.
Nykyään kun kaiken pitää olla niin vimpan päälle ulkonäkö, koti, ruoka, menot ym. Niin vähemmästäkin ihmiset väsyy. Itselläni on kolme pientä lasta ja oman jaksamisen kannalta olen nähnyt parhaaksi että isommat käy hoidossa kun olen vauvan kanssa kotona. Ja juu, siivotaan kun siivotaan.. se ei oo nyt päällimmäisenä asiana elämässä. Kunhan selvitään tää pikkulapsivaihe niin sit voi taas elää vähän enempi vimpan päälle, mut ei nyt. En jaksais.
Mikään tabu tää asia ei enää mun mielestä ole, masennusta on niin paljon ja useimmat ihmiset onneks pystyy myöntämään kysyttäessä sen et aina ei oo elämä ihan niin hyvin kulkenu kun ois voinu kulkea.
Kurjaa että on noin ikäviä kokemuskia lastensuojelusta.
Muutenkin kuulostaa todella kurjalta kokemukselta, paljon voimia tuttavallesi. Minä uskallan (nykyisin) kertoa olevani masentunut. Olemme myös lastensuojelun asiakkaita. Meille on monesti sanottu että lapsen huostaanotto on viimeinen keino ja ensisijaisesti autetaan ettei sitä tarvitsisi tehdä. Ja niin meitä autetaankin. Uskon ja toivon ettei täältä foorumiltakaan kukaan lähde kiljuen karkuun siksi ettei admin jaksanut kohtuuttoman raskasta tilannetta masentumatta. 
Meistä tuli myös nyt lastensuojelun asiakkaita. Toisalta vähän pelottavalta se kuulostaa ku sanotaan että on lastensuojelun asiakas. Automaattisesti tulee mieleen huostaanotto, vaikka niin ei oliskaan! Mutta joka tapauksessa eilen kävi sos.työntekijä ja perhetyöntekijä kotikäynnillä, ja perhetyöntekijä alottaa meillä säännöllisesti kotikäynnit. Hän siis on vauvan kans (ikää nyt 7vko), jotta saan hetken omaa aikaa. Esikoinen (2,5v) on osa-aikasessa hoidossa, ja tämä on aika ehdotonta nyt tällä hetkellä oman jaksamisen takia. Mies tekee reissuhommaa ja on aina ma-pe pois, joten koti, lapset ja kaikki muu on yksistään mun harteilla viikot. Tämä syö voimia kyllä aika helkkaristi. Ja varsinkin illat on raskaita.
Mutta onneks mies on ihana, ymmärtää hyvin mun tilanteen (on nähnyt jo aikasemmin mun masennuksen uusiutumisen ja ollu rinnalla koko 3v psykoterpian ajan), ja auttaa paljon aina ku on kotona.
Uskon että ku saan nyt vähän ajatuksia purettua, käyn siis psyk.hoitajan luona kerran vkossa, ja voimia kerättyä niin tästä selvitään hyvin. Ja ei, minä en ole koskaan hävenny myöntää, että oon sairastanu masennuksen. Enkä myöskään häpeä tunnustaa että se on uusiutunu. Tällä hetkellä pientä häpeää kyllä aiheuttaa se, että olen halunnut lapsia, enkä nyt jaksakkaan olla heidän kans koko ajan..
Mutta onneks mies on ihana, ymmärtää hyvin mun tilanteen (on nähnyt jo aikasemmin mun masennuksen uusiutumisen ja ollu rinnalla koko 3v psykoterpian ajan), ja auttaa paljon aina ku on kotona.
Uskon että ku saan nyt vähän ajatuksia purettua, käyn siis psyk.hoitajan luona kerran vkossa, ja voimia kerättyä niin tästä selvitään hyvin. Ja ei, minä en ole koskaan hävenny myöntää, että oon sairastanu masennuksen. Enkä myöskään häpeä tunnustaa että se on uusiutunu. Tällä hetkellä pientä häpeää kyllä aiheuttaa se, että olen halunnut lapsia, enkä nyt jaksakkaan olla heidän kans koko ajan..
