Saada lapsia vai ei??

P

Peloissaan92

Vasta-alkaja
Olen 32 vuotias ja täysin hukassa haluanko lapsia. Asia ahdistaa ja itkettää kun en tiedä mitä tehdä. Olen itse sellainen että tykkään nukkua pitkään, ja tehdä vapaa-ajalla asioita joista nautin. Lapsen saanti vaikuttaisi kovasti elämään. Haluaisinkin kuulla ihmisiltä jotka ovat myös olleet asian kanssa hukassa, että mihin päätökseen päädyitte ja miksi? Kadutko? Haluaisin jotenkin saada selkeyden omiin ajatuksiini, varsinkin kun olin hetki sitten valmis lopettamaan ehkäisyn ja yrittämään lasta, mutta ennenkuin kerkesin sain paniikki kohtauksen erää hetken jälkeen, että jos olisin tullut raskaaksi ja itkin etten ole valmis en halua ja viikon päästä mietin taas positiivisemmin ja nyt taas ihan hukassa
 
Lähtökohtaisesti sen enempää taustoja tietämättä, vastaan ”kyllä”.

Itseä mietitytti muun muassa kropan ”pilalle meneminen” ja se, kun tykkään olla spontaani niin mites sitten kun on lapset?
Ehkäisynä käytin kuparikierukkaa, joten oma hormonitoiminta sai jyllätä, kunnes tulin siihen tulokseen, etten ikinä voi olla onnellinen ennen kuin olen pari lasta pyöräyttänyt maailmaan. Mutta vain sillä ehdolla, että saan olla kotiäiti.

Ei ole kaduttanut tippaakaan. Oma aika on tietysti vähentynyt huomattavasti, mutta toisaalta nykyään nautin eniten lasteni kanssa touhuamisesta. Tiivistettynä, muutokseen kyllä sopeutuu, mikäli on hyvä asenne.
 
Minä olin 32, kun sain yllättäen tietää olevani raskaana. Rakastin elämässäni sitä, että sain nukkua ja urheilla, kun halusin. Tykkäsin tulla töistä yksin hiljaiseen ja siistiin kotiin ja ylipäätään elää itselleni.

Pöydällä oli myös vaihtoehto keskeyttämisestä ja varasin ajan lääkärille keskeytysluvan hakemiseen ja sen selvittämiseen, että kuinka pitkällä raskaus on. Lääkäriin mennessäni olin jo kaksi viikkoa pohtinut asiaa yksin ja yhdessä miesystäväni kanssa. Lääkärien puhuessa sydämen sykkeestä ultratessaan, tiesin tarkkaan mitä teen. Noustuani pediltä kerroin etten tarvitse lupaa. Ja voin kertoa, että tein siinä hetkessä elämäni parhaan päätöksen.

Lapsi on kohta 2-vuotias ja joka ikinen päivä (myös niinä päivinä, kun en ole saanut nukuttua ja kaikki on yhtä kaaosta) mietin, että kuinka me olemme saaneet aikaan jotain niin ihanaa ja kuinka ketään ihmistä voi maailmassa rakastaa niin paljon! En vaihtaisi päivääkään, vaikka olin niitä harvoja, joilla meni raskausaika ja synnytys aivan päin prinkkalaa eivätkä kaikki vauriot korjaudu koskaan.

Eli vaikka olisi ihminen, joka elää itselleen, eikä erityisemmin välitä lapsista, voi se maailman napa muuttaa paikkaa. Itselläni hävisivät kaikki olemassaolon kriisit ja vaikka en elä helpointa aikaa elämässäni niin tämä on silti onnellisinta. ❤️ Ennen lapsen saamista pystyy kuvittelemaan vain sen mitä menettää, mutta ei pysty kuvittelemaan sitä mitä saa tilalle, koska siitä ei vielä ole kokemusta.
 
Mietin pitkään lasten hankkimista, ja ensimmäisen jälkeen mietin pitkään haluanko toisenkin. Nyt meillä on kaksi lasta ja se riittää; jos haluamme joskus enemmän, alamme sijaisperheeksi.

