Raskausajan pelot

Hipsuli82

Hipsuli82

Vauhtiin päässyt keskustelija
Ajattelin aloittaa aiheen, josta ainakin minun on vaikea puhua neuvolassa tai ystävien kanssa. Onko muilla pelkoja raskauteen liittyen? Itse huomaan ajattelevani aika usein, että onhan kaikki hyvin. Liikkeitä ei juurikaan tunnu vielä. Muutaman kerran luulen tunteneeni (viikkoja 17+1) mutta ei mitään selvää. Tämä on eka lapsemme. Keskenmenon pelosta kun pääsi niin nyt sitten mietin kohtuun kuolemista. Lapsi on jo nyt niin rakas ja tärkeä, että ajatus sen menettämisestä on täysin sietämätön. Myös ennenaikainen synnytys on alkanut pelottamaan. Johtunee siitä, että ystäväpiirissä on ollut molempia. Toisella pieni enkeli vaipui ikiuneen kohdussa viikolla 22 ja toisella taas lapsi syntyi jo viikolla 26. Keskonen on nyt 4- vuotias ja voi mainiosti mutta alku oli todella rankka koko perheelle kun elettiin päivä kerrallaan. Yritän olla rauhallisin mielin mutta etenkin iltaisin alkaa ajatukset harhailemaan. Kun yritän tästä jollekin puhua niin vastaus on aina: "kaikki menee varmasti hyvin, lapsia syntyy koko ajan!" Niin se varmasti onkin mutta ei sen hokeminen ole minua rauhottanut.
 
Hipsuli82 mulla oli esikoisen odotusaikana ihan samanlaisia ajatuksia. Eli ymmärrän hyvin tunteesi. Nyt oon osannu ottaa rennommin, toki samankaltaiset ajatukset tulee mieleen silloin tällöin. Tosi harvoin kuitenkin... Jaksamisia, kannattais ehkä kuitenkin jutella neuvolassa. Vois helpottaa omaa oloa. :)
 
Sama vika rahikaisella... Ekaa odottaessa hermoilin kaikesta, vaikka nyt jälkeenpäin en edes osaa sanoa mistä hermoilin. Se tunne oli vain jotain epämääräistä panikointia jokaisesta asiasta, ja tilannetta ei parantanut ollenkaan anopin äänetön kauhistelu ja voivottelu. Onneksi minulla oli erittäin hyvä TERKKA, joka ns. piti minut järjissäni. Itse olen luonteeltani sellainen, että parempi sanoa asiat suoraan mitään kaunistelematta, koska sellanen fifti-siksti puhe saa minut normaalioloissankin kiehumaan.
Tätä toista odottaessa välillä tulee miettineeksi jotain "olematonta", ja jos en sitä omassa päässä saa ojennukseen soitan neuvolaan terkalleni ja kysyn kuinka on asian laita. Ja mikäli joku asia selviää ultralla niin menen ja tilaan ajan yksityiselle, sillä en halua enää ns. turhaan murehtia päiväkausia asioita...noh, nyt(kään) ei ole ollut tarvetta ultrissa juoksennella emoticon . Summa summarum; taitaa olla siis jokaisen ensimmäisen odottajan "tyyppivika", että huolestuttaa välillä asiasta ja välillä asian vierestä eli olet normaali emoticon .
 
yhdyn kaikkiiin edellisiin kommentteihin! Mutta oon oppinut, että koko ajan sitä "saa pelätä". Raskaus aikana, että onko kaikki hyvin ja "mitä jos..." jne. Sitten kun lapsi syntyy niin tarkistelin/tarkistelen että hengittääkö ym. jo snukkuu liian kauan ulkona, niin käyn kurkkimassa koko ajan onko kaikki hyvin :D Sellasta se vain on.
Mutta kyllä mäkin monesti mietin, että onkohan kaikki varmasti hyvin, juurikin kun ei niitä liikkeitä vielä tunne sillätavalla.
 
hipsuli82 kyllä se varmaan laittaa ajtuksia ja mielikuvitusta liikkeelle, jos lähipiirissä ollut moista...
 
