Raskauskateus on jotenkin vuosien lapsettomuushoitojen ja nyt keskenmenon myötä sellainen asia, joka taitaa olla aina jollain tavalla läsnä minun elämässäni enkä ole varma pääseekö siitä ikinä edes yli. Toisaalta siihen on jo tottunut, että välillä olen kateellinen ihminen tässä asiassa vaikka en pidäkään siitä. Joskus kateus on pahempana ja joskus sitä ei ole ollenkaan. Tunnistan edellisen kommentoijan fiilikset hyvin siitä, miten keskenmeno herätti myös lapsettomuuspolkuun liittyviä murheita ja suruja, joiden on ehkä jo ajatellut olevan menneisyyttä. Minä ainakin yllätyin siitä, miten rajuna sekundäärisen lapsettomuuden suru hyökyi päälle keskenmenon myötä. Minulla todettiin keskeytynyt keskenmeno rv 13+3, sikiö oli menehtynyt joskus 12+.
Minulla yksi kaveri on raskaana edelleen ja heille taitaa tulla se toukokuun 25 lopun lapsi jota meille ei tullut. Se tuntuu erittäin kitkerältä, mutta toisaalta tiedän että heilläkin on ollut joitain haasteita matkassa. Työkaveri on puolestaan teipannut työpaikan kahvihuoneen seinään ultrakuvan rakenneultrasta jossa kertoo että heille tulee perheenlisäystä. Se tekisi kyllä joka kerta mieli repiä huuthemmettiin siitä, vaikka heilläkin on hoitotausta ja ihminen on tosi mukava sinänsä. Sitäkin mietin, että jos on niin sensitiivinen ihminen muuten ja hoitotaustainen, niin miksi laittaa tuollaisen lapun seinälle.
Olen palstaillut täällä vuosia (koska hoitopolkumme alkoi 7 vuotta sitten) ja kyllä pahimpina hetkinä ajattelen, että voi vitsit kun tuokin lapsettomuuspalstalainen on päässyt helpolla, että mulla menee kaikki aina vaikeimman kautta. Vaikka tiedänkin samalla että jokaisella on oma polkunsa ja omat vaikeat juttunsa siinä. Toisaalta siihenkin tuntuu tottuvan, että kaikki menee aina vaikeimman kautta. Nytkin kun odottelen josko keskenmenon jälkeen alkaisi menkat, niin osaan jo ajatella että eiköhän niidenkin käynnistämiseen tarvita joku apu kun eihän minulle niin kivasti käy että ne alkaisivat itsestään. Jos käykin sitten hyvin, niin se on vaan mukava yllätys. Olen siis se, joka on saanut osakseen useampia tilastollisesti harvinaisempia ongelmia itselleen hoitohistorian aikana.
Minulle kyllä myös pitkät lapsettomuushoidot ovat olleet avuksi keskenmenon herättämien tunteiden kanssa. Mitään uutta ja kamalaa tunnetta tästä ei herännyt, ne samat vanhat möröt vain kömpivät esille. Toisaalta niihin taitavat tepsiä tälläkin kertaa samat lääkkeet: liikunta, niistä puhuminen, mukava tekeminen, kirjoittaminen, aika, yleinen elämästä nauttiminen jne. Vähän kyllä itse jo pähkäilen, että pitäisikö hankkia ulkopuolista keskusteluapua, mutta en ole ihan vielä siihen valmis kun menetyksestä on ehkä vielä vähän liian lyhyt aika.
