Raskauskateus ja keskenmenot

[Huurrekoivu]

Hei!

Olen pahoillani jos tästä on joku uudempi ketju, mutta on pakko saada jonnekin purkaa.

Taustana se, että minulla on kaksi lasta, joita edelsi pitkä ja kipeä lapsettomuus ja yksi kohdunulkoinen raskaus. Hoitojen ja yrityksen aikana moni tuttava ja työtoveri tuli raskaaksi ja voi sitä kateuden ja katkeruuden määrää. Pahin oli varmaan, kun tuttava tuli raskaaksi heti häidemme jälkeen ja sai kaksosensa seuraavana keväänä. Meillä raskautuminen ei onnistunut ja tutut ja sukulaisetkin lakkasivat kyselemästä kun raskautta ei kuulunut.

Sitten alkoivat hoidot ja saimme esikoisen 22, tämän jälkeen luomusti pienen sisaruksen 23. Sitten olikin isoja elämänmuutoksia ja raskasta arkea kahden tosi pienen kanssa, joista pienemmällä oli maitoallergiaa sun muuta. Uusi haave kolmannesta lapsesta heräsi vuosi sitten, ja toukokuussa varsinaisessa ekassa yrityksessä tärppäsi. Raskaus meni kesken 5+2, ja se tuntui kamalalta. Odottelin koko kesän kuukautisten alkamista ja uuden yrityksen aloittamista.

Koitin ottaa rennosti ja huomaamatta ottaa vähän ravintolisää jne. Olimme putkiremonttievakossa jonkin aikaa nyt syksyllä, ja olin jo varma etten tule uudelleen raskaaksi. Kävin vanhalla klinikalla tarkistuksessa jossa todettiin ja vakuutettiin ettei hätää ole, kaikki on hyvin.
Marraskuun kierrosta tärppäsi uusi raskaus, mutta se osoittautui juuri ennen joulua uudeksi kohdunulkoiseksi. Tällä hetkellä tilanne on se, että hcg on laskenut jo hyvin alas, muutama päivä sitten arvo oli enää 88.

Tämä joulu on ollut aivan hirveä. Tuttavia on raskaana, samalla lasketulla ajalla kuin minun alkukesän raskateni LA. Ensi elokuussa olisi ollut tämän KU:n laskettu, jos pieni olisi ollut oikeassa paikassa.

Kärsiikö kukaan raskauskateudesta, ja miten olette päässeet sen yli, vai oletteko?
Olen yrittänyt käydä omia menetyksiä läpi keskusteluavun kanssa, kirjoittamalla, liikunnalla.
Tiedän kyllä että elämä jatkuu, koska pakkohan sen on...

 

[Huurrekoivu]

Eikö kellään todella ole mitään kokemusta?

 

[sara_]

Eikö kellään todella ole mitään kokemusta?

Moi!

Mulla on. Olen kokenut itse kolme keskenmenoa ja saanut kaksi elävää lasta lapsettomuushoidoilla. Edellinen keskemeno ok viime kesältä viikolla 12. Keskemeno ei ollut ihan yksinkertaisin juttu, koska kohtu oli siitä täysin tyhjä vasta loppusyksystä. Nyt yritämme uudestaan.

Koko lapsen yrittämisen aika on ollut itselleni yhtä tunteiden sekamelskaa. Siis alkaen ihan siitä alusta kun esikoisen yrittäminen ylitti 1v rajan. On pitänyt tosi paljon työskennellä tunteideni kanssa ja sietää niitä. Jos pitäisi eritellä kaikkia "negatiivisia" tunteita mitä olen vuosien aikana kulkenut tämän asian tiimoilta, lista olisi:
-kateus
-pelko
-suru
-pettymys
-hämmennys
-alakulo
-viha (omaa kroppaa ja tilannetta kohtaan)

Kaikki nuo ovat ainakin itselleni vaikeita tunteita ja niiden työstäminen kestää. Viime kesänä keskenmeno tuntui vetävän minut taas tuohon tunteiden suohon. Oli juuri ehtinyt hengähtää ja alkanut luottaa raskauteen, kokea siitä iloa ja sitten se kirjaimellisesti meni reisille. Ei ollut helpoin rasti ja koko syksy meni keskenmeno- ja lapsettomuuspidcastien parissa. En siis ole enää lapseton, mutta keskenmeno aktivoi minussa taas tuota tunnekimaraa. Olen tullut siihen lopputulokseen, että minulle on kertynyt vuosien aikana paljon tunnelastia, joka taitaa kunnolla purkautua vasta kun joko saamme kolmannen lapsen (joka siis tulisi olemaan viimeinen lapsemme) tai sitten joudun tänä vuonna hyväksymään, etten enää raskaudu ja joudumme luopumaan toiveesta. Isoja tunteita edessä siis tänäkin vuonna.

Olen syyllistänyt itseäni paljon etenkin kateellisuuden tunteesta. En haluaisi olla pissapää, joka ei pysty kunnolla iloitsemaan muiden onnesta. Minun on pakko kuitenkin olla itselleni armollinen (kuten sinunkin). Näitä tunteita ei pääse pakoon ja on luonnollista kokea niitä, kunhan ei käyttäydy muita kohta huonosti ja muistaa, että elämä heittää muidenkin eteen ongelmia.


Voimia sulle asian käsittelyyn! Et ole ajatuksinesi yksin.