Ullmaij
Satasella mukana keskusteluissa
Hänen tilanteensa oli sen verran hankala, että nuotimman kohdalla jouduttiin kuulema miettimään sijoittamista. On sitten tyytynyt esittämään iloista yksinhuoltajaa, jotta hänen lastaan ei vietäisi. Olen yrittänyt saada häntä hakemaan apua. Pakottanut tyttöjen kanssa ulos syömään olemalla lapsenvahtina.
Tapasi hän tuossa oikein mukavan oloisen miehenkin (eronnut ja itsellään lapsia, joista yhden täyspäiväinen huoltaja) Mies on aivan ilmiömäinen lasten kanssa. Työskentelee päiväkodinjihtajana, mutta tuntuu että ystäväni ei pääse eroon huonommuudentunteestaan.
Silloin kun hänen miehensä löysi uuden itseään puolet nuoremman mimmin ja alkoi elää uudelleen omaa nuoruuttaan. Minä näin kyllä että hän ei aidon rakastunut ollut vaan lähinnä sen vapauden tunteen ja uudelleen aloittamisen huuman ajama. Ihmisraato hyi, halveksun hänen tekoaan. Jättää nyt perheensä ja vielä raskaana oleva vaimo. Vain kun oma menojalka vipqttaa. Soittaa välillä lapsille, niin muistaa mainostaa exälleen kuinka ihanaa kun ei tarvitse tehdä kotitöitä. Tämä uus nainen tekee kaiken hänen puolestaan. Ei voi vain myöntää kaipaansa takaisin, in alkanut juoda eikä kovin rakastavasti kohtele tätä uutta naistaan, vaikka jo vuosia ovat olleet yhdessä. Huonosti tulee käymään.
Mutta ystäväni on saatava apua ilman uhkailua ja pelkoa. Etsikin hänelle hyvän yksityisen psykiatrin joka voisi auttaa.
Tapasi hän tuossa oikein mukavan oloisen miehenkin (eronnut ja itsellään lapsia, joista yhden täyspäiväinen huoltaja) Mies on aivan ilmiömäinen lasten kanssa. Työskentelee päiväkodinjihtajana, mutta tuntuu että ystäväni ei pääse eroon huonommuudentunteestaan.
Silloin kun hänen miehensä löysi uuden itseään puolet nuoremman mimmin ja alkoi elää uudelleen omaa nuoruuttaan. Minä näin kyllä että hän ei aidon rakastunut ollut vaan lähinnä sen vapauden tunteen ja uudelleen aloittamisen huuman ajama. Ihmisraato hyi, halveksun hänen tekoaan. Jättää nyt perheensä ja vielä raskaana oleva vaimo. Vain kun oma menojalka vipqttaa. Soittaa välillä lapsille, niin muistaa mainostaa exälleen kuinka ihanaa kun ei tarvitse tehdä kotitöitä. Tämä uus nainen tekee kaiken hänen puolestaan. Ei voi vain myöntää kaipaansa takaisin, in alkanut juoda eikä kovin rakastavasti kohtele tätä uutta naistaan, vaikka jo vuosia ovat olleet yhdessä. Huonosti tulee käymään.
Mutta ystäväni on saatava apua ilman uhkailua ja pelkoa. Etsikin hänelle hyvän yksityisen psykiatrin joka voisi auttaa.
marinellahi83, tiedän tuon tunteen. Itseänikin pelotti tolkuttomasti kun tehtiin neuvolassa yhdessä lastensuojeluilmoitus. Lastensuojelu kalskahtaa pelottavalle. Mitään kamalaa ei kuitenkaan ole tapahtunut. :) Toivottavasti teille on apua perhetyöntekijästä ja psyk. hoitajasta. Ihanaa että miehesi ymmärtää noin hyvin tilanteen.
Ullmaij, todella surullista että joutuu esittämään että kaikki on hyvin. Mielestäni siellä on virkailija toiminut väärin jos ei sieltä saanut mitään oikeaa apua. Tosi hienoa että autat ystävääsi. Toivottavasti hän selviää raskaiden kokemusten yli.
Ullmaij, todella surullista että joutuu esittämään että kaikki on hyvin. Mielestäni siellä on virkailija toiminut väärin jos ei sieltä saanut mitään oikeaa apua.