Mielestäni silloin, kun ei millään osaa valita vaikka kuinka miettisi, yleensä se johtuu siitä, että molemmat vaihtoehdot ovat hyviä. Rakastan lapsiani, mutta uskon että olisin aika lailla yhtä onnellinen ilmankin. Ilman lapsia olisi rahaa ja aikaa matkustella, voisin tehdä vapaaehtoistyötä, muuttaa vähäksi aikaa ulkomaille ja olla enemmän mieheni ja ystävieni kanssa. Molemmat vaihtoehdot mahdollistavat aivan ihanan onnellisen elämän eikä kumpikaan ole väärä valinta.

Pelkojen sijaan suosittelisin miettimään, mikä lapsen elämässä sinua kiinnostaa ja mitä haluaisit lapsen kanssa tehdä. Se uneton vauva-aika on lyhyt. Olisiko sinusta kivaa laittaa lapsen kanssa ruokaa, retkeillä, luistella, tehdä läksyjä, piirtää, jutella automatkoilla liikennesäännöistä jne. Millainen perhe haluaisit, että olette, ja millainen vanhempi haluaisit olla? Liian moni ajattelee lasten suhteen lähinnä sitä että vauvat ja lapset ovat söpöjä, mutta oikeasti lapset ovat ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen niinkuin me muutkin, vähän vain vähemmän omatoimisia. Mieti sekä omia haaveitasi että millaista elämä realistisesti olisi. Ei kannata valita sillä perusteella mitä pelkäät ja haluat välttää, vaan millainen elämä tuntuisi hyvältä ja omalta.
 
Mä luulen, että täältä saat vain kokemuksia, kun on päädytty siihen, että lapsia halutaan. En ainakaan usko, että kukaan vapaaehtoisesti lapseton täällä pyörii.
@MellieMal antoi tosi hyviä pointteja, joita kannattaa miettiä. Tuo on vaikea päätös, kun mitään kultaista keskitietä ei ole, vaan on joko ei tai kyllä. Molemmat vaihtoehdot voivat olla ihan yhtä hyviä. Lapsen myötä menettää hyviä asioita, mutta myös saa uusia hyviä asioita elämäänsä. Asiasta voisi varmaan käydä juttelemassakin esim perheneuvonnan kautta asiantuntijan kanssa.😊
 
Täällä 32v äiti 9kk lapselle 🙋🏼‍♀️ Tiedän tuon epävarman tunteen kun elämä on jo "kunnossa" ja vaikka itsellä oli paljon ollut lapsia ympärillä ja kokemusta lapsista, niin en tajunnut miten en tiennytkään mitä se oikeasti on lapsen kanssa ennen kuin sen oman sai. Nyt täytyy sanoa että jopa kaduttaa ettei annettu tilaa biologisellekin lapselle aikaisemmin. Entiselle minälleni kuvailisin, että lapsen kanssa elämä on jotenkin täydempää. Luulin tehneeni ja kokeneeni paljon, mutta viimeiset 1,5v on tuoneet niin paljon kaikenlaista uutta.
 
Päätin jo nuorena, että jonakin päivänä minusta tulee äiti. En tosin ikinä ole ollut varsinaisesti mikään äitityyppi, en itse asiassa nuorempana edes pitänyt lapsista. Jälkikäteen ajateltuna luulisin sen johtuneen siitä, etten osannut olla heidän kanssaan, en tiennyt, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä ja miten heihin pitäisi suhtautua. En ollut lasten kanssa tekemisissäkään juuri lainkaan missään. Elin lähinnä itselleni ja nautin totta kai vapaudesta tehdä mitä ja milloin vain. Lemmikkejä minulla toki oli vuosien varrella useampia, joten en nyt aivan täysin vapaa ollut yhtäkkiä lähtemään johonkin, mutta tavallaan kuitenkin, onhan esim. koira helppo viedä johonkin hoitoon.

Sitten se kuuluisa biologinen kello alkoi kumista aika äänekkäästi siinä neljänkympin korvilla, ja oli kyllä hilkulla, etten jäänyt kokonaan lapsettomaksi. Sitäkin olen jälkeen päin miettinyt, että en todellakaan olisi tiennyt, mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos ei lasta olisi elämääni tullutkaan, ja olisin ehkä elänytkin elämäni loppuun asti ihan tyytyväisenä. Nyt tietenkin kun tiedän, mitä on olla äiti, olen kiitollinen siitä, että sain tämän kunnian kokea.

