Haluaisin tietää onko kenelläkään käynyt, että suhde on mennyt alamäkeen raskauden aikana? Minusta tuntuu etten oikeen enää tiedä mitä ukkoni kanssa teemme... Meillä suhde on ajautunut siihen pisteeseen että kumpikin välittää ja rakastaa mutta emme vain tule toimeen. Riitoja syntyy aivan pienistä ja turhista asioista mutta niistä tulee niin suuria. Nyt ukko muutti n.50km päähän. Synnytyspelko mulla on erittäin suuri ja ukon muuttoon asti pystyin jokseenkin odottaa luottavaisin mielin synnytykseen ja sen jälkeiseen elämään. Nyt laskettuun aikaan 6viikkoa ja alkaan synnytys lähestymään. Nyt hieman pelossa ja yksin synnytystä odottelen. Ymmärrän myös että ukkoani stressaa tilanne ja tottakai mieskin odottaa. Ukon piti synnytykseen mukaan tulla, mutta vielä siitä ei ole varmuutta.. Uskon itse että vaikka eroa ei vielä ole tullut niin siihen ei kauaan mene.. haluaisin kyllä että ukon kanssa kaikki järjestyisi mutta pelkään kuinka tulee sujumaan suhteessa jossa asutaan erillään n.50km etäisyydellä sitten kun lapsi syntyy ja nyt loppuraskauden yksin. Mutta jos jollain on kokemusta suhteesta joka raskauden aikana ajautunut eroon tai muuttanut erilleen tai jotakin muuta vastaavaa niin kertokaa toki, mielenkiintoista kuulla kuinka olette jaksellut ja pärjännyt.
raskaus ja suhde vajonnut alamäkeen, kokemuksia?
- Ketjun aloittaja [s]
- Aloituspäivämäärä
Minun mieheni muutti pois kohta kuukausi sitten, muttei syynä ollut mitkään tavalliset riidat tms.
Kuitenkin, alussa oli rankkaa.. En edes pystynyt katsomaan onnellisia perheitä yhdessä, koska minusta tilanteeni tuntui niin väärältä. Sitten erehdyin jossakin välissä lukemaan näitä ainaisia psykiatrien näkemyksiä siintä kuinka olisi tärkeää että lapsi kasvaa isän ja äidin kanssa jne. Sitä stressasin aikani. Stressasin kaikkea. Tilanteeni vaikutti mielestäni kaaosmaiselta, koska asenteenikin oli sellainen.
Nyt kun olen alkanut taas oppimaan elämään yksin, tekemään ja menemään yksin niin ei tunnu enää pahalta.
Tietenkin ajoittain raskaushormonit voivat buustata haikailuja sun muita ja saatan löytää itseni taas jälleen itkemässä.. Mutta fiilis paranee aina. Niinkuin sanotaan, aika parantaa haavat. Tietenkin välillä iskee kaipaus jonkun kainaloon mutta kerkeän sitten joskus myöhemmin, nyt ajattelen vain vauvaa.
Synnytykseen menen yksin ja se kyllä hieman jännittää. Tai pelkään itsekontrollin (paniikki, pelko iskee?) lähtevän minusta siinä vaiheessa kun tilaan ambulanssia.. Mutta uskon sen menevän hyvin kuitenkin. Se siis ainut enää mikä askarruttaa.
Tilanteestasi: En tiedä voinko näin arvioida suhdettanne, mutta siis oikeasti, oikeasti rakastatte toisianne? Tuntuisi oudolta, jos pikkuriidat lopettaisivat suhteen. Niinkuin sanoit, varmasti jännitys tulevasta kaihertaa kummankin mieltä. Toivottavasti saatte asianne kuntoon! Etkö sinä voisi jossakin vaiheessa muuttaa sinne miehen suunnille? Hmm..
Kuitenkin, alussa oli rankkaa.. En edes pystynyt katsomaan onnellisia perheitä yhdessä, koska minusta tilanteeni tuntui niin väärältä. Sitten erehdyin jossakin välissä lukemaan näitä ainaisia psykiatrien näkemyksiä siintä kuinka olisi tärkeää että lapsi kasvaa isän ja äidin kanssa jne. Sitä stressasin aikani. Stressasin kaikkea. Tilanteeni vaikutti mielestäni kaaosmaiselta, koska asenteenikin oli sellainen.
Nyt kun olen alkanut taas oppimaan elämään yksin, tekemään ja menemään yksin niin ei tunnu enää pahalta.
Tietenkin ajoittain raskaushormonit voivat buustata haikailuja sun muita ja saatan löytää itseni taas jälleen itkemässä.. Mutta fiilis paranee aina. Niinkuin sanotaan, aika parantaa haavat. Tietenkin välillä iskee kaipaus jonkun kainaloon mutta kerkeän sitten joskus myöhemmin, nyt ajattelen vain vauvaa.
Synnytykseen menen yksin ja se kyllä hieman jännittää. Tai pelkään itsekontrollin (paniikki, pelko iskee?) lähtevän minusta siinä vaiheessa kun tilaan ambulanssia.. Mutta uskon sen menevän hyvin kuitenkin. Se siis ainut enää mikä askarruttaa.
Tilanteestasi: En tiedä voinko näin arvioida suhdettanne, mutta siis oikeasti, oikeasti rakastatte toisianne? Tuntuisi oudolta, jos pikkuriidat lopettaisivat suhteen. Niinkuin sanoit, varmasti jännitys tulevasta kaihertaa kummankin mieltä. Toivottavasti saatte asianne kuntoon! Etkö sinä voisi jossakin vaiheessa muuttaa sinne miehen suunnille? Hmm..
Jenni90
Asioista perillä oleva
Aivan....
Ei kannata koovin helpolla antaa periksi !
Meillä oli kans hankalaa raskauden alussa; mutta suurin syy siihen
saattoi olla se, että olin niinherkillä ja kaikki itketti ja suututti.
Hormonit jylläs. Ja jos mä olisin ollut mies, olisin jo lähteny[:D] Olin meinaan
välillä aikamoinen tyranni. Mutta kun hormonit rauhoittui niin
suhdekin taastasaantui[:)] Hyvin mies kesti kaikki mielen vaihtelut yms.
Vaikea koskaan ruveta toisten suhteisiin puuttumaan tai neuvomaankaan;
mutta puhukuaa puhukaa ja vielä kerran puhukaa. Yleensä kaikilla asioilla
on tapana järjestyä niin kun niiden kuuluu[:)]
Aina on alamäkiä, joskus pahojakin, mutta sitten aina kuitenkin myös noustaan![:)]
Suuresti tsemppiä teille ja toivottavasti saatte asiat kuntoon !
Ei kannata koovin helpolla antaa periksi !
Meillä oli kans hankalaa raskauden alussa; mutta suurin syy siihen
saattoi olla se, että olin niinherkillä ja kaikki itketti ja suututti.
Hormonit jylläs. Ja jos mä olisin ollut mies, olisin jo lähteny[:D] Olin meinaan
välillä aikamoinen tyranni. Mutta kun hormonit rauhoittui niin
suhdekin taastasaantui[:)] Hyvin mies kesti kaikki mielen vaihtelut yms.
Vaikea koskaan ruveta toisten suhteisiin puuttumaan tai neuvomaankaan;
mutta puhukuaa puhukaa ja vielä kerran puhukaa. Yleensä kaikilla asioilla
on tapana järjestyä niin kun niiden kuuluu[:)]
Aina on alamäkiä, joskus pahojakin, mutta sitten aina kuitenkin myös noustaan![:)]
Suuresti tsemppiä teille ja toivottavasti saatte asiat kuntoon !