On ollut pelkoja vieläkin, vaikka ensimmäinen kolmannes on ohitse. Viimeisin pelko ollut, että kohdunsuu aukeaa ja lapsivesi lähtee.. Tai sitten vauva ei enää voi hyvin kohdussa tai on jopa menehtynyt.. Koko ajan tulee kuitenkin viikkoja lisää ja olen myös alkanut tuntemaan vatsassa joitain töytäisyjä, tärinää yms., joiden ajattelen ehkä olevan vauvan liikkeitä.. Seuraava ultra on parin viikon päästä! Sitä taas niin odotan, kun sieltä saa aina hyvän kuvan, että miten pikkuinen voi. Ja lisäksi ultraaja sanoi viimeksi, että seuraava kerta kestää sitten puolisen tuntia.. Reilusti aikaa ihastella pikkuista. :) Voi olla, että tää hermoilu johtuu osaltaan myös ensimmäisestä raskaudesta ja siitä, ettei kuulu niihin, jotka luottavat täysin kehoonsa ja onneensa. Aina on vähän varuillaan, kun ei voi olla varma, että kuuluu niihin onnekkaisiin.. Mutta tähän asti mennyt hyvin raskauden kanssa ja vatsakin kasvaa. Täytyy vain kiinnittää enemmän huomiota positiivisiin asioihin ja yrittää olla tarttumatta sen enempään huolestuttaviin ajatuksiin.. Kiva kuulla, että joillakin huolet ovat helpottaneet toisessa raskaudessa. :)
 
Kyllä mäkin saan ihan ihmeellisiä kohtauksia välillä, varsinkin jos on sattunut lukemaan tarinoita kohtukuolemista yms. Enää en ole niin vainoharhainen kuin silloin alussa, mutta välillä pitää kaivaa doppleri esiin ja kuunnella sydänäänet että rauhoittuu. Vaikka sitä tavallaan tietää ja tuntee, että kaikki on hyvin. Ajatukset silti saattaa poukkoilla missä sattuu.

Suurimmat pelot mulla tällä hetkellä liittyy siihen, etten saakaan synnyttää luonnonmukaisesti tai imetys epäonnistuu. Tää pelko on monista ehkä omituinen. Mutta osittain sen vuoksi haluan synnyttää esim. ilman kivunlievitystä, koska en halua lisätä riskiä imetyksen epäonnistumiseen. Olen myös nähnyt painajaisia siitä, etten kykene imettämään, joten jossain tuolla alitajunnassa se muhii koko ajan. En ole uhrannut juurikaan ajatuksia sille, että sattuuko synnytys. Pelkään enemmän sitä, että joudun ottamaan lääkkeitä! :D

Sitten pelkään tietysti sitä, että lapsessa on jotain vikaa. Olemme mieheni kanssa puhuneet siitäkin mahdollisuudesta, että lapsi olisi vammainen. Mitä sitten? Vaikeita ja pelottavia asioita. :/

 
Kyllä täälläkin suunnalla välillä tulee mieleen jotta onkohan kaikki hyvin, ja onnesta soikeana sitten kun tuntee pikkuisen liikkeitä masussa ja dopplerilla kuulee rakkauden sydämen sykkeen.

Olen huomannut että kohdallani kaikki pelot ovat olleet turhia ja kuuluu varmasti asiaan, mutta tietyllä tavalla sisimmässäni tunnen että kaikki on kunnossa. Onko se sitä äidinvaistoa vai mitä nyt onkaan mutta jotenkin vain itse tiedän että kyllä siellä kaikki kunnossa on . 

