Raskausmasennusta vai pelkoa ja syyllisyydentunnetta

[Ainasurullinenko]

Hei,
En yleensä kirjoittele näille palstoille, mutta nyt tuntuu että on avauduttava jonnekin kun en halua puhua miehelle, en perheelle enkä ystäville koska kaikki he ajattelevat että nyt asioideni pitäisi olla hyvin.
Olen raskaana vkolla 26, olen toivonut toista lasta kuusi pitkää vuotta. Erosin ensimmäisen lapsen isästä viime kesänä, piinaavien vuosien jälkeen. Pian eron jälkeen suhteeni hyvään ystävääni muuttui rakkaussuhteeksi, ja muutaman kk:n kuluttua odotin jo yhteistä lasta, toivottua sellaista. Meillä molemmilla on suunnilleen samanikäiset lapset edellisistä liitoista, minulla tyttö, hänellä poika.
Koska perhe piti saada saman katon alle, ostimme talon, jota nyt remontoidaan. Tämä kaikki on alkanut nyt pelottaa ja kaduttaa... Oma tyttöni(7v) ei ole aivan varma onko tuohon taloon ja poikien kanssa samaan kotiin muutto hyvä ajatus. Hän haluaisi jäädä asumaan kaksin äidin kanssa. Ihmekös tuo, kun toipuu vielä vanhempiensa erosta. Sydäntä kivistää kun ajattelen millaisten asioiden läpi olen rakkaan lapseni laittanut ja laittamassa. Tunnen tästä suurta syyllisyyttä. Vauvasta hän on iloinen koska on toivonut tulevansa isosiskoksi jo pitkään.
Tunteet vauvaa kohtaan ovat välillä ristiriitaiset, vaikka olen niin kauan odottanut tätä. En nauti tästä raskaudesta yhtään, kun taas ensimmäistä odottaessani olin onneni kukkuloilla.
Talo, sen remontointi ja sinne muutto tuntuu lähinnä pelottavalta, ja tunnen itseni ulkopuoliseksi sillä mieheni ja hänen perheensä ovat ottaneet remontin omaksi projektikseen, ja kuulen usein mieheni suusta kommentteja "ME teemme sinne sitä ja ME teemme sinne tätä", me siis viitaten hänen perheeseensä. Sain sentään luvan maalata oman lapseni huoneen seinät itse. Varmaankin ylireagoin, mutta tältä minusta nyt tuntuu.
Nyt tuntuu siltä että haluaisin perua kaiken. Mies on ihana ihminen, aivan erilainen persoona kuin ex-mieheni jolla oli narsistisia piirteitä käytöksessään minua ja lastamme kohtaan, mutta en vaan osaa olla onnellinen. Kaikki on tapahtunut ihan liian pian, ja syytän siitä itseäni kun olen antanut niin tapahtua ja halunnut sitä ajattelemattomasti itsekin.
Pelkään myös miten selviän tulevasta uusperhekuviosta, huomaan jo nyt itselläni negatiivisia tunteita mieheni poikaa kohtaan, suurelta osin siksi että hän tykkää kyykyttää tyttöäni koska on vuoden vanhempi.
En pysty puhumaan miehelleni näistä, yritin, mutta siitä tuli vain ongelmia ja pahaa mieltä hänellekin.
Nyt pelkään että olen masentunut, sairastuin masennukseen 10 vuotta sitten ja tunteet ovat nyt samankaltaisia, mutta isompia koska huoli lapsestani painaa. Tuntuu että kaikille täytyy näytellä onnellista. En pysty edes neuvolassa puhumaan asiasta, varsinkaan kun mies on aina siellä mukana.
Halusin vain kirjoittaa tänne, jotta saan vähän purkaa mieltäni.

 

[kyfi9786]

Musta noi sun tunteet on ihan ymmärrettäviä, varsinkin kun teillä on paljon tapahtunut pienessä ajassa. Ja itse olen ainakin huomannu että jos joku asia painaa mieltä niin näin raskaana ollessa se tuntuu vielä kolmekertaa pahemmalta.. Noi ei ole helppoja asioita, ja olisikin erityisen tärkeää että pystyisitte miehen kanssa niistä avoimesti puhumaan, koska muuten ne asiat saattaa muuttua pidemmän päälle ja koko ajan vaan vaikeammiksi.. Elän itsekin uusperhe-elämää ja ymmärrän vallan hyvin noi sun pelkosi sen suhteen, samoja tunteita oon myös ite käyny läpi. Mutta se mitä aina sanotaan ja mihin kyllä itsekin uskon on se että uusperheessä kaiken A ja O on se parisuhde! Siitä kun pitää hyvää huolta ja rehellisesti sekä avoimesti pystyy puhumaan niistä negatiivisistäkin asioista ja tunteista kohdistui ne sitten mihin tai kehen hyvään, niin se auttaa jo todella paljon niiden asioiden selvittämisessä. Mitä sun tyttäreesi tulee, niin on todella harmillista että joudut kokemaan tollasta syyllisyyttä ja varmasti kokisin itsekin samassa tilanteessa, ero ja uusperheen perustaminen on lapsillekkin todella isoja asioita ja jokainen lapsi ottaa tilanteet yksilöllisesti. Tyttösi tarvitsee aikaa sopeutua tilanteeseen ja sehän voisi olla hyvä jos voisitte välillä viettää niitä äiti-tyttö hetkiä ihan kahdestaan ja tehdä juttuja yhdessä vain te kaksi. Sellanenkin voi olla jo pieni apu kerta tyttö haluais sun kanssa kaksin olla. Jos tilanne rupee menee sille mallille, niin älä missään nimessä epäröi hakea sitä apua myös muualta, jotta pystyt huolehtimaan muista niin sun pitää kyetä huolehtimaan myös itsestäs. Toivotan sulle ja teille todella paljon voimia ja tsemppiä tuohon tilanteeseen, ja toivon todella että saisitte asiat järjestykseen ja pääsisitte hyvillä mielin ottamaan tulevan perheenjäsenen vastaan!