Tosi hienoa että autat ystävääsi. Toivottavasti hän selviää raskaiden kokemusten yli.
MariQ
Sukkela juttelija
Minä olen onnellinen lasun asiakkuudesta. Ollaan edelleen vaikka asiakkuus alkoi ex miehen ”takia” mutta toki minä sitten oon siinä vaiheessa jo ollut tosi väsynyt ja juu masennuskin diagnosoitu ym tässä diagnoosit vaa lisääntyy .
On se surullista jos lasu on mörkö ja toki uskon että tässäkin eroja. Meillä on kaksi hienoa perhetyöntekijää ja sosiaalitt jonka kanssa on suorat välit ja sanonut että aina jos tarvitaan vaikka jonkin ajan kiirehtimistä ym niin häneen yhteys. Ollaan saatu paljon apua ja jopa taloudellista helpotusta koska lastensuojelunasiakkuus avaa lapsien tukemiselle tien myös taloudellisesti vaikka muuten emme ole esim toimeentulotuki asiakkaita.
Mutta alkup kyssäristä. Saahan äiti maaentua sehän on sairaus. Mutta kukaan ei tähän suohon tahalleen halua joten toivon että mahdollisimman moni saa apua ennenkuin masentuu
On se surullista jos lasu on mörkö ja toki uskon että tässäkin eroja. Meillä on kaksi hienoa perhetyöntekijää ja sosiaalitt jonka kanssa on suorat välit ja sanonut että aina jos tarvitaan vaikka jonkin ajan kiirehtimistä ym niin häneen yhteys. Ollaan saatu paljon apua ja jopa taloudellista helpotusta koska lastensuojelunasiakkuus avaa lapsien tukemiselle tien myös taloudellisesti vaikka muuten emme ole esim toimeentulotuki asiakkaita.
Mutta alkup kyssäristä. Saahan äiti maaentua sehän on sairaus. Mutta kukaan ei tähän suohon tahalleen halua joten toivon että mahdollisimman moni saa apua ennenkuin masentuu
Totta kai äiti saa olla masentunut. Äiditkin on ihmisiä ja on vain inhimillistä masentua jos elämä kuormittaa liikaa. Onneksi myös apua saa nykyisin eikä aina vain tuomita.
Tämä on kyllä todella paljon vaadittu. Yleensä ihmiset ei huomaa masennusta ennen kuin on jo masentunut. Eikä välttämättä vielä sittenkään. Ihmiset ei jotenkin halua myöntää itselleen olevansa masentunut. Minullakin kesti todella kauan myöntää että jotain olisi vialla enkä ole surullinen vain vaikean elämäntilanteen vuoksi. Monilla kestää varmaan vielä pidempään, kun minulle sanottiin että onneksi olen liikkeellä hyvissä ajoin. Se hyvissä ajoin tarkoitti juuri ennen kuin dissosiaatiohäiriöni laukesi ja levisi käsiin eli minulla meni siinä kohtaa oikeastaan jo todella huonosti. Eikä sitä apua edes oikein saa ajoissa, vaikka sitä hakisikin. Ei ihminen joka on "melkein masentunut" saa hoitoa. No ainakaan ellei ole valmis maksamaan yksityiselle puolelle eikä kaikilla ole siihen varaa. Ja loppujen lopuksi vaikka nyt saisikin apua ajoissa, sekään ei välttämättä auta. Joskus ihmisten elämä on niin raskasta että homma leviää käsiin vaikka mitä tekisi. Sieltä pohjalta on sitten vain noustava.
Tämä on kyllä todella paljon vaadittu. Yleensä ihmiset ei huomaa masennusta ennen kuin on jo masentunut. Eikä välttämättä vielä sittenkään. Ihmiset ei jotenkin halua myöntää itselleen olevansa masentunut. Minullakin kesti todella kauan myöntää että jotain olisi vialla enkä ole surullinen vain vaikean elämäntilanteen vuoksi. Monilla kestää varmaan vielä pidempään, kun minulle sanottiin että onneksi olen liikkeellä hyvissä ajoin. Se hyvissä ajoin tarkoitti juuri ennen kuin dissosiaatiohäiriöni laukesi ja levisi käsiin eli minulla meni siinä kohtaa oikeastaan jo todella huonosti. Eikä sitä apua edes oikein saa ajoissa, vaikka sitä hakisikin. Ei ihminen joka on "melkein masentunut" saa hoitoa. No ainakaan ellei ole valmis maksamaan yksityiselle puolelle eikä kaikilla ole siihen varaa. Ja loppujen lopuksi vaikka nyt saisikin apua ajoissa, sekään ei välttämättä auta. Joskus ihmisten elämä on niin raskasta että homma leviää käsiin vaikka mitä tekisi. Sieltä pohjalta on sitten vain noustava.