Tämmöisistä pelko asioista ym. voi olla hyvin vaikea puhua mutta kyllä kannattaa jutella. Saa purkaa sisintään ja sitä kautta tulee itselleen parempi olo. Voimia kaikille :)
 
Mulla on kanssa ollut aika paljon kaikkia pelkoja. Alussa pelkäsin kauheesti että onkohan siellä masussa mitään ja jos on niin tuleeko keskenmeno. En saanut öisin kunnolla nukuttua kun kaikki ajatukset vaan pyöri päässä. Kävin sitten asiasta juttelemassa terkan kanssa ja se kyllä auttoi vähän.
Tälläkin hetkellä kuitenkin kaiken maailman pelot aina välillä valtaa mielen.  Välillä kun kohdun kasvukivut on kovempia niin heti  mietin että onko kaikki hyvin. Samoin pelkään esim influenssan iskemistä. Kaikki kun on niin uutta ja ihmeellistä niin ei aina tiedä mikä on normaalia ja mikä ei ja ehkäpä siksikin sitä suhtautuu joihinkin asioihin todella varovasti ja vähän pelonsekaisin tuntein. Mulla on kyllä tilannetta auttanut paljon se, että olen näistä peloista pystynyt puhumaan aika avoimesti. On helpottanut omaa oloa =)
 
Kiva kuulla, että muillakin on huolia. Olen yrittänyt ajatella, että vaikka jotain olisikin pielessä niin ei murehtiminen siltikään auttaisi  mitään. Tämä asia nyt vaan ei ole minun käsissäni vaikka kasvaakin sisälläni :) Olen normaalisti huoleton ja rento tyyppi kaiken suhteen niin siksi tämä on outoa. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa äidin vaistoa sitten? Kovasti olen onnellinen pienokaisesti ja ei millään jaksaisi odottaa vielä heinäkuuhun saakka.
Meillä neuvolantäti kuittaa huolet sanomalla, että kyllä kaikki on varmasti hyvin kun lapsia syntyy niin paljon joka päivä. No syntyy syntyy mutta ei kaikki raskaudet silti mene hyvin. No mitään merkkejä ei ole etteikö kaikki olisi kunnossa ja masu kasvaa. Vielä kun saa liikkeet vauvalta niin eiköhän se mieli ala rauhottua vähitellen varsinkin sitten rakenneultran jälkeen.
 
Esikoista odottaessa pelkäsin imettämistä ja stressasin tosi kovaa sitä koko ajan ! Ja kun oli imettämisen aika ei siitä mitään tullut ;s Maito oli kyllä noussut jo raskausaikana;  mutta Turo-Eemil ei vaan saanut kiinni rinnanpäästä ja kun mä hermoilin niin ei maitoa tullutkaan ja sitten T-E hermostui ja kierre näin ollen jatkui.... Täälä päin kun kaikki oli/on niin imetysvimmaisia , että koin melkeimpä olevani huonoäiti kun en imeä omaa lastani... Pumppasin pulloon kahden viikon ajan maitoa ja annoin pullosta, että kyllä rintamaitoa kuitenkin on saanut.. edes vähän.
Onneksi mieheni lohdutti ja sanoi, ettei ole mitään väliä imettääkö vai ei, Ja hyvin on korvikkeellakin kasvanut!
Kaikkein paras oli, että mun mieheni isä soitti mulle ja sanoo ja neuvoo kuinka tulee imettäää! :@ sanoo mies joka ei ikinä oo edes omille lapsilleen vaippaa vaihtanut!
Mutta onneksi pääsin sen yli enkä ottanut itteeni sitten sen koommin. Synnytyksen jälkeen on vain niin herkillä; koko ajan itketti muutenkin niin sitte vielä tommosta imetys jankkausta.....
Tottakai nyt toivon, että voisin paremmin ja kauemmin imettää. Paljon parempaahan se olisi ja edullisempaakin ;D
.
 