Olen ajatellut, että jos jokin tällainen asia mietityttää ankarasti paniikkiin asti, silloin se pitäisi toteuttaa silloin kun siihen on mahdollisuus. Jotenkin tuntuu, että enemmän sitä katuisi, ettei antanut itselleen mahdollisuutta kokea vanhemmuutta. On eri asia olla täysin varma siitä, ettei ikinä halua lapsia, silloin niitä ei tietenkään kannata elämäänsä hankkia, mutta jos sitä täyttä varmuutta ei ole, niin kyllä minä senkin kortin katsoisin. Raskausaika kasvattaa jo itsessään äitiä (ja myös puolisoa, jos sellainen mukana on) tehtäväänsä ja muokkaa äidin kehoa ja mieltä vauvan syntymään ja sen jälkeiseen elämään. Pikkulapsiaika on kuitenkin aika lyhyt ihmiselämän mittakaavassa, ja sitä omaa aikaa ja vapautta tulee sitten myöhemmin taas uudelleen, kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy. Päivä kerrallaan elellään :)

Itse olen kasvanut lapsen myötä myös ihmisenä, ja joutunut opettelemaan liudan asioita, joita en olisi itselleni eläessäni koskaan oppinut, eikä olisi edes tarvinnut. En ole juurikaan haikaillut aiemman elämäni vapauden perään, vaan kaikista vaikeuksista huolimatta olen nauttinut äitiydestä ja sen tuomista ilon aiheista. Nyt kun lapsi on jo vähän isompi, hänen kanssaan on mukavaa tehdä erilaisia juttuja. Totta kai hankaliakin jaksoja aina tulee, mutta niistä selvitään kuitenkin eteen päin. Lapsen kehitystä on hienoa seurata alusta asti <3
 
Tämä on kyllä niin valtavan iso kysymys jonka ääreen kannattanee kunnolla pysähtyä ja miettiä mikä on juuri itselle tärkeää elämässä. Pikkulapsiaika voi olla ajoittain melko rankkaa aikaa ja silloin varmasti joutuu ainakin jonkin verran tuosta pitkään nukkumisesta ja vapaasti menemisestä joustamaan. Mutta se on vain hyvin pieni hetki elämästä, varmasti onnistuu taas paremmin kun lapsi/lapset kasvavat, varsinkin jos pystyy jakamaan hoitovastuuta toisen vanhemman tai vaikkapa tukiverkoston kanssa. Mutta vanhemmuus tuo paljon vastuuta ja se vastuu on kannettava vaikkei se aina niin miellyttävää ole. 🧸

Itselläni lapsi/lapset ovat olleet aina haaveena, enkä liiemmin ajatellut näitä "kääntöpuolia", kun kerran elämäntilanne salli lapsen saamisen pari vuotta sitten. Pari viime vuotta ovatkin olleet aikamoisia, univelkaa ja uupumusta, parisuhdekin on ollut koetuksella. Niistä on kuitenkin selvitty yhdessä, tahdonvoimalla. Tällä hetkellä unta saan jo riittävästi öisin ja tarvittaessa vuorottelemme vapaapäivinä aamun hoitovastuusta miehen kanssa, jos toinen haluaa nukkua. Lapsi pärjää hyvin myös muiden hoitajiensa (isä, isovanhemmat tai pikkuhelppi) kanssa, joten tarvittaessa omaa aikaakin järjestyy. Toki sitä olisi paljon enemmän ilman lasta, mutta onhan sitä tullut jo jos jonkinlaista tehtyä ennen lapsen syntymää (olin 30v silloin) ja toisaalta ehtiihän sitä itseään toteuttaa myös myöhemmin. Tällä hetkellä haaveena onkin toinen lapsi. 😊
 
Lisään vielä tuohon ajatukseen huonoista unista.. Itsellä oli taustalla unettomuutta ja masennusta ja pelotti paljon nimenomaan tuo unien menetys. Siksi olinkin todella tarkka että opetetaan hyvät unitavat pienestä pitäen. Jostain luin että 10kk vanhempien apuna on hormonit, jotka auttavat jaksamaan 😊
 
Takaisin
Top