Mä jotenkin arvasin että mun tekstiä lainataan. Oon hoitoalalla töissä niin perspektiivi tähän masennus asiaan on aika laaja. Mielestäni?. Kirjotin vain aika suppean vastauksen joka sisälsi vain minun oman mielipiteeni asiasta.
Tottakai äidit voi olla masentuneita. Ei mullakaan aina huippupäiviä oo. Mutta onko se äidin masennus lapsen/perheen etu? Mä vaan toivon sitä et vaikka läheiset huomais auttaa ja ohjata äitiä/isiä tarvittavan avun piiriin ennenku tilanne ihan riistäytyy käsistä.
Tottakai äidit voi olla masentuneita. Ei mullakaan aina huippupäiviä oo. Mutta onko se äidin masennus lapsen/perheen etu? Mä vaan toivon sitä et vaikka läheiset huomais auttaa ja ohjata äitiä/isiä tarvittavan avun piiriin ennenku tilanne ihan riistäytyy käsistä.
Mie olin vuosia sitten masentunut. Terveydenhoitoalalla olevat vanhempani eikä psykologi siskoni huomanneet mitään. Eivät edes uskoneet kun kerroin diagnoosista. Ei se minusta näkynyt.
Ja mitä tulee niihin masennuksen syihin niin masentua voi vaikka elämässä olisi kaikki lähtökohtaisesti kunnossa. Meillä ei ollut taloudellisia tai muitakaan ongelmia kun masennukseni puhkesi. Meillä oli kaksi pientä lasta joista toinen oli pahasti allerginen ja sairasti refluksitautia. Kun se pahin soppa ja yövalvomiset oli ohi mie sairastuin.
Nyt vuosia myöhemmin osaan kiinnittää huomiota hälyttäviin oireisiin ja puuttua asiaan ajoissa. Osaan myös olla kovin paljon armollisempi itselleni. Tähän tosin on vaikuttanut moni muukin elämässä eteen tullut tapahtuma (mm keskenmenot).
SuperTaateli
Keskustelujen kuninkuusravaaja
Heinäkuunmammat 2015
Toukomammat 2017
Huhtikuiset 2023
Toukokuiset 2023
Kerro ihmeessä vinkkejä joilla ajoissa hoitoon hakeutuminen onnistuu. Kuten edellinenkin sanoi , "melkein masentunu" harvemmin saa hoitoa ainakaan julkisella ..
Ite sairastuin masennukseen syksyllä, vuosia sitte, ja vasta keväällä mun perhe huomas että kaikki ei oo kunnossa. Sillon olinki jo itsetuhonen josta porukat huomaski mun olotilan. Opiskelin sillon lähihoitajaks :) parannuin ja alotin työt. Muutaman vuoden päästä alotin sairaanhoitaja-opinnot ja taas kesken opiskelun, sairastuin uudestaan, tällä kertaa vähän pahemmin, vaikka itsetuhonen en enää ollukkaan. Ja nyt taas 8v jälkeen, masennus uusiutu. Hoitoalalla siis ittekki, onneks nyt tällä kertaa osasin hakea ajoissa apua.
Itellä masennuksiin selvästi vaikuttaa stressi ja unettomuus. Esikoisen aikaan unettomuus oli aivan järkyttävää tytön refluksin ja oman vähäsen estrogeenin takia. Toisen lapsen raskausaikana unettomuus alko taas ja heti se kostautuu. Tällä kertaa vaan ei enää lepäilyt ja nukkumiset onnistu helposti ku on reilu 2v taapero kaikessa mukana.