Itse sain hyvältä ystävältäni tähän mennessä parhaan raskauteen ja lapsiin liittyvän neuvon: Älä usko muiden kauhukertomuksia. Tottahan se on, että ikävillä asioilla oikein mässäillään mutta harva kertoo miten hyvin on kaikki mennyt. Jos imettäminen ei suju niin sitten ei suju. Eihän sille mitään voi! Adoptiolapsista suurin osa esimerkiksi ei koskaan saa äidinmaitoa mutta heiltä puuttuu myös  oman äidin hoiva. Varmasti on ihan yhtä hyvä äiti vaikka ei imettäminen onnistuisikaan.
 
Joo, kyllähän se on niin, että tieto lisää tuskaa ja sitä tietoa on nykyään ihan liikaakin tarjolla.

Kun olin ekan kerran raskaana 16-vuotta sitten ja ite olin 18 kesäinen, aikaa ennen internettiä, eikä muutoinkaan tuonikäisenä ollut mitään hajua vauvoista, niin enpä kyllä osannut mistään stressatakaan.
Neuvolassa kysyttiin jossain vaiheessa, että pelottaako sua synnytys, ja mä olin ihan että häh? Ei ollut tullut edes mieleen, että synnytystä pitäis jotenkin pelätä :-)

Samoin tuo imetys, ei mulla esikoisen kanssa ollut mitään ongelmia, mutta enpä kyllä ollut tietoinen, että mitään ongelmia edes voisi olla. Siis mulle ei ollut koskaan kukaan kertonut, että imetys voisi jotenkin epäonnistua! Pidin imetystä ihan luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana, enkä osannut mitenkään edes epäillä, että sen kanssa voisi olla jotain ongelmia. Eikä onneksi sitten ollutkaan.

Ei sillä, onhan se hyvä, että kaikkea tietoa on nykyään tarjolla. Ja ihan erilaista tässä tämä raskausaika on, kun tasan tarkkaan ymmärtää ja tietää mitä siellä mahassa tapahtuu ja missä kohti on olemassa mitäkin riskejä, ja tiettyjä tilanteita osaa sitten paremmin välttääkin ja pienentää niitä riskejä. Mut siinä kaikessa tiedossa on sitten mukana tämä varjopuolensa, mm. pelot ja stressaaminen kaikesta mahdollisesta.
 
Joo siis ei munkaan mielestä kannata mistään ressiä repiä... Ja nyt imetys on mulle yks hailee; meinaan sillä sitä; että yhtä hyviä lapsia kasvaa korvikkeella ! [: Se on vain inhottavaa kun hoitohenkilökunta painostaa ja puhuu tavalla jolla saa itsensä kokemaan huonoksi äidiksi...


Ja tuo on niin totta! Ei toisten synnytyskertomuksiakaan saisi lukea :D Kaikki mitä artikkeleita kirjoitetaan on aina ääripäitä! :D
 
Mua ei ainakaan vielä pelota synnytys yhtään. Eniten pelottaa just se, että onhan kaikki pikkuisella kunnossa tuolla masussa. Mietin tässä, että jos menis omalla gynelle niin saisi ultran. Eipä tarvis enää miettiä. :)
 
Mua ei pelota, mutta mietityttää aina välillä myös tuo imetysasia. Meilläkään ei siitä esikoisen kanssa tullut mitään ja nyt toivoisin, että onnistuisi. Ei tarvitsis "raahata" korviketta kaupasta, pestä ja keitellä tuttipulloja. Ne kerrat, kun imetys esikoisen kanssa edes jollain tapaa onnistu - tuntui niiiiiiiiiiiiiiin helpolta ja yksinkertaiselta verrattuna tohon korvikerumbaan. Jos ei onnistu, niin sit ei - mutta todella toivon että onnistuis. :)