 

[Enkelinsiipi]

Raskauskateus on jotenkin vuosien lapsettomuushoitojen ja nyt keskenmenon myötä sellainen asia, joka taitaa olla aina jollain tavalla läsnä minun elämässäni enkä ole varma pääseekö siitä ikinä edes yli. Toisaalta siihen on jo tottunut, että välillä olen kateellinen ihminen tässä asiassa vaikka en pidäkään siitä. Joskus kateus on pahempana ja joskus sitä ei ole ollenkaan. Tunnistan edellisen kommentoijan fiilikset hyvin siitä, miten keskenmeno herätti myös lapsettomuuspolkuun liittyviä murheita ja suruja, joiden on ehkä jo ajatellut olevan menneisyyttä. Minä ainakin yllätyin siitä, miten rajuna sekundäärisen lapsettomuuden suru hyökyi päälle keskenmenon myötä. Minulla todettiin keskeytynyt keskenmeno rv 13+3, sikiö oli menehtynyt joskus 12+.

Minulla yksi kaveri on raskaana edelleen ja heille taitaa tulla se toukokuun 25 lopun lapsi jota meille ei tullut. Se tuntuu erittäin kitkerältä, mutta toisaalta tiedän että heilläkin on ollut joitain haasteita matkassa. Työkaveri on puolestaan teipannut työpaikan kahvihuoneen seinään ultrakuvan rakenneultrasta jossa kertoo että heille tulee perheenlisäystä. Se tekisi kyllä joka kerta mieli repiä huuthemmettiin siitä, vaikka heilläkin on hoitotausta ja ihminen on tosi mukava sinänsä. Sitäkin mietin, että jos on niin sensitiivinen ihminen muuten ja hoitotaustainen, niin miksi laittaa tuollaisen lapun seinälle.

Olen palstaillut täällä vuosia (koska hoitopolkumme alkoi 7 vuotta sitten) ja kyllä pahimpina hetkinä ajattelen, että voi vitsit kun tuokin lapsettomuuspalstalainen on päässyt helpolla, että mulla menee kaikki aina vaikeimman kautta. Vaikka tiedänkin samalla että jokaisella on oma polkunsa ja omat vaikeat juttunsa siinä. Toisaalta siihenkin tuntuu tottuvan, että kaikki menee aina vaikeimman kautta. Nytkin kun odottelen josko keskenmenon jälkeen alkaisi menkat, niin osaan jo ajatella että eiköhän niidenkin käynnistämiseen tarvita joku apu kun eihän minulle niin kivasti käy että ne alkaisivat itsestään. Jos käykin sitten hyvin, niin se on vaan mukava yllätys. Olen siis se, joka on saanut osakseen useampia tilastollisesti harvinaisempia ongelmia itselleen hoitohistorian aikana.

Minulle kyllä myös pitkät lapsettomuushoidot ovat olleet avuksi keskenmenon herättämien tunteiden kanssa. Mitään uutta ja kamalaa tunnetta tästä ei herännyt, ne samat vanhat möröt vain kömpivät esille. Toisaalta niihin taitavat tepsiä tälläkin kertaa samat lääkkeet: liikunta, niistä puhuminen, mukava tekeminen, kirjoittaminen, aika, yleinen elämästä nauttiminen jne. Vähän kyllä itse jo pähkäilen, että pitäisikö hankkia ulkopuolista keskusteluapua, mutta en ole ihan vielä siihen valmis kun menetyksestä on ehkä vielä vähän liian lyhyt aika.

 

[Pilkki24]

En tiedä kaipaatko ollenkaan sitä toisenlaista näkökulmaa, kun minä en osaa kauheasti olla kateellinen kellekään, vaikka en ole elämässäni aina päässyt helpoimman kautta. Toki joskus mietin elämässä, että olisipa kiva jos itselläkin olisi asiat tuolla tai tällä tavalla ja jos se on saavutettavissa yritän saavuttaa ja jos ei niin hyväksyn tilanteen.

Pientä kiukkua ja hämmennystä on kyllä nyt herättänyt, kun esikoinen tuli pillereiden läpi ja nyt toinen ei meinaa tärpätä millään. Tietyllä tavalla sellaista "eikö nyt mikään voi mennä niinkuin suunnittelen" -tyyppistä ajattelua, mutta olen huomannut senkin aika turhaksi.

Mie oon tietyllä tavalla aika herkkä sellaisille negatiivisille tunteille niin olen opetellut suodattamaan niitä vähän sellaisella "onko tästä tunteesta hyötyä" -menetelmällä. Katkeruus ja kateus ovat todella kuluttavia tunteita niin pyrin minimoimaan ne elämässäni, kun niistä ei oikein seuraa mitään hyvää. Mietin aina miksi tunnen sitä tunnetta, sen jälkeen mietin voinko tehdä asialle jotain ja jos en niin pyrin hyväksymään tilanteen. Ehkä se on jotain sen hetkiseen hyvään keskittymistä ja sellaisten positiivisten tavoitteiden asettamista silloin, kun se on mahdollista.

 

[Yennefer]

Kyllä koen raskauskateutta, vaikka meillä lapsiluku täynnä. Ensimmäinen raskaus todettiin keskeytyneeksi keskenmenoksi nt-ultrassa ja tyhjennys ei mennyt niinkuin olisi pitänyt, joten meni muutama kuukausi että päästiin jatkamaan yritystä ja muutenkin se menetys jotenkin hajotti minut tosi pahasti. Saatiin tyttö vuonna 2022, mutta raskausaika oli henkisesti tosi rankka menettämisen pelon vuoksi. Toista lasta en edes uskalla haaveilla ja ikääkin alkaa jo olla eli meidän lapsiluku jää yhteen. Se surettaa välillä ja tunnen kyllä kateutta heitä kohtaan, joilla kaikki mennyt helposti.