Onneks nyt tosiaan tajusin hakea apua suht ajoissa, toki olisin saanu tehä sitä vielä aikasemmin, mutta jostain syystä vaan ei "jaksanu"/pystyny. Enkä oikeestaan edes tajunnu että olin masentunu, koska nyt se oireili aivan toisella tapaa mitä se on mulla aikasemmin oireillu!
Itellä masennuksiin selvästi vaikuttaa stressi ja unettomuus. Esikoisen aikaan unettomuus oli aivan järkyttävää tytön refluksin ja oman vähäsen estrogeenin takia. Toisen lapsen raskausaikana unettomuus alko taas ja heti se kostautuu. Tällä kertaa vaan ei enää lepäilyt ja nukkumiset onnistu helposti ku on reilu 2v taapero kaikessa mukana.
Onneks nyt tosiaan tajusin hakea apua suht ajoissa, toki olisin saanu tehä sitä vielä aikasemmin, mutta jostain syystä vaan ei "jaksanu"/pystyny. Enkä oikeestaan edes tajunnu että olin masentunu, koska nyt se oireili aivan toisella tapaa mitä se on mulla aikasemmin oireillu!
MariQ
Sukkela juttelija
Sepä kun ei lupia kysele, se masennus . Eihän sitä sais ,pitää olla ahkera j tuottelias ja jakSava eihän siinä masentua passaa.
Itse oon ollut aina liian terve mun pääasiallisessa kotikaupungissa . Vuoden keikka muualla ja siellä hakeutuminen saamaan apua poiki mulle viimein, vuosien tempoilun jälkeen, lääkärinlausunnon jolla terapiaan pääsen. Ei auttanut mua vaikka kuin ajoissa hain apua, siis silloin kun itse tajusin.
Ei sitä sais olla vaan minkäs tekee kun mieli ei vaan enää kanna?
Itse oon ollut aina liian terve mun pääasiallisessa kotikaupungissa . Vuoden keikka muualla ja siellä hakeutuminen saamaan apua poiki mulle viimein, vuosien tempoilun jälkeen, lääkärinlausunnon jolla terapiaan pääsen. Ei auttanut mua vaikka kuin ajoissa hain apua, siis silloin kun itse tajusin.
Ei sitä sais olla vaan minkäs tekee kun mieli ei vaan enää kanna?
Tietenkään vanhemman masennus ei ole hyväksi perheelle. Ja on surullista että niin monet masentuu ja apua on vaikea saada. Itse en tuomitsisi (enkä siis väitä että sinä olet tuomitsemassa) äitiä siitä että masentuu. Mutta masentuneen äidin tulisi hakea apua että saisi taas itsensä kuntoon.
Omasta kokemuksesta voin sanoa että sen masennuksen huomaaminen on todella vaikeaa. Itse kävin miehen ensimmäisen syövän aikaan juttelemassa syöpäosaston psykologin kanssa. Hän taisi nähdä jotain, mitä minä tai kukaan läheiseni ei nähnyt. Hän sanoi että tarvitsisin apua enemmänkin. Itse en sitä uskonut, enhän minä masentunut ollut. Minulla oli vain vähän raskasta. Mukamas. Vuotta myöhemmin (miehen masentumisen ja uuden syövän löytymisen jälkeen) sitten hakeuduin psykiatrian polille hoitoon paljon huonommassa kunnossa. Nyt teen kaikkeni toipuakseni. Mieheni taas haki apua suht ajoissa. Mutta pyörät pyörivät niin hitaasti ja masennus paheni niin nopeasti että hän ehti romahtaa todella huonoon kuntoon ennen kun sitä apua sai.
MariQ
Sukkela juttelija
se ON vaikeaa. Kun tiettyyn pisteeseen saakka pystyy korjaamaan itse notkahduksia ja selittämään että kyllä tämä tästä ja eihän tässä mitään, on vaan juu vähän raskasta.Eikä tunnusta ees itselle, että niinä hetkinä kun kukaan ei katso sua ,niin voimat valuu kuoppaan ja haluisit luovuttaa, mutta sitten taas kun oot jonkun kanssa tekemisissä,keräät itsesi ja kukaan ei taaskaan tajua sun olotilaa.
sen totuuden näkeminen on vaikeaa!
sen totuuden näkeminen on vaikeaa!