Synnytyskään ei pelota, mutta ajatus siitä tuntuu tosi erilaiselta kuin viimeksi. Joo, varmaan ihan luonnollista kun nyt tietää mitä odottaa. Oon nähnyt jo pari kertaa unta, jossa synnytän. Ihan positiivisia unia ovat olleet, mutta hei!!!!! En halua nähdä niitä unia koko loppuraskautta. :D Ne tuntuu nimittäin todella todellisilta. Tuun olemaan ihan loppu, jos synnytän joka yö ja viime yönä mua jopa tikattiinkin. Kiitti mut ei kiitti! ;)
 
Onpa "kiva" lukea, että teitä imetyspelkoisia on muitakin. Joskus tuntuu, että olen ihan vauhko sen asian kanssa. En halua todellakaan sanoa tätä ketään loukaten (tiedän, että korvike ei ole pahasta jne...) mutta mä en HALUA kasvattaa lastani korvikkeella. En millään. Ajatus siitä on kammottava ja pelottava.. Vaikka kuka sanoisi mitä, niin korvike ei ole sama asia kuin äidinmaito. Ei nyt eikä koskaan. Koska äidinmaitoa ei voi valmistaa keinotekoisesti, sen koostumus on niin ainutlaatuinen ja muuttuu lapsen iän ja tilanteen mukaan lapsen tarpeita vastaavaksi. Korvikkeesta lapsi ei saa täysin samoja aineita. Se on vain fakta, jota kukaan ei haluaisi sanoa ääneen, koska se aiheuttaa naisissa syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita. Mutta niin se vain on. Ehkä siksi olen niin paniikissa, levoton. Ja valmis kärsimään helvetin tuskat synnytyksessä ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä, etten vain aiheuttaisi lääkkeillä lapselle imemisvaikeuksia. Ainahan näin ei käy, mutta se on aina mahdollisuus. Ja sitä mahdollisuutta en pysty edes kuvittelemaan, sitä syyllisyyttä jota tuntisin ikuisesti. Että hetken helpotuksen vuoksi olisin sitten pilannut koko asian. Neuvolassa yritin puhua tästä, miten tärkeää imettäminen minulle on. Siellä sanottiin juurikin, että älä hätäile, jos se ei onnistukaan niin olet silti erittäin hyvä äiti, jne jne. Mutta kun se ei MINUA helpota. Itseni silmissä en koskaan olisi hyvä äiti. Ihan sama, mitä muut minulle uskottelisivat. Imetys on toki vain osa äitiyttä, mutta jostain syystä se on minulle kuitenkin tosi merkityksellinen osa sitä. Niin vain on, ajattelin asiaa sitten miten päin tahansa.

Edellinen on minun henkilökohtainen tuntemukseni asian suhteen. Toivon, ettei kukaan loukkaannu siitä ja tunne mielipahaa, koska oma lapsi syö tai on syönyt vastiketta! Kuten joku sanoikin, imetyksestä on hankala puhua siten, ettei joku pahoittaisi mieltään. Mutta jossain tästä on pakko saada puhua. Koska se pelottaa, kaivaa ja painaa.

Ennenhän imetys olikin sellainen asia, joka vain tapahtui. Ei sellaista asiaa tunnetukaan, kuin "imetysvaikeudet". Imetys on aina ollut vauvan henkiinjäämisen tae. Minun äitinikin ikäpolven naisille vaikeudet imettämisessä tuntuvat olevan suhteellisen tuntematon käsite. Kaikki sen ikäiset tuntemani naiset ovat imettäneet lapsiaan, eikä kukaan tiedä ketään joka ei olisi siihen kyennyt. Miksi sitten nyt imettäminen on mukamas niin vaikeaa? Se tuskin johtuu siitä, että me naiset olisimme jotenkin viallisia!?

Ajattelin osallistua imetysvalmennuksiin yms. juttuihin, joissa saa apua ja tietoa imetyksestä. Jos sitten tuleekin hankaluuksia, tietää jo etukäteen miten kannattaa toimia. Ympäri maatahan toimii myös erilaisia imetystukipiirejä, jonne voi mennä saamaan apua ja neuvoja. :) Onneksi näin, se sentään helpottaa mieltä!

