Moi!
Mulla on. Olen kokenut itse kolme keskenmenoa ja saanut kaksi elävää lasta lapsettomuushoidoilla. Edellinen keskemeno ok viime kesältä viikolla 12. Keskemeno ei ollut ihan yksinkertaisin juttu, koska kohtu oli siitä täysin tyhjä vasta loppusyksystä. Nyt yritämme uudestaan.
Koko lapsen yrittämisen aika on ollut itselleni yhtä tunteiden sekamelskaa. Siis alkaen ihan siitä alusta kun esikoisen yrittäminen ylitti 1v rajan. On pitänyt tosi paljon työskennellä tunteideni kanssa ja sietää niitä. Jos pitäisi eritellä kaikkia "negatiivisia" tunteita mitä olen vuosien aikana kulkenut tämän asian tiimoilta, lista olisi:
-kateus
-pelko
-suru
-pettymys
-hämmennys
-alakulo
-viha (omaa kroppaa ja tilannetta kohtaan)
Kaikki nuo ovat ainakin itselleni vaikeita tunteita ja niiden työstäminen kestää. Viime kesänä keskenmeno tuntui vetävän minut taas tuohon tunteiden suohon. Oli juuri ehtinyt hengähtää ja alkanut luottaa raskauteen, kokea siitä iloa ja sitten se kirjaimellisesti meni reisille. Ei ollut helpoin rasti ja koko syksy meni keskenmeno- ja lapsettomuuspidcastien parissa. En siis ole enää lapseton, mutta keskenmeno aktivoi minussa taas tuota tunnekimaraa. Olen tullut siihen lopputulokseen, että minulle on kertynyt vuosien aikana paljon tunnelastia, joka taitaa kunnolla purkautua vasta kun joko saamme kolmannen lapsen (joka siis tulisi olemaan viimeinen lapsemme) tai sitten joudun tänä vuonna hyväksymään, etten enää raskaudu ja joudumme luopumaan toiveesta. Isoja tunteita edessä siis tänäkin vuonna.
Olen syyllistänyt itseäni paljon etenkin kateellisuuden tunteesta. En haluaisi olla pissapää, joka ei pysty kunnolla iloitsemaan muiden onnesta. Minun on pakko kuitenkin olla itselleni armollinen (kuten sinunkin). Näitä tunteita ei pääse pakoon ja on luonnollista kokea niitä, kunhan ei käyttäydy muita kohta huonosti ja muistaa, että elämä heittää muidenkin eteen ongelmia.
Voimia sulle asian käsittelyyn! Et ole ajatuksinesi yksin.