Tietysti myös itse pitää ajatella, että imetys onnistuu. Mikäli täyttää mielensä alusta saakka pelolla ja epäilyksellä, ei luultavasti onnistukaan. Siksi yritän tsempata itseäni. Tavallaan pohjimmaisena onkin sellainen tunne, että kaikki tulee menemään oikein hyvin. Ehkä se on se tieto tosiaan, joka lisää tuskaa ja vääristää mielen. :)
 
Kiitos Viirukhan tsemppauksesta ja ymmärryksestä! Tuntuu kivalta saada tukea toiselta, joka ymmärtää miltä tämä tuntuu.

Jossain haettiin selitystä imetysvaikeuksiin juuri medikalisoituneesta synnytyskäytännöstä, äiti-lapsi suhteen "etääntymisestä" (lapsi ei saa synnytyksen jälkeen olla rauhassa rinnoilla vaan kiirehditään pesulle, äidin ja lapsen fyysinen läheisyys on vähentynyt jne..) ja siitä, ettei naisille tarjota riittävästi ja riittävän asiantuntevaa imetysvalmennusta. Usein suututtaa, että näin tärkeät asiat hoidetaan niin huonosti. :( (Jos miehet synnyttäisivät, asiat eivät todellakaan olisi näin!)
Oli niin tai näin, jossain mättää. Täytyy vain toivoa, että omalla kohdalla kaikki menee hyvin. Täytyykin äidiltä kysellä hänen maidontulostaan, kiitos vinkistä!

Toivon myös sulle viirukhan parempaa onnea imetyksen kanssa tällä kertaa! :)
 
itse pelkään jatkuvasti että onko kaikki hyvin. itselläni on kova stressi jatkuvasti ja pelkään sen vaikuttavan vauvaan.. nyt mennyt asiat todella huonoksi ja lapsen isän kanssa tuli ero ja tuntuu että kaikki on pielessä..
välillä kaiken tämän keskellä mietin että olis parempi kun koko lasta ei olisi tulossakaan ja sellaisista ajatuksista tulee todella kauhea olo, koska tottakai haluan lapseni. Liikkeitä ei tunnu kun todella harvoin ja olen viikolla 20 ja painajaisiin tulee että vauva on kuollut ja herätessä olo on kauhea ja syytän itseäni, sillä olen ajatellut että mitäs jos en edes olisikaan raskaana :( ultraan on vielä viikko aikaa ja pelottaa mennä sinne jos kuulenkin ettei kaikki olekaan hyvin..

nyt myös yksin ollessa pelkään että pärjäänkö yksin ja mitä tästä kaikesta tulee taloudellisesti ja muutenkin...

onneksi on iso tukiverkko ympärillä <3
 
Viirukhan: samoja fiiliksiä: NE äidit jotka imettää; tuntuu että ne on niin täydellisiä!

mirppa:emoticon voimahalit sinne ! En tiedän teidän tilannetta, mutta joskus se ero on parempi kun ns. väkisin yhdessä olo. Monesti kuulee kun sanotaan, että "ollaan lasten takia yhdessä" joka on pahin virhe, mun mielestä ! Lapset siinä kärsii jos ollaan vain lasten takia yhdessä. Koko ajan riitaa yms... Pärjäät varmasti hyvin yksinkin vauvan kanssa ! <3 Ja ihanaa jos sinulla on suuri ja hyvä tukiverkosto ympärilläsin! Pieni tuo sinulla paljon iloa ja et ehdi muuta miettiäkään sitten kun nyytin syliisi saat emoticon Rankkaahan se varmasti; mutta kaikesta selviää! Toivotaan,että vauvalla ei sitten olisi koliikkia, masu vaivoja ym.

Onko teillä ollut puhetta; tuleeko tuleva isä synnytykseen ja muutenkin tuleeko vauvaa katsomaan ja hoitamaan?emoticon
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top